Sairastumisesta raivoaminen?

Vierailija kirjoitti:

Juu mies alkoi raivota kun olin sairaana eikä ollut voimia käydä yhtenä (1) päivänä kaupassa. Ja mies joutui töiden (!!) jälkeen hakemaan seuraavan päivän ruuat, muisti valittaa myös omia vaivojaan että kun polveenkin sattuu ja silti pitää lähteä.

Jaksan aina ihmetellä, että miksi ihmeessä te haluatta olla parisuhteessa tällaista timanttien kanssa? 

Puolisoni sanoi maatessani sängyssä kovassa kuumeessa että "et sitten ikinä enää tule kipeäksi, saatana". Keskenään nahistelevien lasten kaitsemiseen ei pinna venynyt.

Kun minun piti kuumeessa nousta erottamaan tappelevia lapsia ja pyörryin portaisiin, huomasin miettiväni miksi ihmeessä olen  valinnut miehekseni  moisen helmen? Ei saanut tuolloin 4 ja 6 v poikia eroon toisistaan , vaan karjui nurkassa kuin se olisi auttanut jotain ! 

Munkin ois pitäny vaan nousta ylös ja alkaa elämään, silloin kun pullistuma selässä lähes invalidisoi, ei siinä auttanut kuin leikkaus. Ei miehen käskyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu mies alkoi raivota kun olin sairaana eikä ollut voimia käydä yhtenä (1) päivänä kaupassa. Ja mies joutui töiden (!!) jälkeen hakemaan seuraavan päivän ruuat, muisti valittaa myös omia vaivojaan että kun polveenkin sattuu ja silti pitää lähteä.

Jaksan aina ihmetellä, että miksi ihmeessä te haluatta olla parisuhteessa tällaista timanttien kanssa? 

  Miehet yleensä on miehiä. Ei ne vaan tajua!

Vierailija kirjoitti:

Oma mies on kyllä empaattinen, jos minä tai lapset sairastavat. Varsinkin lapsille hän käy heti kaupassa ostamassa kassikaupalla kaikkea syötävää ja juotavaa, minkä arvelee sairaalle maistuvan. Mies ei kiukuttele minun sairastaessa, mutta ei tee kotona mitään, joten kotona on hirveä siivo odottamassa paranemistani. Jos tiskikoneessa on ollut puhtaat astiat, mies ei tyhjennä sitä eikä ota astioita sieltä vaan kaapista ja jättää likaiset pyörimään pöydille.

Mies ei itse sairastaessa valita. Ja koska hän ei kiukuttele minun sairastaessa, passaan häntä mielelläni.

Tämä. Mies kyllä normaalisti tekee kotityöt, mutta jos aika menee helliessä ja paapoessa, niin sitten joku asia jää krempalleen. Ei hän nyt joka paikkaan ehdi ja jaksa. ;)

Jos on oma koirasi, niin kannattaa viedä piikille jos et pysty itse hoitamaan, ei se ole muiden tehtävä viedä koiraasi ulos.

Jos on molempien niin nauttikoon siitä.

Kolmijalkainen kirjoitti:

Puolisoni sanoi maatessani sängyssä kovassa kuumeessa että "et sitten ikinä enää tule kipeäksi, saatana". Keskenään nahistelevien lasten kaitsemiseen ei pinna venynyt.

Tämä se on naisen osa. Ei saa sairastaa, vaan pitää olla napakkana kenraalina koko ajan. Kuulostaa ihan mieheltäni, olen hänelle tarpeellinen osa kotia ja perheenpyöritystä.

Katotaan paljon tulee ala peukkuja kirjoitti:

Jos on oma koirasi, niin kannattaa viedä piikille jos et pysty itse hoitamaan, ei se ole muiden tehtävä viedä koiraasi ulos.

Jos on molempien niin nauttikoon siitä.

Outo ajatus, ettei tuon vertaa voisi kumppaninsa eteen tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Yhden miehen kanssa oli samaa. Ajanoloon aloin huomata miehen huomionhakuisuuden ja itsekkyyden monessakin asiassa. Mutta yksi oli se jos minä sairastuin, hän ei kestänyt etten ollut olemassa koko ajan häntä varten kuten sairaana.

Tähän ei tulla hetkessä. Kun narsistisesti käyttäytyvä on jo saanut jalansijaa, siinä menee vähän pakka sekaisin, kun pitäisi huomioida toista. Henkinen väkivalta voi olla huomaamatonta, nakertaa vähitellen.

Kivempi osapuoli alkaa vähitellen vähättelemään vaivojaan, ettei pidä itsestä melua. Pahantekijän tila kasvaa. Aluksi tämä itsekkyys on muka vahinko ja mies aidosti loukkaantunut, jopa hätääntynyt. Onhan pöyristyttävää jos hän ei saakaan tarvitsemaansa hoivaa.

Nämä tilanteet kertoo suhteen tilan. Terveessä suhteessa on tasa-arvo ja molempien tarpeet huomioidaan.

