Millaiset ihmiset pysyvät naimisissa elämän loppuun asti?

Ei se naama ole sama loppuelämän. Sehän muuttuu vanhetessa molemmilla:) Kyse on sellaisesta asiasta kuin aito rakkaus toista kohtaan. Sellainen rakkaus, joka tulee puolisoa kohtaan samoin kun lastakin kohtaan. Ethän vaihda lastasikaan toiseen. 

Mä olisin ollut sellainen. Olen luonteeltani empaattinen, uskollinen, rakastava, kannustava jne. Valitettavasti puolisoni ei ollut ja nyt olen yksin - 19 vuoden jälkeen.

Ei se pelkkä naama, vaan koko paketti. "Kaiken se kestää, kaiken se kärsii..."

Kyllä siinä tarvitaan paljon joustavuutta ja ymmärrystä ja anteeksiantoa useimmiten. Piirteitä, joita ei nykyihmisiltä löydy, jotka elävät vain tätä kaikkimullehetinyt -kulttuuria.

Tulee kyllä vähenemään tuokin määrä. Nykyisin erotaan pienimmästäkin syystä eikä jakseta yhtään vaikeuksia.

ja sitten sellaiset, jotka menevät vanhainkodissa naimisiin 97-vuotiaina:) <3 Uskoisin ainakin niin:)

Joko sisäinen tai ulkoinen motivaatio on tarpeeksi vahva.

Sisäinen, esimerkkejä:

- Vahvana arvona se, että avioliitto tosiaan on loppuelämän liitto. Siinä pysytään, vaikka kaikki olisi perseestä ja koko aika pelkkää vastamäkeä. Sitoudutaan, vaikka tunteet katoaisivat.

- Suuri turvallisuuden ja mukavuuden halu, esim. tottumus

- Syvä rakkaus puolisoaan kohtaan, vahva halu tehdä töitä liiton eteen, usko tulevaan vaikeina aikoina

- Läheisriippuvaisuus

Ulkoinen, esimerkkejä:

- "Mitä muutkin ajattelee, jos eroamme?"

- Lapset tms. käytännön syyt

- Riippuvaisuus toisesta, esim. taloudellisesti

- Kontrolloiva puoliso, jota ei uskalla vastustaa ja erota

Nämä esimerkit siis aika "negatiivisia", koska varsinkin vaikeassa liitossa pysymiseen on oltava joku syy. :D Hyvässä liitossa pysymistä ei varmaan kauheasti tarvi ihmetellä. :)

Lehmänhermoiset.

Vierailija kirjoitti:

ja sitten sellaiset, jotka menevät vanhainkodissa naimisiin 97-vuotiaina:) <3 Uskoisin ainakin niin:)

Kypsemmällä iällä solmitut avioliitot kestäviä. Itse olen mennyt naimisiin vähän alle nelikymppisenä ja uskon todella, että tämä tulee kestämään aivan toisella tapaa kun parikymppisenä solmitut liitot.

Tällaiset kuin me

Sellaiset, joita en erityisesti arvosta. Elämänkestävässä liitossa ei ole mitään hienoa tai tavoiteltavaa.

Menimme naimisiin vain 7kk tuttavuuden jälkeen. Siitäkin ajasta olimme ainakin puolet eri puolilla Suomea. Yhteen muutimme 3kk häiden jälkeen. Kaikki päivät eivät olleet hyviä mutta samanlainen huumorintaju yhdisti meidät. Avioliittomme loppui lokakuussa kestettyään yli 34v. Mies kuoli haimasyöpään. 

Se on tahdon asia, eli jatketaan yhdessä niidenkin päivien yli kun ei huvittaisi.  Se ei ole pelkästään hampaanpuremista ja nyrkin puimista taskussa, vaan kyllä se kasvattaa kiintymystäkin, kun voi luottaa, ettei toinen hylkää, vaikka nyt on huono hetki. 

Vierailija kirjoitti:

Tulee kyllä vähenemään tuokin määrä. Nykyisin erotaan pienimmästäkin syystä eikä jakseta yhtään vaikeuksia.

Tää on hassua. Toisaalta sanotaan, että ihmiset eroaa liian helposti eikä kestä vaikeuksia. Sitten toisaalta jos sinut jätetään pitkän suhteen jälkeen, niin sanotaan että joku vikahan sinussa täytyy olla, ei se puolisosi sinusta turhaan eronnut.

Kertokaa siis arvon raati, kumpi on oikein? Se että erotaan liian helposti "kun ei ole enää kivaa" vai se että kumppanissa on "pakko olla jotain vialla kun puoliso jätti"?

