Lue keskustelun säännöt.
Miten jotkut jaksaa aina olla VAIN puolison kanssa?
02.01.2019 |
Kaikki tehdään yhdessä, ja siksi kummallakaan ei ole muita kavereita, ainakaan juurikaan.
Läheisriippuvuutta vai mitä tuo on?
Kommentit (39)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älkää sitten eron tullen itkekö, jos ystävät eivät ole enää saatavilla.
LOL. Eihän sitä eroa tule kun molempien halusta eletään symbioosissa. Kuolema sitten jossain vaiheessa erottaa.
No tuohon ei ehkä kannata tuudittautua. Ja kuolema voi tulla yllättäen, kyllä sitten on todella, todella YKSIN.
Kaveririippuvaisen on näköjään vaikea ymmärtää että kaikille ne kaverit eivät ole yhtä koukuttavia ja osaavat olla yksinkin.
Se on ehkä totta. Osaan kyllä hyvin olla yksin, mutta en halua ripustaa elämääni yhden miehen varaan. Rakastan myös ystäviäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä taas olen ihminen, joka jakaa puolison kanssa kodin, lapset ja arjen, mutta harrastukset ja muut menot mieluiten ystävien kanssa. Kuolisin tylsyyteen vain oman miehen seurassa, intressit erilaiset, ja olen eläväinen ja sosiaalinen. Voi olla, että muuta elämää omaavat eroaa sitten helpommin, mutta en minä sellaisesta stressaa.
Et tietenkään stressaa. Eroatte sinun halustasi sitten kun puoliso kyllästyttää riittävän paljon ja haluat uuden suhteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älkää sitten eron tullen itkekö, jos ystävät eivät ole enää saatavilla.
LOL. Eihän sitä eroa tule kun molempien halusta eletään symbioosissa. Kuolema sitten jossain vaiheessa erottaa.
No tuohon ei ehkä kannata tuudittautua. Ja kuolema voi tulla yllättäen, kyllä sitten on todella, todella YKSIN.
Kaveririippuvaisen on näköjään vaikea ymmärtää että kaikille ne kaverit eivät ole yhtä koukuttavia ja osaavat olla yksinkin.
Se on ehkä totta. Osaan kyllä hyvin olla yksin, mutta en halua ripustaa elämääni yhden miehen varaan. Rakastan myös ystäviäni.
Jotku ovat niin kiinni kavereissaan, että eivät voi muuttaa edes työn perässä toiselle paikkakunnalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älkää sitten eron tullen itkekö, jos ystävät eivät ole enää saatavilla.
Yritä itse olla parkumatta, kun puoliso jättää sinut siksi, että kaverit ovat sinulle tärkeämpiä kuin puoliso.
En minä sellaista paru. Ei mun mielestä olemassaolevia ystäviä hylätä parisuhteen takia. Mun pisimmät ystävyyssuhteet on pitkältä lapsuudesta, ne on kuin siskoja jotka pysyvät elämässä läsnä, tapahtui mitä tahansa. En kenenkään miehen takia luopuisi heistä!
Pystyisitkö muuttamaan 500km työn perässä toiselle paikkakunnalle? Vai onko ajatus tyrmistyttävä, koska kaverikontaktit jäisivät? Minusta tuollainen kaveririippuvuus ei ole yhtään kummepi asia kuin aloituksessa vierastettu puolisoriippuvuus.
Näiltä tämän keskustelun "introverteilta" haluaisin kysyä, että mitä introverttiutta se on että viettää kaiken aikansa puolison kanssa? Itse sanoisin olevani introvertti. Minä vietän pakolliset aikani töissä työkavereiden seurassa, kotona puolison ja lasten seurassa, harvakseltaan muutaman kaverin/sukulaisen seurassa. Mutta kaikkein eniten haluan viettää aikaani yksin. En voisi kuvitellakkaan viettäväni puolisoni kanssa kaikkea sitä aikaa jonka vietän yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siksi että puolisoni on rakastetun lisäksi myös paras ystäväni. Siksi että teemme molemmat aika epätavallista työaikaa eli voi olla välillä viikko että emme näe kuin aamulla ja iltamyöhään hetken aikaa ja nekin asiat menee lasten asioita vatvoessa.