Jos jatkaa suhdetta tällaisen kanssa pitää tietää mitä tekee. Ei tarvi reagoida eikä odottaa siltä itsensäympärilläpyörivältä

ky*rväkkeeltä yhtään mitään.

Miksi helvetissä te katselette tollasia miehiä???

Mies on yhtä poikkeusta lukuun ottamatta empaattinen ja pyörittänyt samalla tavalla kotia ja hoitanut sairastunutta kuten minäkin.

Tämä yksi kerta ja reaktio on siihen jäänyt epäselväksi.

En ole koskaan ollut niin kipeänä suhteemme aikana ja sairastuminen tapahtui ihan parissa tunnissa, istuin todella väsyneenä ja hiljaisena sohvalla ja kerroin olevani todella kipeän tuntuinen.

Jostain syystä mies kivahti jtn että sitten sairastetaan eikä muuta saa tehdä (?) ja muhittelin tuota päässäni ja sain elämäni kauheimman kilarikohtauksen siitä että mieheni ei anna minun sairastaa rauhassa ja selkeästi ei usko minua.

Päässä ihan naksahti ja nolla energialla ulvoin ja itkin ja mietin miten pääsen sukuni luokse toiselle puolelle maata.

Tilanne rauhoittui vähän ja mies jossain välissä laittoi kuumemittarin kainalooni ja pelästyi sitten yli 39 asteen kuumettani.

Tänä kerta jäi tähän ja mies katuu kovin, joku oma väsymys ja stressi nosti hänellä päätään tuolloin.

Jos tälläistä koskaan enään tapahtuu ero on välitön. Mies on samaa mieltä, käytös oli ihan mielipuolista.

Kun minulla oli pahat kuukautiskrampit, liiottelin kuulemma. Välilevyn pullistuman kanssa olisi pitänyt siivota kissanvessa ja harrastaa seksiä.  Ja umpparin kanssa kuulemma liiottelin ja halusin perua risteilyn, jonne meni sitten yksin ja palasi krapulaisena raivoamaan että miksen ole tehnyt ruokaa?

Joo, on ex.

Vierailija kirjoitti:

Aika monella on taustalla sellainen luulo, että toinen esittää. Varsinkin noissa epämääräisemmissä sairauksissa, kuten selkäsairauksissa. Jostakin masennuksesta nyt puhumattakaan. Jotkut vaan on kusipäitä.

Mun on vaikea käsittää tätä. Aika harva ihminen varmaan on niin seonnut tai huomionkipeä, että varta vasten esittäisi sairasta. Suurin osa normaaleista ihmisistä - ja myös masentuneista! - haluaa kyllä osallistua elämään parhaan kykynsä mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika monella on taustalla sellainen luulo, että toinen esittää. Varsinkin noissa epämääräisemmissä sairauksissa, kuten selkäsairauksissa. Jostakin masennuksesta nyt puhumattakaan. Jotkut vaan on kusipäitä.

Mun on vaikea käsittää tätä. Aika harva ihminen varmaan on niin seonnut tai huomionkipeä, että varta vasten esittäisi sairasta. Suurin osa normaaleista ihmisistä - ja myös masentuneista! - haluaa kyllä osallistua elämään parhaan kykynsä mukaan.

Jatkan, ja suuri osa sairaista, varsinkin kroonisesti sairaista tuntee pahaa mieltä ja syyllisyyttä siitä, että ei pysty kaikkeen ja on vaivaksi toisille. Eikä suinkaan iloa, että pääsee luistamaan siitä ja tästä.

Vierailija kirjoitti:

Kolmijalkainen kirjoitti:

Puolisoni sanoi maatessani sängyssä kovassa kuumeessa että "et sitten ikinä enää tule kipeäksi, saatana". Keskenään nahistelevien lasten kaitsemiseen ei pinna venynyt.

Tämä se on naisen osa. Ei saa sairastaa, vaan pitää olla napakkana kenraalina koko ajan. Kuulostaa ihan mieheltäni, olen hänelle tarpeellinen osa kotia ja perheenpyöritystä.

Oletko itse päättänyt että tuo on naisen osa, vai onko sinut ahdistettu nyrkin ja hellan väliin? 

En voisi itse ikinä kuvitella olevani parisuhteessa, jossa mun osa olisi olla "napakka kenraali". Kaksi aikuista, täysissä ruumiin ja mielen voimissa olevaa ihmistä kun on kyseessä, niin kyllä pitää molempien ihan samalla lailla osata "pyörittää" sitä kotia. Ja jos toinen sairastuu ja joutuu punkan pohjalle, niin itsestäänselvästi se toinen sitten ottaa kopin kaikista hoitoa vaativista asioista sillä välin. 

