Lue keskustelun säännöt.
Vaikea parisuhde, josta kuitenkaan et halua lähteä. Kuinka luovit päivästä toiseen?
03.01.2019 |
Toisilla kaikki natsaa yhteen ja hyvä niin. Mutta ainahan se ei näin mene. Minulla ja miehelläni on aikamoisia erimielisyyksiä monista asioista. Arjessa usein väännämme kättä siitä sun tästä. Aina pysytään sanoissa eli väkivaltaa tai alkoholiongelmia tms. ei ole. Koen että olen vuosien mittaan oppinut paljon itsestäni ja ihmisistä ylipäätään olemalla tuon "hankalan miehen" kanssa. Muun muassa sen, että olen itsekin välillä aika äkkiväärä ja ehdoton. Miten te muut? Kuinka pärjäätte suhteessa joka on hankala, mutta ei kuitenkaan jouda roskikseen?
Kommentit (15)
Vierailija kirjoitti:
Minä vaadin suhteelta helppoutta. Jos otan toisen ihmisen osaksi elämääni, aivan vähimmäistaso on se, ettei elämäni sen myötä muutu vaikeammaksi. Js helppoja suhteita olen myös saanut, sillä sen saa mihin tyytyy.
Tämä on varmaan ap:n vastaus, eikö totta? Miksi toisten ihmisten suhteiden pitäisi olla vaikeita, vaikka sinun suhteesi on? Oletko sinä sellainen ihminen, jolla ei saa olla vastoinkäymisiä elämässä? Mitä teet kun olet kateellinen toiselle ihmiselle, kostatko? Muista että et koskaan tiedä, mitä toisten ihmissuhteissa tapahtuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä vaadin suhteelta helppoutta. Jos otan toisen ihmisen osaksi elämääni, aivan vähimmäistaso on se, ettei elämäni sen myötä muutu vaikeammaksi. Js helppoja suhteita olen myös saanut, sillä sen saa mihin tyytyy.
Tämä on varmaan ap:n vastaus, eikö totta? Miksi toisten ihmisten suhteiden pitäisi olla vaikeita, vaikka sinun suhteesi on? Oletko sinä sellainen ihminen, jolla ei saa olla vastoinkäymisiä elämässä? Mitä teet kun olet kateellinen toiselle ihmiselle, kostatko? Muista että et koskaan tiedä, mitä toisten ihmissuhteissa tapahtuu.
Ei ole AP:n vastaus vaan minun vastaukseni hänelle. APhan nimenomaan ei kaipaa parisuhteelta helppoutta vaan on valmis sietämään paljonkin hankaluuksia ja ikävyyksiä. Minulle on tärkeää, että parisuhde on helppo.
Helppous ja vaikeus on suhteellisia.
Meidän parisuhteemme on miehelleni helppo, kun hän ei puhu jos ei halua. Ei ota vastaan asioita joista ei pidä. Ei tee kompromissia mistään mikä on vähänkään "vain hänen asiansa".
Hän on päättänyt elää näin eikä riitoja ole koska hän ei osallistu niihin. Minä tiedän etten voi vaikuttaa häneen/muuttaa hänen mieltään.
Aina sanotaan "toista ei voi muuttaa, voi muuttaa vain itseään". Mieheni kanssa se on totta. Vaatii minulta myös aivan hurjaa henkistä joustavuutta ja kehittymistä ihmisenä ymmärtää että joudun olemaan täysin riippumaton ja itsenäinen. Hänelle suhde on helppo koska hän saa juuri sen mitä haluaa, eikä yhtään enempää. Hän ei ota sitä enempää.
Hänen lähestymistapansa aiheuttaa mulle voimakasta ahdistusta välillä ja suorastaan raivostuttaa.. kun hän ei esim reagoi kun puhun jostain minua vaivaavasta asiasta. Mutta kun asia vaivaa vain minua, ei häntä. Miksi hän puhuisi? Sitten kun hän puhuu, puolustaa omaa näkemystään ja piste. Jos ei miellytä, minun ei ole pakko olla hänen elämässään. Minun on kertakaikkisesti hyväksyttävä hänet sellaisena kuin hän on tai lähdettävä kävelemään.