Priorisoimme vapaa-ajan käytön niin että kun sitä yhteistä aikaa on, se vietetään yhdessä perheenä tai kahdestaan. Toki välillä on väljempää ja ehtii kavereitakin tapaamaan sekä yhdessä yhteisiä kavereita. Mutta meidän prioriteettilistalla oma puoliso, parisuhde ja perhe on korkeammalla kuin kaverit. Ja se näkyy meillä myös tekoina eikä vain korulauseina kun niin kuuluu sanoa. Näin se nyt on kun eletään näitä ruuhkavuosia. Joskus tulee varmasti enemmän väljyyttä tässäkin asiassa.
Tuttavapiiriin kuuluu paljon pareja, joissa puolisoilla on ihan omat elämät. Koti ja lapset ovat yhteisiä muuten pariskuntien aika menee ihan omissa menoissa. Ja ainakin sen kitinän ja valituksen perusteella varsinkaan naiset eivät ole kovin tyytyväisiä tilanteeseen.
Tulee mieleeni osaako introvertti oikeasti rakastaa ketään, muuta kuin omaa rauhaansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näiltä tämän keskustelun "introverteilta" haluaisin kysyä, että mitä introverttiutta se on että viettää kaiken aikansa puolison kanssa? Itse sanoisin olevani introvertti. Minä vietän pakolliset aikani töissä työkavereiden seurassa, kotona puolison ja lasten seurassa, harvakseltaan muutaman kaverin/sukulaisen seurassa. Mutta kaikkein eniten haluan viettää aikaani yksin. En voisi kuvitellakkaan viettäväni puolisoni kanssa kaikkea sitä aikaa jonka vietän yksin.
21 vastaa.
Minua ei miehen läsnäolo haittaa. Kun hän on läsnä, niin se on sama kuin olisin yksin. Hän ymmärtää, että vaivun omiin ajatuksiini.
Eksäni kanssa oli toisin. Hän halusi keskustella ja vihasi sitä, että vaivun omaan maailmaani. Hän vaati, että minun pitää olla läsnä. Hänen kanssaan kaipasin yksinoloa, koska en voinut olla seurassa ”yksin”.
Vierailija kirjoitti:
Tulee mieleeni osaako introvertti oikeasti rakastaa ketään, muuta kuin omaa rauhaansa.
Ei rakasta, ellei ensin saa tyydytettyä oman rauhansa. Se tarve pitää ensin täyttää, jotta pystyy suuntautumaan ulospäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älkää sitten eron tullen itkekö, jos ystävät eivät ole enää saatavilla.
Yritä itse olla parkumatta, kun puoliso jättää sinut siksi, että kaverit ovat sinulle tärkeämpiä kuin puoliso.
En minä sellaista paru. Ei mun mielestä olemassaolevia ystäviä hylätä parisuhteen takia. Mun pisimmät ystävyyssuhteet on pitkältä lapsuudesta, ne on kuin siskoja jotka pysyvät elämässä läsnä, tapahtui mitä tahansa. En kenenkään miehen takia luopuisi heistä!
Pystyisitkö muuttamaan 500km työn perässä toiselle paikkakunnalle? Vai onko ajatus tyrmistyttävä, koska kaverikontaktit jäisivät? Minusta tuollainen kaveririippuvuus ei ole yhtään kummepi asia kuin aloituksessa vierastettu puolisoriippuvuus.
No tuo on ehkä totta, mieluummin elän täällä, missä minulla on seuraa joka paikkaan, solmin kyllä uusiakin kontakteja suht helposti. Silti pelkästään perheen kesken muutto kauas muualle ei kiinnosta. Elämä liian suppeaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älkää sitten eron tullen itkekö, jos ystävät eivät ole enää saatavilla.
LOL. Eihän sitä eroa tule kun molempien halusta eletään symbioosissa. Kuolema sitten jossain vaiheessa erottaa.
No tuohon ei ehkä kannata tuudittautua. Ja kuolema voi tulla yllättäen, kyllä sitten on todella, todella YKSIN.