Sama kun mulla kaverit kyselee että "auttaako" mun mies kodinhoidossa. Mitään auta, kun kerran itsekin siellä elää niin totta kai tekee osansa (eikä edes elä kokopäiväisesti, vaan vain viikonloppuisin). Siivotaan ja laitetaan ruoka yhdessä, tai jos minä laitan ruokaa niin mies lenkittää koiran, tai toisin päin. 

Vierailija kirjoitti:

Kolmijalkainen kirjoitti:

Puolisoni sanoi maatessani sängyssä kovassa kuumeessa että "et sitten ikinä enää tule kipeäksi, saatana". Keskenään nahistelevien lasten kaitsemiseen ei pinna venynyt.

Tämä se on naisen osa. Ei saa sairastaa, vaan pitää olla napakkana kenraalina koko ajan. Kuulostaa ihan mieheltäni, olen hänelle tarpeellinen osa kotia ja perheenpyöritystä.

Näköjään erittäin moni nainen suostuu ottamaan tuon osan perheessä. Mutta se on tietysti ihan oma valinta. 

Vierailija kirjoitti:

Kolmijalkainen kirjoitti:

Puolisoni sanoi maatessani sängyssä kovassa kuumeessa että "et sitten ikinä enää tule kipeäksi, saatana". Keskenään nahistelevien lasten kaitsemiseen ei pinna venynyt.

Tämä se on naisen osa. Ei saa sairastaa, vaan pitää olla napakkana kenraalina koko ajan. Kuulostaa ihan mieheltäni, olen hänelle tarpeellinen osa kotia ja perheenpyöritystä.

Eikä ole. Tämä on kynnysmaton rooli, joka suostuu meihelle kotiorjaksi. 

Vierailija kirjoitti:

Kolmijalkainen kirjoitti:

Puolisoni sanoi maatessani sängyssä kovassa kuumeessa että "et sitten ikinä enää tule kipeäksi, saatana". Keskenään nahistelevien lasten kaitsemiseen ei pinna venynyt.

Tämä se on naisen osa. Ei saa sairastaa, vaan pitää olla napakkana kenraalina koko ajan. Kuulostaa ihan mieheltäni, olen hänelle tarpeellinen osa kotia ja perheenpyöritystä.

Tuo on tiskirätin ja kynnysmaton osa, ei itseään kunnioittavan naisen. Itse olet itsesi tuohon asemaan laittanut, joten et ainakaan sympatiaa saa huonoista valinnoistasi. Nauti elämästäsi tai muuta sitä, älä valita. 

Vierailija kirjoitti:

Tuo raivolla reagoiminen on tyypillistä ihmisille, jotka eivät osaa käsitellä vaikeita ja hankalia asioita ja tunteita. Se ei ole pelkästään miesten vaiva, vaan kyllä sitä on naisillakin. Hyvä esimerkki oli oma äitini, joka ei voinut sietää heikkoutta tai ylipäänsä mitään sellaisia tilanteita, joissa olisi pitänyt pikemminkin lohduttaa. Hän ei osannut, osasi vain raivota.

Voi johtua tosiaan tästä että ei osaa käsitellä asiaa/tunteitaan tai sitten ihan siitä, ettei itse lapsena ole saanut näyttää mitään negatiivisia tunteita esim. juuri sairastaessa ei ole lapsena saanut vanhemmalta sitä tukea ja turvaa ja empatiaa. Suurimmalle osalle nykymiehistähän on taidettu lapsuudessa vaan tolkuttaa että "ei miehet itke/ei sattunut!" vaikka olisi mikä. Pikkutyttöjä ehkä yleensä ottaen vähemmän vaaditaan vaan nielemään kyyneleet ja peittämään tunteet kuin poikia, siksi varmaan miehillä on enemmän ko. käytöstä.

Itse olen hyvä tunteiden tunnistamisessa, käsittelyssä ja asioista puhumisessa mutta lapsen sairastuessa ensimmäiset reaktiot on turhautuneisuus ja suuttumus. Nuo tunteet nousee jostain todella syvältä. En toki lapselle näitä näytä ja koska mies tietää tilanteen, ottaa hän aina päävastuun "potilaasta". Kun mies sairastuu, on sovittu että jos meinaan lipsahtaa kiukuttelemaan, huomauttaa heti. Omilta vanhemmilta en itse lapsena empatiaa tai hellyyttä saanut ja sairastamaan jätettiin yksin sekä hyvin selvästi tuotiin ilmi se, kuinka nyt kehtaan olla hankala kun olen kipeä... Joskus asiasta omien vanhempien kanssa puhuin ja heidän vanhemmat oli olleet ihan samanlaisia heitä kohtaan. Ketju katkeaa nyt toivottavasti minuun.

Tosin osalla käytös johtuu varmaan kyllä ihan siitäkin, että ollaan vaan itsekeskeisiä mul**uja ja totuttu siihen että itse on maailman napa. Tällöin kumppanin/lapsen sairastaminen saa ärsyyntymään siksi että se vaikeuttaa omaa elämää.