Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen yksinäinen 26-vuotias nuori nainen
05.01.2019 |
Olen todella yksinäinen. Mulla on onneksi avopuoliso ja koira, siihen se sitten jääkin. Meillä on yhteinen kaveriporukka, jota tapaamme harvoin. Kaikilla on jo omia kavereita, niitä on muille tarttunut esimerkiksi opiskeluista, töistä ja sitä rataa.
Miten ratkaisisin tän yksinäisyysongelman. Keväällä haen kouluun, sieltä ehkä saa uusia ihmisiä elämään. Mutta muuten tämän hetkinen työni on itsenäistä, ei siellä tutustu :( vaikeaa, vai olenko tuomittu olemaan yksin koko loppuelämäni.
Kommentit (59)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näen hyvää ystävääni kerran kuussa, näen tapailemaani tärkeää ihmistä (kumppania) kaksi kertaa kuussa, olen lasteni kanssa kaksi viikkoa kuukaudessa, näen todella hyviä työtovereitani viitenä päivänä viikossa, näen sukulaisiani kerran viikossa. Olen introvertti ja olen aina viihtynyt yksikseenkin. Miksi siis tunnen syvää yksinäisyyttä lähes päivittäin?
Tiedän toki vastauksenkin: Exäni ovat jättäneet minut ja se on muuttanut identiteettiäni enkä voi enää luottaa etteikö minua jätettäisi myös jatkossa. Turvalliseksi koen oloni vain edellä mainittujen ihmisten kanssa ja yksin luonnossa. Yksinäisyyttä koen silti kaikkialla paitsi kumppanini seurassa. Tämä on asia jota en tule ottamaan koskaan puheeksi hänen kanssaan. En halua takertujan leimaa, kun en sellainen ole.
Kerro minulle mikä ihmeen kumppani se on jota nähdään ruhtinaalliset kaksi kertaa kuukaudessa? Alan oikeasti uskoa että palstalla on useampikin pöpilö, sen verran omituisia nuo jutut ovat...
Et ole kuullut etäsuhteesta?
Lapset ja työt eivät vain tällä haavaa jousta. Ihminen on kyllä sellainen jonka kanssa haluan olla. Siksi näin.
En kykenisi olemaan suhteessa ihmiseen vain siksi, että hänellä on aikaa minulle. Tunneihmisen kirous.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli et oikeastaan ole ollenkaan yksinäinen. Sitä vain ihmettelen että mitä tuollaisesta trollaamisesta saa? Kun palstalla on aidosti yksinäisiäkin, joita voi jopa sattua tuollainen.
Olen. En viestittele kenenkään muun kanssa kuin mieheni. Ei ole ketään, jota pyytäisin leffaan tai vaikka kuntosalille. Käyn lähinnä töissä, tulen kotiin, olen yksin.
Niin sanottu "yksinäisyytesi" loukkaa minua suuresti. Minulla ei ole ketään. Ei v i t t u ketään. Kuinka kehtaat elää itsesi kanssa? Eikö elämässäsi ole todellisia ongelmia ja vastoinkäymisiä? Olen iloinen puolestasi.
Mene etsimään sellainen kumppani jonka kanssa et koe olevasi yksin. Miten kehtaat ruikuttaa kun joilla ihmisillä on oikeita vastoinkäymisiä?
Huomaa kyllä että palsta on täynnä kakskutosia nuoria naisia joiden koko elämä on ruusuilla tanssimista verrattuna omaani. Ihmettelen teidän käsitystänne parisuhteesta, ilmeisesti se on teille yhtä tyhjän kanssa, ja olette parisuhteissa vain ja ainoastaan sen takia koska muutkin ovat. Kuinka tyhjää sellainen on? Kuulostaa todella tyhjältä.
Tämä kommentti kertoo syyn miksi olet yksinäinen. Miksi kukaan haluisi olla tekemisissä noin empatiakyvyttömän ja itseään erikoisena pitävän ihmisen kanssa. Et tiedä apsta tai hänen elämästään mitään.