En jaksa enää etsiä, kun haluan lapsen. Hän on hyvä isä. On hän muutenkin ihana, mutta hän ei tarvitse minua mihinkään. Hän hyötyy siitä että maksan puolet laskuista ja teen puolet kodin töistä.
Mitenkähän oppisi tuon saman mielenlaadun? Mieheni yrittää kannustaa minua siihen. Että ajattelisin vain itseäni. Hankalaa se on.
Mutta muuten hyvä mies.. jos en ajattele tätä asiaa, että jos pyydän, hän ei koskaan taivu. Muuten kokkaa, tuo kahvit sänkyyn, huomaavainen teoilla, lämmin ja hauska. Samanlaiset mielenkiinnonkohteet ja arvot.
Kuitenkin itse koen että mä olen vaikeassa suhteessa, mieheni helpossa. Vaikka haluaisin uskoa meihin ikuisesti...jaksanko. jos vaan itse kasvan tarpeeksi vahvaksi ja itsekkääksi, niin jaksan.
Vierailija kirjoitti:
Helppous ja vaikeus on suhteellisia.
Kuitenkin itse koen että mä olen vaikeassa suhteessa, mieheni helpossa. Vaikka haluaisin uskoa meihin ikuisesti...jaksanko. jos vaan itse kasvan tarpeeksi vahvaksi ja itsekkääksi, niin jaksan.
Niin, toisaalta ei ole miehesi ongelma, että sinulla on piirteitä joiden vuoksi koet suhteenne hankalaksi. Vaikuttaa siltä, että olisit kenen kanssa tahansa, olisit hankalassa suhteessa, ja sama miehelläsi, olisi hän kenen kanssa tahansa, hänellä olisi helppoa. Kyse on siitä, miten asioihin osaa suhtautua tai miten päättää suhtautua.
En sano tätä ivatakseni. Itsekin olen hankalassa suhteessa, koska teen siitä hankalan. Toisin sanoen, minulla on mielipiteet, joista harvemmin joustan jne. Tokihan olisi helpompaa tavallaan, jos päättäisin olla välittämättä, kohauttelisin vain olkiani. Sen hinta olisi se, että en olisi enää itselleni rehellinen. Olisiko se sitten "helppoa" kuitenkaan - ei varmaankaan.
Jotkut ihmiset ovat tuollaisia kuin miehesi on, he ovat valmiita olemaan yksinkin jos toista ei miellytä. Jostain syystä yleensä kuitenkin miellyttää, kuten sinuakin. :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Helppous ja vaikeus on suhteellisia.
Kuitenkin itse koen että mä olen vaikeassa suhteessa, mieheni helpossa. Vaikka haluaisin uskoa meihin ikuisesti...jaksanko. jos vaan itse kasvan tarpeeksi vahvaksi ja itsekkääksi, niin jaksan.
Niin, toisaalta ei ole miehesi ongelma, että sinulla on piirteitä joiden vuoksi koet suhteenne hankalaksi. Vaikuttaa siltä, että olisit kenen kanssa tahansa, olisit hankalassa suhteessa, ja sama miehelläsi, olisi hän kenen kanssa tahansa, hänellä olisi helppoa. Kyse on siitä, miten asioihin osaa suhtautua tai miten päättää suhtautua.
En sano tätä ivatakseni. Itsekin olen hankalassa suhteessa, koska teen siitä hankalan. Toisin sanoen, minulla on mielipiteet, joista harvemmin joustan jne. Tokihan olisi helpompaa tavallaan, jos päättäisin olla välittämättä, kohauttelisin vain olkiani. Sen hinta olisi se, että en olisi enää itselleni rehellinen. Olisiko se sitten "helppoa" kuitenkaan - ei varmaankaan.
Jotkut ihmiset ovat tuollaisia kuin miehesi on, he ovat valmiita olemaan yksinkin jos toista ei miellytä. Jostain syystä yleensä kuitenkin miellyttää, kuten sinuakin. :)
Joo nimenomaan, koska aikaisemmatkin suhteeni ovat olleet hankalia, mutta eri tavalla.