Tiedän. Isäni kuoli kuusikymppisenä aivan yllättäin. Se että viihdytään yhdessä ja tehdään kaikki yhdessä ei tarkoita sitä että olla riippuvaisia siitä toisesta, vaan sitä että viihdytään yhdessä ja nautitaan sen kumppanin seurasta enemmän kuin muiden. Toki sen lisäksi on lapsia, sukulaisia ja kavereita. En oikein usko, että ystävät voi todellisen menetyksen tullen todella auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieheni kanssa olemme introvertteja ja sielunkumppaneita. Molemmat olemme sosiaalisissa ammateissa, jonka vastapainona tarvitsemme rauhaa ja hiljaisuutta. Meillä on myös loma-asunto johon saatamme yksiksemme vetäytyä nauttimaan luonnonrauhasta. Viihdymme hyvin yhdessä koska tunnemme toisemme tarpeet.
Yllättävän paljon näyttää löytyvän meidän kaltaisia pariskuntia palstalta.
Vaimoni ja minä vietämme kaiken aikamme yhdessä. Olemme molemmat työkyvyttömyyseläkkeellä, eikä meillä kummallakaan ole kavereita.
Olemme molemmat introvertteja ja läheisriippuvia ja entisissä liitoissamme kärsimme kun puolisoillamme oli erilainen käsitys yhdessäolosta ja molemmat saimme osamme myös puolisoidemme uskottomuudesta.
Vasta vuosikausien henkisen kärsimyksen jälkeen pystyimme eroamaan liitoistamme.
Omalaatuisten sattumusten kautta löysimme toisemme, emmekä voisi enää hieman iäkkäämpinä kuin kiittää maailmankaikkeutta toistemme löytymisestä, sillä vihdoinkin voimme viettää yhdessä sennäköistä elämää jollaista molemmat olemme kaivanneet koko ikämme.
Kun tunnistamme omat tarpeemme, tiedämme mitä toinen tarvitsee ollakseen onnellinen ja kun tiedämme miltä tuntuu kun puoliso pettää, emme koskaan sortuisi tekemään samaa toisillemme, sillä tämä liitto kestää koko loppuelämämme ajan, kuolemaamme saakka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siksi että puolisoni on rakastetun lisäksi myös paras ystäväni. Siksi että teemme molemmat aika epätavallista työaikaa eli voi olla välillä viikko että emme näe kuin aamulla ja iltamyöhään hetken aikaa ja nekin asiat menee lasten asioita vatvoessa.
Priorisoimme vapaa-ajan käytön niin että kun sitä yhteistä aikaa on, se vietetään yhdessä perheenä tai kahdestaan. Toki välillä on väljempää ja ehtii kavereitakin tapaamaan sekä yhdessä yhteisiä kavereita. Mutta meidän prioriteettilistalla oma puoliso, parisuhde ja perhe on korkeammalla kuin kaverit. Ja se näkyy meillä myös tekoina eikä vain korulauseina kun niin kuuluu sanoa. Näin se nyt on kun eletään näitä ruuhkavuosia. Joskus tulee varmasti enemmän väljyyttä tässäkin asiassa.
Tuttavapiiriin kuuluu paljon pareja, joissa puolisoilla on ihan omat elämät. Koti ja lapset ovat yhteisiä muuten pariskuntien aika menee ihan omissa menoissa. Ja ainakin sen kitinän ja valituksen perusteella varsinkaan naiset eivät ole kovin tyytyväisiä tilanteeseen.
Sama kuin yllä. Ruuhkavuosissa aika ei riitä kaikkeen ja tällä hetkellä ystävyyssuhteet kärsii eniten. Mutta aika aikaansa kutakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älkää sitten eron tullen itkekö, jos ystävät eivät ole enää saatavilla.
LOL. Eihän sitä eroa tule kun molempien halusta eletään symbioosissa. Kuolema sitten jossain vaiheessa erottaa.
Arvaa mitä?
Kaikki pariskunnat luulee olevansa se maailmankaikkeuden poikkeus, joka ei _koskaan_ eroa.