Ja vhitut kertoo. Te nuoret parikymppiset pumpulissa kasvaneet promiskuiteetin ylikyllästämät naikkoset ette vain käsitä, että tuollaisella parisuhteen leikkimisellä teette hallaa vain itsellenne. Hukkaatte potentiaaliset kumppanit tyytymällä johonkin nobodyyn. Sitähän te teette. Tyydytte kehen tahansa kaksilahkeiseen, jotta ette olisi yksinäisiä ja kaiken lisäksi vielä "naisena kelpaamattomia". Silti ruikutatte yksinäisyyttänne. Se on sietämätöntä. Minua suorastaan oksettaa tuollaiset naiset ja heidän ajatusmaailmansa. Se on niin kieroutunut myrkyllisellä tavalla. Se loukkaa aidosti yksinäisiä.
Minua oksettaa kaltaisesi ihmiset jotka luulevat olevansa jotain ja tietävänsä iän perusteella kaiken toisen elämästä. Kuole pois ruikuttamasta siitä. Eihän kukaan edes jää sinua kaipaamaan, noin myrkyllistä otusta.
Kuole vhittu itse kivuliaasti pois. Tee se hitaasti ja tuskaillisesti. Et ole mistään kotoisin etkä tule koskaan olemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Selvästi yksinäisyys parisuhteessa on tabu. Miksi siitä ei saisi keskustella?
Tämä. Itsekin olen parisuhteessa ja yksinäinen. Mies (niin ihana kuin onkin) ei pysty tyydyttämään kaipuutani ystäviin kodin ulkopuolella. Miehellä on omat harrastuksensa ja kaverinsa, minulla ei. Minulla ei ole edes sukulaisia joihin pitää yhteyttä. Sisälläni kytee lapsellinen hinku kuulua johonkin porukkaan, olla pidetty, tuntea että joku on kiinnostunut siitä mitä minulle kuuluu. Ajatus siitä että olen "jotakin" vain yhdelle ihmisellä on aika lohduton. Tunnen olevani näkymätön. Varmasti monet ovat ok sen suhteen että kumppani on ainoa ystävä, mutta minä en ole. Ihminen voi olla yksinäinen vaikkei olisikaan yksin. Puoliso ei pysty yksin täyttämään sosiaalisia tarpeitani eikä sen vaatiminen olisi reilua.
No miten olisi uusi harrastus, jossa kuulut ryhmään ja työpaikka, jossa kuulut tiimiin? Nuo on tavallisia ihmiskontakteja ihmisille, ja niissä tuntee kuuluvansa johonkin.
En ole edellinen mutta aika samassa tilanteessa. Olen työssä jossa usein toimitaan tiiminä, minä toisinaan myös yksin.
Ihmissuhteet vaan ei edisty, ehkä se olen minä mutta nekin töissä joihin olen tutustunut ovat vapaalla etäällä. Se olen varmaan minä joka en ole koskaan osannut rakentaa ihmissuhteita ja ylläpitää niitä. Pitäisi se ensin opetella.
Ainakin noissa työpaikoissa ja harrastuksissa kuuluu porukkaan. Niitäkin on kyllä erilaisia, ja toisissa tutustuu paremmin kuin toisissa. Itsekin olen ollut aina surkea luomaan ystävyyssuhteita, mutta ainakin tunnen olevani merkityksellinen omassa työryhmässäni ja harrastusporukassani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näen hyvää ystävääni kerran kuussa, näen tapailemaani tärkeää ihmistä (kumppania) kaksi kertaa kuussa, olen lasteni kanssa kaksi viikkoa kuukaudessa, näen todella hyviä työtovereitani viitenä päivänä viikossa, näen sukulaisiani kerran viikossa. Olen introvertti ja olen aina viihtynyt yksikseenkin. Miksi siis tunnen syvää yksinäisyyttä lähes päivittäin?