Niissä on ollut henkistä väkivaltaa, haukkumista, puoliso ei ole halunnut lapsia ikinä tai ei minun kanssani, seksi ei ole kiinnostanut puolisoa tai ei ole kiinnostanut minua, olen holhonnut puolisoa tai puoliso holhonnut minua, valehtelua tai muuten erilaiset elämäntavat..
Nyt mieheni kanssa on tämä, että hän ei puhu tai reagoi jos ei halua. Opettelen parhaillaan, että en ajattelisi ensimmäisenä mitä mieheni ajattelee ja haluaa, vaan mitä minä ajattelen ja haluan. Opettelen etten puutu miehen asioihin tai välitä. Oman lapseni kanssa saan varmasti hyvän vanhemmuussuhteen eikä se ole minun käsissäni, millainen lapseni isäsuhteesta tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Helppous ja vaikeus on suhteellisia.
Meidän parisuhteemme on miehelleni helppo, kun hän ei puhu jos ei halua. Ei ota vastaan asioita joista ei pidä. Ei tee kompromissia mistään mikä on vähänkään "vain hänen asiansa".
Hän on päättänyt elää näin eikä riitoja ole koska hän ei osallistu niihin. Minä tiedän etten voi vaikuttaa häneen/muuttaa hänen mieltään.
Aina sanotaan "toista ei voi muuttaa, voi muuttaa vain itseään". Mieheni kanssa se on totta. Vaatii minulta myös aivan hurjaa henkistä joustavuutta ja kehittymistä ihmisenä ymmärtää että joudun olemaan täysin riippumaton ja itsenäinen. Hänelle suhde on helppo koska hän saa juuri sen mitä haluaa, eikä yhtään enempää. Hän ei ota sitä enempää.
Hänen lähestymistapansa aiheuttaa mulle voimakasta ahdistusta välillä ja suorastaan raivostuttaa.. kun hän ei esim reagoi kun puhun jostain minua vaivaavasta asiasta. Mutta kun asia vaivaa vain minua, ei häntä. Miksi hän puhuisi? Sitten kun hän puhuu, puolustaa omaa näkemystään ja piste. Jos ei miellytä, minun ei ole pakko olla hänen elämässään. Minun on kertakaikkisesti hyväksyttävä hänet sellaisena kuin hän on tai lähdettävä kävelemään.
En jaksa enää etsiä, kun haluan lapsen. Hän on hyvä isä. On hän muutenkin ihana, mutta hän ei tarvitse minua mihinkään. Hän hyötyy siitä että maksan puolet laskuista ja teen puolet kodin töistä.
Mitenkähän oppisi tuon saman mielenlaadun? Mieheni yrittää kannustaa minua siihen. Että ajattelisin vain itseäni. Hankalaa se on.
Mutta muuten hyvä mies.. jos en ajattele tätä asiaa, että jos pyydän, hän ei koskaan taivu. Muuten kokkaa, tuo kahvit sänkyyn, huomaavainen teoilla, lämmin ja hauska. Samanlaiset mielenkiinnonkohteet ja arvot.
Kuitenkin itse koen että mä olen vaikeassa suhteessa, mieheni helpossa. Vaikka haluaisin uskoa meihin ikuisesti...jaksanko. jos vaan itse kasvan tarpeeksi vahvaksi ja itsekkääksi, niin jaksan.
Minkälaisia teidän parisuhteenne ovat, kun tämä saa niin paljon alapeukkuja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta parisuhteen tarkoitus ei ole olla vaikea. En kestä mitään valtataistelumeininkiä ja just tuommoista vääntelyä ja kääntelyä.
Mulla oli vastaavanlainen suhde 7,5 vuotta. Aika kauan kesti tajuta, että ansaitsen parempaa.
Olin sinkku liki 2 vuotta kunnes kohtasin miehen jonka kanssa olen tasavertainen kumppani. Tosi helppoa olla yhdessä kun arvostus, kunnioitus ja luottamus pelaavat. Ei tarvi vängätä ja vääntää. Molemmat ollaan omanlaisiamme, ja osataan sitä arvostaa. Ei ehkä osattais ellei molemmilla olisi vähän karvaampia kokemuksia taustalla.
