Miten te äidit olette saaneet pidettyä kiinni omasta elämästänne?

Ei leikki-ikäisenkään vanhempi pääse minnekään yksin, jos ei ole lapsenvahtia. Meillä ei ole tukiverkkoa, mies on reissutyössä suurimman osan ajasta ja lapsenvahtipalvelut maksavat mikäli niitä säännöllisesti haluaisi käyttää. En kadu lastani tai valita tilannettani, mutta fakta on se, että olen ihan pallo jalassa siihen asti, kunnes hän on kouluikäinen ja pärjää itsenäisesti. Te, jotka kirjoitatte "vuosi menee ja sitten oma elämä alkaa", ei se mene aina näin, ja sekin on hyvä tiedostaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos hankit koiran, niin joudutko luopumaan jostain? Jos hankit rakastajan, niin joudutko luopumaan jostain? Jos vaihdat työpaikkaa, niin joudutko luopumaan jostain? Ja saatko näissä muutoksissa tilalle jotain sellaista, mitä sinulla ei ennen ollut?

Miksi lapsen tulo perheeseen olisi asia, joka ei muuta mitään? Kun saat jotain, luovut samalla jostain muusta. Kun saavutat unelmasi, se ei ole enää saavuttamaton unelma, mutta tuskin mietit, että nyt elämä on pilalla, kun tätä ei voi enää tavoitella.

Totta tämäkin, mutta nykyisin on jo (onneksi) luvallista sanoa ääneen, etteivät ne lapset ja etenkään perhe ole mitään autuaaksi tekeviä asioita. On hyvä harkita ovatko ne edes itselle sopivia ja käypäisiä elämisen muotoja. Ja katuakin saa, moni keski-ikäinen ystävätterini sanoo suoraan, ettei olisi koskaan hankkinut lapsia näin jälkikäteen ajateltuna. Nykyisessä maailmassa se on erittäin hyvä päätös.

MInulla taas moni keski-ikäinen ystävä on sanonut, että lapset ovat parasta, mitä elämässään on ikinä tapahtunut, vaikka heillä olisi miten loistava ura tai kiinnostava elämä. Kaikille lapset ja perhe ei sovi, mutta aika lailla outoa on ajatella niin, että elämään tulee aivan uusi ihminen, mutta yhtään mikään ei sitten saa muuttua. Emmehän me niin ajattele uusiin ystäviin tutustuessammekaan.

Tämä. Jotenkin hassua kuinka ihmiset jotka ovat kokeneet jatkuvasti muutoksia elämänsä aikana: kasvaneet vaivasta nuoreksi aikuiseksi, opiskelleet eri paikoissa, tehneet töitä eri paikkakunnilla, seurustelleet eri ihmisten kanssa yht äkkiä päättävät millainen on heille hyvä elämä loppuiäksi. Neljä kertaa viikossa salilla tai kavereiden kanssa bilettäminen voi olla tärkeitä juttuja kaksikymppiselle, arvostaako oikeasti samoja juttuja viisikymppisenä? Jos itse pysyisikin samanlaisena, entä jos kaikkien muiden ikäisten arvot ja kiinnostukset muuttuu, lähteekö salille ja baanalle entisten ystävien parikymppisten lasten kanssa? Mikään elämässä ei ole niin varmaa kuin muutos, miksi sitä pitää pelätä? Omanlaisekseen elämän voi tehdä lasten kanssa tai ilman, katkeroitua ja katua valintojaan voi kaikesta mahdollisesta koulutusalasta, puolisosta, lapsista - tai vaikka perheestä johon syntyi - alkaen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lue lisää ja kuuntele tarkalla korvalla niitä lauhutarinoita.

Miksi?

  Koska oot niin tyhmä! Sori mutta narinas suututtaa.

Minä olen tyhmä? Olen viestien nro 2 ja 8 kirjoittaja.

  Et ole.

5 lasta (9.7.5.3.1). Harrastan ja elän mieleistäni elämää. Toki, tällaisella kokoonpanolla tämä on extreme laji ja vaatii jo vähän enemmän, mutta itse olen aina nauttinut siitä äärirajoilla menemisestä.

3kk synnytyksestä saat ottaa rennosti jo itsesikin takia. Silloin on melkoista imetys maratonia etkä välttämättä pysty vielä salille ajatella. Itselläni on myös ollut vauva joka 2vk iästä otti säännöllisiä 6h päiväunia ja rakasti nukkumista.

Voit vauvan kanssa lenkkeillä kun otat vauvan rattaisiin. Itse tein niinkin että illalla (alkuyöstä) kun viimein sain vauvan nukkuun, mies jäi vahdiksi ja lähdin hikilenkille. Tämä siis koliikkivauvan kanssa kun muuten huusi päivät.

Osallistuva isä on välttämätön jos haluat harrastaa enemmänkin. Itselläni on harrastuksia jotka vaativat välillä vkl reissuja jotka ei onnistuisi jos miehelle olisi vaikea jäädä lasten kanssa.

Yhden, ja kolmenkin lapsen kanssa matkustaa vielä ihan hyvin mutta nyt emme matkustele. Olemme muutenkin enemmän Suomen matkaajia ja eräihmisiä. Olemme telttailleet vaippapöksyjen kanssa ja käynyt vaelluksilla vauvojen kanssa. Toki, täysin erilaista lähteä pienen lapsen tarpeet edellä ja matkatavaroiden määrä on moninkertainen.

Töissä olen tehnyt pätkiä aina lasten välillä. Emme ole laittaneet lapsia hoitoon vaan tehneet eri vuoroja ja niin että toinen tekee lyhyempää päivää. Mies jäi myös 1/2 vuodeksi kotiin yhdessä välissä kun se oli oman työni kannalta välttämätöntä.

Itse nautin vauva-ajasta ja kotivuosista kaikkine märyineen. Meillä onneksi sairasteltu niin vähän etten oikeastaan edes tiedä mitä on sairaan lapsen kanssa valvominen.

Kun vauva syntyy, hän vie helposti melkein kaikki ajatukset. Enimmäkseen koska hän on niin ihana!

Oman itsen säilyttäminen voi välillä olla hankalaa, kun on koko ajan kiinni vauvassa eikä aina pääse koko päivänä mihinkään. Pidä kiinni joistakin pienistä sinulle tärkeistä asioista, jotka voit tehdä vauvan kanssakin. Esim. jotain "turhamaista" pientä, joka liittyy sinuun itseesi: jos meikkaat yleensä, älä jätä vauva-aikana meikkaamatta. (kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta itse selvisin järjissäni tuollaisilla pienillä teoilla).