Tiedän toki vastauksenkin: Exäni ovat jättäneet minut ja se on muuttanut identiteettiäni enkä voi enää luottaa etteikö minua jätettäisi myös jatkossa. Turvalliseksi koen oloni vain edellä mainittujen ihmisten kanssa ja yksin luonnossa. Yksinäisyyttä koen silti kaikkialla paitsi kumppanini seurassa. Tämä on asia jota en tule ottamaan koskaan puheeksi hänen kanssaan. En halua takertujan leimaa, kun en sellainen ole.
Kerro minulle mikä ihmeen kumppani se on jota nähdään ruhtinaalliset kaksi kertaa kuukaudessa? Alan oikeasti uskoa että palstalla on useampikin pöpilö, sen verran omituisia nuo jutut ovat...
Et ole kuullut etäsuhteesta?
Lapset ja työt eivät vain tällä haavaa jousta. Ihminen on kyllä sellainen jonka kanssa haluan olla. Siksi näin.
En kykenisi olemaan suhteessa ihmiseen vain siksi, että hänellä on aikaa minulle. Tunneihmisen kirous.
Mulle tuo olisi myös ihan hyvä järjestely näin kahden lapsen isänä ja työssä aika paljon aikaa viettävänä.
Introvertti nainen täällä, asun avoliitossa poikaystävän kanssa.
Olen aina ollut ns. erakkoluonne ja sinkku ennen tätä vaihetta.
Mulla ei oikeestaan ole yhtään "ystävää" ,(paitsi poikaystävä on paras ystävä ja rakastettu). Tai olisi jos haluaisin mutta mun on hyvin vaikeaa löytää samanmielisten ihmisten seuraa. Naispuoliset kaverit tuppaa valittamaan kaikesta ja jotenkin ei kiinnosta monien jutut (no offence). Tykkään tehdä omia juttuja ja nautin yksinolosta mutta parasta on asua yhdessä hyvän miehen kanssa. Tuntuu että en kaipaa ystäviä ja en tiedä kuinka niiden kanssa ollaan edes. Se on vaan ahdistuksen aihe :D
Meitä on moneksi, kai pakko myös hyväksyä itsensä näin vaikka joskus itseäni ihmettelen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Introvertti nainen täällä, asun avoliitossa poikaystävän kanssa.
Olen aina ollut ns. erakkoluonne ja sinkku ennen tätä vaihetta.
Mulla ei oikeestaan ole yhtään "ystävää" ,(paitsi poikaystävä on paras ystävä ja rakastettu). Tai olisi jos haluaisin mutta mun on hyvin vaikeaa löytää samanmielisten ihmisten seuraa. Naispuoliset kaverit tuppaa valittamaan kaikesta ja jotenkin ei kiinnosta monien jutut (no offence). Tykkään tehdä omia juttuja ja nautin yksinolosta mutta parasta on asua yhdessä hyvän miehen kanssa. Tuntuu että en kaipaa ystäviä ja en tiedä kuinka niiden kanssa ollaan edes. Se on vaan ahdistuksen aihe :D
Meitä on moneksi, kai pakko myös hyväksyä itsensä näin vaikka joskus itseäni ihmettelen.
Se on kyllä jännä huomata kuinka poikkeuksetta näillä yksinäisyyttään manaavilla ja erakkoluonteiseksi tunnustautuvilla naisilla on AINA se poikaystävä. Aina.
Samoilla spekseillä varustetulla miehellä sitä tyttöystävää ei ole koskaan. Ei koskaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Introvertti nainen täällä, asun avoliitossa poikaystävän kanssa.
Olen aina ollut ns. erakkoluonne ja sinkku ennen tätä vaihetta.