Voimia sulle!
En ymmärrä miks ap jää tuohon suhteeseen. Ei mitään järkeaä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Helppous ja vaikeus on suhteellisia.
Meidän parisuhteemme on miehelleni helppo, kun hän ei puhu jos ei halua. Ei ota vastaan asioita joista ei pidä. Ei tee kompromissia mistään mikä on vähänkään "vain hänen asiansa".
Hän on päättänyt elää näin eikä riitoja ole koska hän ei osallistu niihin. Minä tiedän etten voi vaikuttaa häneen/muuttaa hänen mieltään.
Aina sanotaan "toista ei voi muuttaa, voi muuttaa vain itseään". Mieheni kanssa se on totta. Vaatii minulta myös aivan hurjaa henkistä joustavuutta ja kehittymistä ihmisenä ymmärtää että joudun olemaan täysin riippumaton ja itsenäinen. Hänelle suhde on helppo koska hän saa juuri sen mitä haluaa, eikä yhtään enempää. Hän ei ota sitä enempää.
Hänen lähestymistapansa aiheuttaa mulle voimakasta ahdistusta välillä ja suorastaan raivostuttaa.. kun hän ei esim reagoi kun puhun jostain minua vaivaavasta asiasta. Mutta kun asia vaivaa vain minua, ei häntä. Miksi hän puhuisi? Sitten kun hän puhuu, puolustaa omaa näkemystään ja piste. Jos ei miellytä, minun ei ole pakko olla hänen elämässään. Minun on kertakaikkisesti hyväksyttävä hänet sellaisena kuin hän on tai lähdettävä kävelemään.
En jaksa enää etsiä, kun haluan lapsen. Hän on hyvä isä. On hän muutenkin ihana, mutta hän ei tarvitse minua mihinkään. Hän hyötyy siitä että maksan puolet laskuista ja teen puolet kodin töistä.
Mitenkähän oppisi tuon saman mielenlaadun? Mieheni yrittää kannustaa minua siihen. Että ajattelisin vain itseäni. Hankalaa se on.
Mutta muuten hyvä mies.. jos en ajattele tätä asiaa, että jos pyydän, hän ei koskaan taivu. Muuten kokkaa, tuo kahvit sänkyyn, huomaavainen teoilla, lämmin ja hauska. Samanlaiset mielenkiinnonkohteet ja arvot.
Kuitenkin itse koen että mä olen vaikeassa suhteessa, mieheni helpossa. Vaikka haluaisin uskoa meihin ikuisesti...jaksanko. jos vaan itse kasvan tarpeeksi vahvaksi ja itsekkääksi, niin jaksan.
Minkälaisia teidän parisuhteenne ovat, kun tämä saa niin paljon alapeukkuja?
Sellainen mikä ei ole vaikea ja missä ei tartte tapella. Eihän ap:lla ole tilaa kasvaa tuossa suhteessa. Suhde vie enempi energiaa mitä antaa ja ap valehtelee itselleen.
Vierailija kirjoitti:
Helppous ja vaikeus on suhteellisia.
Meidän parisuhteemme on miehelleni helppo, kun hän ei puhu jos ei halua. Ei ota vastaan asioita joista ei pidä. Ei tee kompromissia mistään mikä on vähänkään "vain hänen asiansa".
Hän on päättänyt elää näin eikä riitoja ole koska hän ei osallistu niihin. Minä tiedän etten voi vaikuttaa häneen/muuttaa hänen mieltään.
Aina sanotaan "toista ei voi muuttaa, voi muuttaa vain itseään". Mieheni kanssa se on totta. Vaatii minulta myös aivan hurjaa henkistä joustavuutta ja kehittymistä ihmisenä ymmärtää että joudun olemaan täysin riippumaton ja itsenäinen. Hänelle suhde on helppo koska hän saa juuri sen mitä haluaa, eikä yhtään enempää. Hän ei ota sitä enempää.