Itselläni sama kokemus kuin yhdellä aiemmalla kirjoittajalaa, olisin mielelläni ollut loppuiän naimisissa mieheni kanssa, mutta hän päätti toisin 15 vuoden jälkeen. Kaikki kritisoi eroa tyyliin "teillähän oli ihan normaali kiva perhe-elämä, miksi erositte niin helposti!". Sitten kun sanon itse, että meillä oli ihan normaali kiva perhe-elämä, niin heti on joku sanomassa että "niin sinun mielestä, mutta jotainhan oli vialla kun puolisosi jätti".

Vierailija kirjoitti:

Sellaiset, joita en erityisesti arvosta. Elämänkestävässä liitossa ei ole mitään hienoa tai tavoiteltavaa.

Nyt olisikin hieno kuulla perustelusi. Joten antaa tulla?

En usko, että se on kiinni luonteesta sinänsä, vaan siitä, että alunperin tykkää itsestään niin paljon, että valitsee sellaisen puolison, jonka kanssa on hyvä olla. Sen verran fiksu pitää tietty olla, että näkee, tekeekö myös puoliso samin.

Me olemme olleet yhdessä 38 vuotta. Ikinä emme edes ole harkinneet avioliittoa.

Siinäkö se pitkän ja onnellisen suhteen syy?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulee kyllä vähenemään tuokin määrä. Nykyisin erotaan pienimmästäkin syystä eikä jakseta yhtään vaikeuksia.

Tää on hassua. Toisaalta sanotaan, että ihmiset eroaa liian helposti eikä kestä vaikeuksia. Sitten toisaalta jos sinut jätetään pitkän suhteen jälkeen, niin sanotaan että joku vikahan sinussa täytyy olla, ei se puolisosi sinusta turhaan eronnut.

Kertokaa siis arvon raati, kumpi on oikein? Se että erotaan liian helposti "kun ei ole enää kivaa" vai se että kumppanissa on "pakko olla jotain vialla kun puoliso jätti"?

Itselläni sama kokemus kuin yhdellä aiemmalla kirjoittajalaa, olisin mielelläni ollut loppuiän naimisissa mieheni kanssa, mutta hän päätti toisin 15 vuoden jälkeen. Kaikki kritisoi eroa tyyliin "teillähän oli ihan normaali kiva perhe-elämä, miksi erositte niin helposti!". Sitten kun sanon itse, että meillä oli ihan normaali kiva perhe-elämä, niin heti on joku sanomassa että "niin sinun mielestä, mutta jotainhan oli vialla kun puolisosi jätti".

No se johtuu vaan siitä puolisosta, joka ei sitten ollutkaan sellainen kuin kuviteltiin. Mutta ehkä löydämme vielä loppuelämäksi sellaiset, jotka rakastavat meitä yhtä paljon kuin me heitä. Minun mieheni ei kasvanut ikinä aikuiseksi, mä kasvoin. Ansaitsen rakastavan ja hyvän miehen ja niin sinäkin. Vika ei ollut meissä<3 t. se, jota lainasit

Rakastavat, lujatahtoiset ihmiset joilla tulevaisuuden suunnitelmat ovat yhtenevät, jotka kykenevät kompromisseihin ja joilla on samantapaiset huumorintajut.

Vierailija kirjoitti:

Me olemme olleet yhdessä 38 vuotta. Ikinä emme edes ole harkinneet avioliittoa.

Siinäkö se pitkän ja onnellisen suhteen syy?

Ei ole siitä kiinni varmaankaan, vaan siitä että rakastatte toisianne? Tiesitkö, että ensi vuodesta alkaen voitte ottaa yhteisen sukunimen, vaikka ette olisikaan naimisissa, kuten kaikki vähintään viisi vuotta avoliitossa olleet:) Tiedä sitten kuinka moni haluaa ja mihin tämä perustuu? Tänään luin tällaisen uutisenkin silti:)

Kyllä se lähtee ihan siitä kumppanin valinnasta. Itse tapasin mieheni 20 v ja se keskinäinen vetovoima vei yhteen. Paremmin tutustuessamme kävi ilmi, että taustamme ja siihen astinen elämämme oli sujunut hyvin samanlaisia polkuja. Myös tietyt kipupisteet oli samantyyppiset. Tulevaisuuden suunnitelmat oli samanlaiset. Menimme nopeasti kihloihin ja naimisiin. Toki on ollut yhdessä myös väsähtämistä ja vaikeita aikojakin, mutta aina se halu olla yhdessä on voittanut. Yhdessä on oltu yli 30 v, eikä tämä omassa lähipiirissä ole mitenkään harvinaista.