Mulla ei oikeestaan ole yhtään "ystävää" ,(paitsi poikaystävä on paras ystävä ja rakastettu). Tai olisi jos haluaisin mutta mun on hyvin vaikeaa löytää samanmielisten ihmisten seuraa. Naispuoliset kaverit tuppaa valittamaan kaikesta ja jotenkin ei kiinnosta monien jutut (no offence). Tykkään tehdä omia juttuja ja nautin yksinolosta mutta parasta on asua yhdessä hyvän miehen kanssa. Tuntuu että en kaipaa ystäviä ja en tiedä kuinka niiden kanssa ollaan edes. Se on vaan ahdistuksen aihe :D
Meitä on moneksi, kai pakko myös hyväksyä itsensä näin vaikka joskus itseäni ihmettelen.Se on kyllä jännä huomata kuinka poikkeuksetta näillä yksinäisyyttään manaavilla ja erakkoluonteiseksi tunnustautuvilla naisilla on AINA se poikaystävä. Aina.
Samoilla spekseillä varustetulla miehellä sitä tyttöystävää ei ole koskaan. Ei koskaan.
Tämä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Selvästi yksinäisyys parisuhteessa on tabu. Miksi siitä ei saisi keskustella?
Tämä. Itsekin olen parisuhteessa ja yksinäinen. Mies (niin ihana kuin onkin) ei pysty tyydyttämään kaipuutani ystäviin kodin ulkopuolella. Miehellä on omat harrastuksensa ja kaverinsa, minulla ei. Minulla ei ole edes sukulaisia joihin pitää yhteyttä. Sisälläni kytee lapsellinen hinku kuulua johonkin porukkaan, olla pidetty, tuntea että joku on kiinnostunut siitä mitä minulle kuuluu. Ajatus siitä että olen "jotakin" vain yhdelle ihmisellä on aika lohduton. Tunnen olevani näkymätön. Varmasti monet ovat ok sen suhteen että kumppani on ainoa ystävä, mutta minä en ole. Ihminen voi olla yksinäinen vaikkei olisikaan yksin. Puoliso ei pysty yksin täyttämään sosiaalisia tarpeitani eikä sen vaatiminen olisi reilua.
No miten olisi uusi harrastus, jossa kuulut ryhmään ja työpaikka, jossa kuulut tiimiin? Nuo on tavallisia ihmiskontakteja ihmisille, ja niissä tuntee kuuluvansa johonkin.
En ole edellinen mutta aika samassa tilanteessa. Olen työssä jossa usein toimitaan tiiminä, minä toisinaan myös yksin.
Ihmissuhteet vaan ei edisty, ehkä se olen minä mutta nekin töissä joihin olen tutustunut ovat vapaalla etäällä. Se olen varmaan minä joka en ole koskaan osannut rakentaa ihmissuhteita ja ylläpitää niitä. Pitäisi se ensin opetella.Ainakin noissa työpaikoissa ja harrastuksissa kuuluu porukkaan. Niitäkin on kyllä erilaisia, ja toisissa tutustuu paremmin kuin toisissa. Itsekin olen ollut aina surkea luomaan ystävyyssuhteita, mutta ainakin tunnen olevani merkityksellinen omassa työryhmässäni ja harrastusporukassani.
En tunne kuuluvani porukkaan. Merkitykseni tulee siitä että olen hyvä työssä (anteeksi itsekehu). Jotenkin koko itsetuntoni nojaa työminääni joka taas tuntuu esittämiseltä. Olen työpäivän jälkeen loppu siihen etten osaa olla minä mutta siellä on ainoat kodin ulkopuoliset kontaktit muihin ihmisiin joten samalla kaipaan sinne takaisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Introvertti nainen täällä, asun avoliitossa poikaystävän kanssa.
Olen aina ollut ns. erakkoluonne ja sinkku ennen tätä vaihetta.