Sitä omahyväisyyden määrää!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älkää sitten eron tullen itkekö, jos ystävät eivät ole enää saatavilla.
LOL. Eihän sitä eroa tule kun molempien halusta eletään symbioosissa. Kuolema sitten jossain vaiheessa erottaa.
No tuohon ei ehkä kannata tuudittautua. Ja kuolema voi tulla yllättäen, kyllä sitten on todella, todella YKSIN.
Tiedän. Isäni kuoli kuusikymppisenä aivan yllättäin. Se että viihdytään yhdessä ja tehdään kaikki yhdessä ei tarkoita sitä että olla riippuvaisia siitä toisesta, vaan sitä että viihdytään yhdessä ja nautitaan sen kumppanin seurasta enemmän kuin muiden. Toki sen lisäksi on lapsia, sukulaisia ja kavereita. En oikein usko, että ystävät voi todellisen menetyksen tullen todella auttaa.
60sen kuol.ema ei ole hirveän yllättävä asia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älkää sitten eron tullen itkekö, jos ystävät eivät ole enää saatavilla.
LOL. Eihän sitä eroa tule kun molempien halusta eletään symbioosissa. Kuolema sitten jossain vaiheessa erottaa.
Arvaa mitä?
Kaikki pariskunnat luulee olevansa se maailmankaikkeuden poikkeus, joka ei _koskaan_ eroa.
Sitä omahyväisyyden määrää!
No itse olemme olleet yhdessä 35v ja yhä nautimme kaikin tavoin toisistamme. Ruuhkavuodet alkavat olla takanapäin ja pikkuhiljaa olemme siirtymässä taas elämään kahden. Tuntuu tosi hyvältä. Eikä tämä edes lähipiirissä ole harvinaista. Molempien vanhemmat ja isovanhemmat ovat eläneet yhdessä onnellisena toisen kuolemaan saakka. Kavereista ja sisaruksista ei ole yksikään eronnut - suurinpiirtein yhtä kauan ovat yhdessä olleet kuin mekin. Meidän omassa kuplassa tämä on se normaali, erot ja sarjamonogamia poikkeus, jota näkee Suomessa ja viihteessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älkää sitten eron tullen itkekö, jos ystävät eivät ole enää saatavilla.
LOL. Eihän sitä eroa tule kun molempien halusta eletään symbioosissa. Kuolema sitten jossain vaiheessa erottaa.
No tuohon ei ehkä kannata tuudittautua. Ja kuolema voi tulla yllättäen, kyllä sitten on todella, todella YKSIN.
Tiedän. Isäni kuoli kuusikymppisenä aivan yllättäin. Se että viihdytään yhdessä ja tehdään kaikki yhdessä ei tarkoita sitä että olla riippuvaisia siitä toisesta, vaan sitä että viihdytään yhdessä ja nautitaan sen kumppanin seurasta enemmän kuin muiden. Toki sen lisäksi on lapsia, sukulaisia ja kavereita. En oikein usko, että ystävät voi todellisen menetyksen tullen todella auttaa.
60sen kuol.ema ei ole hirveän yllättävä asia.
Perusterveen ja hyväkuntoisen ihmisen kuolema on. Ruumiinavauksessa tulos oli karusti muuten terve mies paitsi kuollut.
Minulla on pari hyvin, hyvin läheistä ystävää, jotka olen tuntenut 40 vuotta. Kavereita on noin kymmenisen. Silti suurimman osan ajasta olen mieheni kanssa. Kuten yllä todettu, niin introvertti viihtyy yhden ja saman kanssa. Jos mies ei ole kotona, niin useinmiten olen yksin. Omat ajatukseni viihdyttävät minua riittävästi.
Yksi syy tähän on, että teen työtä, jossa olen yltiösosiaalinen. En enää jaksa muita.
Jos ja kun mies kuolee, niin en usko jääväni yksinäiseksi. Tai yksin olen silloinkin paljon, mutta minulla on aina nuo läheiset ystäväni. En muutenkaan usko yksinäisyyteen, sillä voin aina hakeutua eri harrastuspiireihin, jos yhtäkkiä haluaisinkin uusia ihmisiä ympärilleni.