Hänen lähestymistapansa aiheuttaa mulle voimakasta ahdistusta välillä ja suorastaan raivostuttaa.. kun hän ei esim reagoi kun puhun jostain minua vaivaavasta asiasta. Mutta kun asia vaivaa vain minua, ei häntä. Miksi hän puhuisi? Sitten kun hän puhuu, puolustaa omaa näkemystään ja piste. Jos ei miellytä, minun ei ole pakko olla hänen elämässään. Minun on kertakaikkisesti hyväksyttävä hänet sellaisena kuin hän on tai lähdettävä kävelemään.
En jaksa enää etsiä, kun haluan lapsen. Hän on hyvä isä. On hän muutenkin ihana, mutta hän ei tarvitse minua mihinkään. Hän hyötyy siitä että maksan puolet laskuista ja teen puolet kodin töistä.
Mitenkähän oppisi tuon saman mielenlaadun? Mieheni yrittää kannustaa minua siihen. Että ajattelisin vain itseäni. Hankalaa se on.
Mutta muuten hyvä mies.. jos en ajattele tätä asiaa, että jos pyydän, hän ei koskaan taivu. Muuten kokkaa, tuo kahvit sänkyyn, huomaavainen teoilla, lämmin ja hauska. Samanlaiset mielenkiinnonkohteet ja arvot.
Kuitenkin itse koen että mä olen vaikeassa suhteessa, mieheni helpossa. Vaikka haluaisin uskoa meihin ikuisesti...jaksanko. jos vaan itse kasvan tarpeeksi vahvaksi ja itsekkääksi, niin jaksan.
Voi luoja miten masentavaa ja surullista luettavaa, etenkin toi viimeinen kappale.
Jotkut ihmiset elävät draamasta ja hankaluuksista, ja tällaisia ihmisiä ei voi pelastaa näistä (mun mielestä) täysin paskalta kuulostavista parisuhteista. Mutta sulle ja ap:lle; miettikää nyt oikeasti vielä, että haluatteko tuhlata ainoan elämänne jatkuvaa vänkäämiseen ja draamaan tai tunnekylmään tyyppiin. Nuorempana ja tyhmempänä olisin ehkä alistunut tuollaiseen mutta nyt lähtisin menemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toisilla kaikki natsaa yhteen ja hyvä niin. Mutta ainahan se ei näin mene. Minulla ja miehelläni on aikamoisia erimielisyyksiä monista asioista. Arjessa usein väännämme kättä siitä sun tästä. Aina pysytään sanoissa eli väkivaltaa tai alkoholiongelmia tms. ei ole. Koen että olen vuosien mittaan oppinut paljon itsestäni ja ihmisistä ylipäätään olemalla tuon "hankalan miehen" kanssa. Muun muassa sen, että olen itsekin välillä aika äkkiväärä ja ehdoton. Miten te muut? Kuinka pärjäätte suhteessa joka on hankala, mutta ei kuitenkaan jouda roskikseen?
Se ettei fyysistä (?) väkivaltaa tai alkoholiongelmaa ole, ei mielestäni oo mikään kauhean korkea kriteeri parisuhteelle. Ite en jaksaisi parisuhdetta joka ois yhtä vänkäämistä ja/tai liian erilaisia arvoja. Parisuhteen pitäisi tuoda löhinnä hyvää, ei olla jatkuva koetinki josta miettii et joutaakohan tää nyt roskikseen vai eikö. Ihmisenä voi myös kasvaa ilman että ottaa paskaa niskaansa.
^ koetinkivi..
t. edellinen typoilija
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika valaisevaa lukea noita kuvauksia, kun ovat kuitenkin ihan uskottavan oloisia kertoessaan, että tuollainen kamala suhde on heidän kokemusmaailmassaan hyvä.
Surullista on tajuta, että joku ei vain tiedä paremmasta. Ja siksi ei osaa vaatia suhteelta juuri mitään.
Minä vaadin suhteelta helppoutta. Jos otan toisen ihmisen osaksi elämääni, aivan vähimmäistaso on se, ettei elämäni sen myötä muutu vaikeammaksi. Js helppoja suhteita olen myös saanut, sillä sen saa mihin tyytyy.