Mulla ei oikeestaan ole yhtään "ystävää" ,(paitsi poikaystävä on paras ystävä ja rakastettu). Tai olisi jos haluaisin mutta mun on hyvin vaikeaa löytää samanmielisten ihmisten seuraa. Naispuoliset kaverit tuppaa valittamaan kaikesta ja jotenkin ei kiinnosta monien jutut (no offence). Tykkään tehdä omia juttuja ja nautin yksinolosta mutta parasta on asua yhdessä hyvän miehen kanssa. Tuntuu että en kaipaa ystäviä ja en tiedä kuinka niiden kanssa ollaan edes. Se on vaan ahdistuksen aihe :D
Meitä on moneksi, kai pakko myös hyväksyä itsensä näin vaikka joskus itseäni ihmettelen.Se on kyllä jännä huomata kuinka poikkeuksetta näillä yksinäisyyttään manaavilla ja erakkoluonteiseksi tunnustautuvilla naisilla on AINA se poikaystävä. Aina.
Samoilla spekseillä varustetulla miehellä sitä tyttöystävää ei ole koskaan. Ei koskaan.
Se että täysin ystävättömällä miehellä on vieläkin yksinäisempää ei mitätöi parisuhteessa olevien yksinäisten naisten tuntemuksia eikä toisin päin. Molemmat ovat oikeita, tuskaa aiheuttavia ongelmia. Miksei aiheesta saisi puhua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on kavereita mutta ei naista, yksin kotona yksinäisyys iskee aina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Introvertti nainen täällä, asun avoliitossa poikaystävän kanssa.
Olen aina ollut ns. erakkoluonne ja sinkku ennen tätä vaihetta.
Mulla ei oikeestaan ole yhtään "ystävää" ,(paitsi poikaystävä on paras ystävä ja rakastettu). Tai olisi jos haluaisin mutta mun on hyvin vaikeaa löytää samanmielisten ihmisten seuraa. Naispuoliset kaverit tuppaa valittamaan kaikesta ja jotenkin ei kiinnosta monien jutut (no offence). Tykkään tehdä omia juttuja ja nautin yksinolosta mutta parasta on asua yhdessä hyvän miehen kanssa. Tuntuu että en kaipaa ystäviä ja en tiedä kuinka niiden kanssa ollaan edes. Se on vaan ahdistuksen aihe :D
Meitä on moneksi, kai pakko myös hyväksyä itsensä näin vaikka joskus itseäni ihmettelen.Se on kyllä jännä huomata kuinka poikkeuksetta näillä yksinäisyyttään manaavilla ja erakkoluonteiseksi tunnustautuvilla naisilla on AINA se poikaystävä. Aina.
Samoilla spekseillä varustetulla miehellä sitä tyttöystävää ei ole koskaan. Ei koskaan.
Se että täysin ystävättömällä miehellä on vieläkin yksinäisempää ei mitätöi parisuhteessa olevien yksinäisten naisten tuntemuksia eikä toisin päin. Molemmat ovat oikeita, tuskaa aiheuttavia ongelmia. Miksei aiheesta saisi puhua?
En ymmärrä miksi tästäkin piti tehdä joku sukupuolijuttu aivan kuten en ymmärrä miksi joku tarttui apn ikään. Onko joku ikäraja kuka saa olla yksinäinen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi pitäisi olla ystäviä? Mulla on muutama hyvä ystävä ja näemme n. Kerran puolessa vuodessa, enempää ei jaksa. Mies on ja kissa, päivät menee töissä ja töiden jälkeen käyn erilaisissa urheiluharrastuksissa, en edes jaksaisi nähdä kavereitani. Työkaveri pyysi juuri kahville töiden jälkeen, hirveä ahdistus. Ei jaksa! Yksin/miehen kanssa on ihan parasta, ihanaa olla introvertti. Opetelkaa nauttimaan ”yksinäisyydestä”.
Onneksi on jo lakattu kyselemästä juhliin yms, ei vaan jaksa eikä kiinnosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Selvästi yksinäisyys parisuhteessa on tabu. Miksi siitä ei saisi keskustella?
Tämä. Itsekin olen parisuhteessa ja yksinäinen. Mies (niin ihana kuin onkin) ei pysty tyydyttämään kaipuutani ystäviin kodin ulkopuolella. Miehellä on omat harrastuksensa ja kaverinsa, minulla ei. Minulla ei ole edes sukulaisia joihin pitää yhteyttä. Sisälläni kytee lapsellinen hinku kuulua johonkin porukkaan, olla pidetty, tuntea että joku on kiinnostunut siitä mitä minulle kuuluu. Ajatus siitä että olen "jotakin" vain yhdelle ihmisellä on aika lohduton. Tunnen olevani näkymätön. Varmasti monet ovat ok sen suhteen että kumppani on ainoa ystävä, mutta minä en ole. Ihminen voi olla yksinäinen vaikkei olisikaan yksin. Puoliso ei pysty yksin täyttämään sosiaalisia tarpeitani eikä sen vaatiminen olisi reilua.
No miten olisi uusi harrastus, jossa kuulut ryhmään ja työpaikka, jossa kuulut tiimiin? Nuo on tavallisia ihmiskontakteja ihmisille, ja niissä tuntee kuuluvansa johonkin.
En ole edellinen mutta aika samassa tilanteessa. Olen työssä jossa usein toimitaan tiiminä, minä toisinaan myös yksin.
Ihmissuhteet vaan ei edisty, ehkä se olen minä mutta nekin töissä joihin olen tutustunut ovat vapaalla etäällä. Se olen varmaan minä joka en ole koskaan osannut rakentaa ihmissuhteita ja ylläpitää niitä. Pitäisi se ensin opetella.
Meitä on niin erilaisia. Ehkä minä olen työkaverisi.
Minulle tulee sosiaalisuuskiintiö täyteen työpäivän aikana. SINUSSA ei olen mitään vikaa, mutta työpäivän jälkeen nautin siitä, että saan olla itsekseni (kaipaisin tuollaista aikaa enemmänkin mutta harrastukset ja ne muutamat vanhat ystävät myös vievät aikaa siltä nautinnollisesta itsekseni ololta).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Introvertti nainen täällä, asun avoliitossa poikaystävän kanssa.
Olen aina ollut ns. erakkoluonne ja sinkku ennen tätä vaihetta.
Mulla ei oikeestaan ole yhtään "ystävää" ,(paitsi poikaystävä on paras ystävä ja rakastettu). Tai olisi jos haluaisin mutta mun on hyvin vaikeaa löytää samanmielisten ihmisten seuraa. Naispuoliset kaverit tuppaa valittamaan kaikesta ja jotenkin ei kiinnosta monien jutut (no offence). Tykkään tehdä omia juttuja ja nautin yksinolosta mutta parasta on asua yhdessä hyvän miehen kanssa. Tuntuu että en kaipaa ystäviä ja en tiedä kuinka niiden kanssa ollaan edes. Se on vaan ahdistuksen aihe :D
Meitä on moneksi, kai pakko myös hyväksyä itsensä näin vaikka joskus itseäni ihmettelen.Se on kyllä jännä huomata kuinka poikkeuksetta näillä yksinäisyyttään manaavilla ja erakkoluonteiseksi tunnustautuvilla naisilla on AINA se poikaystävä. Aina.
Samoilla spekseillä varustetulla miehellä sitä tyttöystävää ei ole koskaan. Ei koskaan.
Se että täysin ystävättömällä miehellä on vieläkin yksinäisempää ei mitätöi parisuhteessa olevien yksinäisten naisten tuntemuksia eikä toisin päin. Molemmat ovat oikeita, tuskaa aiheuttavia ongelmia. Miksei aiheesta saisi puhua?
Ei ne mitätöi toistensa ongelmia, mutta ymmärrän hyvin tuon, että ystävättömällä ja lisäksi parisuhteettomalla on vielä surkeampi olo. Kumppanistahan saa paljon tukea ja sisältöä elämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Selvästi yksinäisyys parisuhteessa on tabu. Miksi siitä ei saisi keskustella?
Tämä. Itsekin olen parisuhteessa ja yksinäinen. Mies (niin ihana kuin onkin) ei pysty tyydyttämään kaipuutani ystäviin kodin ulkopuolella. Miehellä on omat harrastuksensa ja kaverinsa, minulla ei. Minulla ei ole edes sukulaisia joihin pitää yhteyttä. Sisälläni kytee lapsellinen hinku kuulua johonkin porukkaan, olla pidetty, tuntea että joku on kiinnostunut siitä mitä minulle kuuluu. Ajatus siitä että olen "jotakin" vain yhdelle ihmisellä on aika lohduton. Tunnen olevani näkymätön. Varmasti monet ovat ok sen suhteen että kumppani on ainoa ystävä, mutta minä en ole. Ihminen voi olla yksinäinen vaikkei olisikaan yksin. Puoliso ei pysty yksin täyttämään sosiaalisia tarpeitani eikä sen vaatiminen olisi reilua.
No miten olisi uusi harrastus, jossa kuulut ryhmään ja työpaikka, jossa kuulut tiimiin? Nuo on tavallisia ihmiskontakteja ihmisille, ja niissä tuntee kuuluvansa johonkin.
En ole edellinen mutta aika samassa tilanteessa. Olen työssä jossa usein toimitaan tiiminä, minä toisinaan myös yksin.
Ihmissuhteet vaan ei edisty, ehkä se olen minä mutta nekin töissä joihin olen tutustunut ovat vapaalla etäällä. Se olen varmaan minä joka en ole koskaan osannut rakentaa ihmissuhteita ja ylläpitää niitä. Pitäisi se ensin opetella.Ainakin noissa työpaikoissa ja harrastuksissa kuuluu porukkaan. Niitäkin on kyllä erilaisia, ja toisissa tutustuu paremmin kuin toisissa. Itsekin olen ollut aina surkea luomaan ystävyyssuhteita, mutta ainakin tunnen olevani merkityksellinen omassa työryhmässäni ja harrastusporukassani.
En tunne kuuluvani porukkaan. Merkitykseni tulee siitä että olen hyvä työssä (anteeksi itsekehu). Jotenkin koko itsetuntoni nojaa työminääni joka taas tuntuu esittämiseltä. Olen työpäivän jälkeen loppu siihen etten osaa olla minä mutta siellä on ainoat kodin ulkopuoliset kontaktit muihin ihmisiin joten samalla kaipaan sinne takaisin.
Siksi olisi lisäksi hyvä olla joku harrastus, jos ei ole ystäviä. Työssä monen tulee väkisin vedettyä roolia, koska pitää olla ammattimainen ja hoitaa työt asiallisesti ja hyvin. Harrastuksessa saa olla enemmän oma itsensä, koska ei ole ns. penniäkään kiinni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Introvertti nainen täällä, asun avoliitossa poikaystävän kanssa.
Olen aina ollut ns. erakkoluonne ja sinkku ennen tätä vaihetta.
Mulla ei oikeestaan ole yhtään "ystävää" ,(paitsi poikaystävä on paras ystävä ja rakastettu). Tai olisi jos haluaisin mutta mun on hyvin vaikeaa löytää samanmielisten ihmisten seuraa. Naispuoliset kaverit tuppaa valittamaan kaikesta ja jotenkin ei kiinnosta monien jutut (no offence). Tykkään tehdä omia juttuja ja nautin yksinolosta mutta parasta on asua yhdessä hyvän miehen kanssa. Tuntuu että en kaipaa ystäviä ja en tiedä kuinka niiden kanssa ollaan edes. Se on vaan ahdistuksen aihe :D
Meitä on moneksi, kai pakko myös hyväksyä itsensä näin vaikka joskus itseäni ihmettelen.Se on kyllä jännä huomata kuinka poikkeuksetta näillä yksinäisyyttään manaavilla ja erakkoluonteiseksi tunnustautuvilla naisilla on AINA se poikaystävä. Aina.
Samoilla spekseillä varustetulla miehellä sitä tyttöystävää ei ole koskaan. Ei koskaan.
Se että täysin ystävättömällä miehellä on vieläkin yksinäisempää ei mitätöi parisuhteessa olevien yksinäisten naisten tuntemuksia eikä toisin päin. Molemmat ovat oikeita, tuskaa aiheuttavia ongelmia. Miksei aiheesta saisi puhua?
En ymmärrä miksi tästäkin piti tehdä joku sukupuolijuttu aivan kuten en ymmärrä miksi joku tarttui apn ikään. Onko joku ikäraja kuka saa olla yksinäinen?
Luulen että aihe herättelee kiukkua kun naisten ja miesten yksinäisyys on yleensä hieman erilaista. Muistelen lukeneeni jostakin että miehille on yleisempää kokea konkreettista yksinäisyyttä (ei tukiverkkoa ympärillä) ja naisilla on yleisempää kokea samanhenkisten ihmisten puutteesta aiheutuvaa yksinäisyydentunnetta. Jos on yksinäinen ensiksi mainitulla tavalla voi olla vaikeuksia ymmärtää miten joku voi olla yksinäinen vaikkei ole yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Introvertti nainen täällä, asun avoliitossa poikaystävän kanssa.
Olen aina ollut ns. erakkoluonne ja sinkku ennen tätä vaihetta.
Mulla ei oikeestaan ole yhtään "ystävää" ,(paitsi poikaystävä on paras ystävä ja rakastettu). Tai olisi jos haluaisin mutta mun on hyvin vaikeaa löytää samanmielisten ihmisten seuraa. Naispuoliset kaverit tuppaa valittamaan kaikesta ja jotenkin ei kiinnosta monien jutut (no offence). Tykkään tehdä omia juttuja ja nautin yksinolosta mutta parasta on asua yhdessä hyvän miehen kanssa. Tuntuu että en kaipaa ystäviä ja en tiedä kuinka niiden kanssa ollaan edes. Se on vaan ahdistuksen aihe :D
Meitä on moneksi, kai pakko myös hyväksyä itsensä näin vaikka joskus itseäni ihmettelen.Se on kyllä jännä huomata kuinka poikkeuksetta näillä yksinäisyyttään manaavilla ja erakkoluonteiseksi tunnustautuvilla naisilla on AINA se poikaystävä. Aina.
Samoilla spekseillä varustetulla miehellä sitä tyttöystävää ei ole koskaan. Ei koskaan.
Minulla ei ollut ennen kuin vasta 29-vuotiaana. Että ei naisiakaan voi laittaa samaan pussiin.
Miksi mä en ole koskaan ymmärtänyt sitä ajatusta, että omista ongelmista ei saa puhua koska jollain menee aina vielä huonommin?
Kyllä on minusta ihan ymmärettävä, että ap kokee itsensä yksinäiseksi ja hyvä, että yrittää tehdä asialle jotain.
Olen itse ollut tilanteessa jossa minulla ei ole ollut yhtään ystävää eikä parisuhdetta. Se oli kamalaa. Nykyään minulla on muutamia kavereita, joten en ole enää niin yksinäinen. Silti koen edelleen itseni jossain määrin yksinäiseksi ja yksinäisyyden elämänlaatuani laskevaksi asiaksi, vaikka parempaan suuntaan ollaan menossa.
Toivon, että saat opiskeluiden kautta lisää ihmissuhteita elämääsi ap! :)
Alue: Aihe vapaa
Minua oksettaa kaltaisesi ihmiset jotka luulevat olevansa jotain ja tietävänsä iän perusteella kaiken toisen elämästä. Kuole pois ruikuttamasta siitä. Eihän kukaan edes jää sinua kaipaamaan, noin myrkyllistä otusta.