millä tavoin muutto ensimmäiseen yksiöösi vaikutti sinuun psyykkisesti?

Ensimmäiseen omaan kotiin.

Aloin kokeilla rajojani eli etsiä itseäni ja paikkaani maailmassa. Olin 17.

Noh, ainakin sain olla kuten halusin.

Saattoi mennä vähän ylikierroksille päästyäni pois huoltajan vaikutuspiiristä. Olin myös arka ja lapsellinen joten kasvukipuja on riittänyt.

Eikä silloin ollut nettejä. Hyvä jos lankapuhelin.

Yksinäisyyttä on monenlaista. Loneliness ja solitude.

Koti on käsitykseni mukaan se jossa asumme 24h7. Eli oma kroppa ja mieli.

N44

Kun omilleni muutin ensimmäistä kertaa pikkuiseen yksiööni, sekosin vapaudesta, kun lapsuudenkodissani oli todella tiukka kuri ja kaikki oli kielletty. Tein ja kokeilin kaikkea mahdollista ja toki myös opin paljon kantapään kautta.

No en muuttanut yksiöön vaan kolmioon. En ole koskaan tykännyt ahtaista asunnoista.

Olihan se mukavaa vapauden aikaa. Ryyppäämistä, seksiä, juhlia, saunabileitä jne. Aikansa sitäkin jaksoi. 30 vuotta on kullannut kai muistot.

Ei kai mitenkään. Vähän harmitti, kun jouduttiin tunkemaan kaksion kalut yksiöön ja miehen ja mun epäsäännöliset työvuorot aiheutti sen, että toinen oli hereillä kun toinen yritti nukkua.

Mutta sijainti oli hieno Kalliossa ja vuokra tosi halpa, siksi sinniteltiin vuosi noin.

En ole ikinä asunut yksiössä.

Hmmm.... Yksiöön muutin kun erosin pitkäaikaisesta poikaystävästä 21-vuotiaana, jonka kanssa ensin asuttiin kerrostalokaksiossa ja myöhemmin rivarikolmiossa joka oli itseasiassa omistusasunto. 

Siinä tosiaan, kun 75 omaa neliötä vaihtui väliaikaisratkaisuna 20 vuokraneliöön niin kyllä se oli mulle monella tapaa tajunnanräjäyttävä kokemus. Ensinnäkin, miten vähän tilaa ja tavaraa ihminen lopulta tarvii ja miten elämässä on paljon tärkeämpiäkin asioita kuin se isolla lainalla hankittu "omaisuus". Ja miten se vuokralla asuminen "eronneena" (heh) ei tee musta lainkaan huonompaa ihmistä kuin olin vasta pari viikkoa sitten. En osaa oikein tiivistää yhteen lauseeseen.

Tuosta on yli 10 vuotta aikaa ja asun itseasiassa tälläkin hetkellä yksiössä nykyisen aviomieheni kanssa, tosin tässä on tilaa melkein 60 neliötä ;)

Olen viisikymppinen, ja ensimmäisessä yksiössäni en ole vieläkään asunut. 

Minulla oli huone ja keittiö, 35 neliötä. Oli myös työpaikka. Se asunto oli oikeastaan pienempi juttu sen työpaikan rinnalla, ikää 19. Asunto oli kalustettu, joten se oli oikeastaan vain paikka missä nukuin, kun viikonloppuisin kuitenkin olin kotona auttamassa vanhempiani yrityksessä ja iltaisin paljon harrastuksia. Mutta olihan se mukava asua omassa. En seonnut, vaan olin oma järkevä itseni. 

Olin 19 v ja yksiö oli solun jälkeen luksusta. Asuin kaukana vanhemmista ja sukulaisista. Elin kurinalaista elämää ja opiskelin hiki hatussa. Nautin yksinolosta ja hiljaisuudesta. En muista kärsineeni yksinäisyydestä. Oli ihanaa kun sai rauhassa opiskella.

Olin niukinnaukin 20v, kun muutin. Taivas aukesi, kun oli oma keittiö, eikä sinne tulleet mitkään perseilijät jalkoihin pyörimään. Pystyi tosissaan kokkaamaan ja jääkaappiinkin mahtui enemmän. Sai olla miten halusi ja oikea arki lähti rullaamaan. Siivoukset, kokkailut yms perus kotoilu-jutut onnistui paljon paremmin. Ihana hiljaisuus, eikä kukaan rymistellyt kännipäissään keskellä yötä tai tuonut ääliö-poikaystäviään sinne. 

Sai vihdoin kasvaa aikuiseksi!

Minusta tuli kettumainen kyttääjä ja aloin vihaamaan kaikkia, ja kaikkea. Tarina on tosi.

Olen yrittänyt nyt 5 vuotta vierottaa itseäni kuutioasumisen oireista, toivottavasti joskus vielä helpottaa.

Vierailija kirjoitti:

Olin niukinnaukin 20v, kun muutin. Taivas aukesi, kun oli oma keittiö, eikä sinne tulleet mitkään perseilijät jalkoihin pyörimään. Pystyi tosissaan kokkaamaan ja jääkaappiinkin mahtui enemmän. Sai olla miten halusi ja oikea arki lähti rullaamaan. Siivoukset, kokkailut yms perus kotoilu-jutut onnistui paljon paremmin. Ihana hiljaisuus, eikä kukaan rymistellyt kännipäissään keskellä yötä tai tuonut ääliö-poikaystäviään sinne. 

Sai vihdoin kasvaa aikuiseksi!

Ihana noin päin, että arvostaa rauhallista kotia. Onko ne sitten kermaperseet, jotka itse rällää, kun pääsee omaan?

Se oli ihanaa. Kotona jouduin varomaan kaikkea isäpuolen takia, olin jatkuvasti jännittynyt ja ärtynyt. Yksin asuessa se kokonaisvaltainen vapaudentunne oli niin mahtava.

Sain ensimmäistä kertaa elämässäni opiskeltua kunnolla, jatkuva ahdistus katosi. Ei ollut pelkoa siitä että jos jätän kirjan pöydälle siksi aikaa kun haen ruokaa, saan sillä välin huutoa siitä että sotken taas. Tajusin vihdoin että en ole sotkuinen ihminen, vaan kotonani oli oikeasti liian kovat kriteerit siisteydelle. Mitään ei saanut olla missään mutta ikinä ei kerrottu mihin ne tavarat olisi pitänyt laittaa. "Kaappeihin ei saa tunkea lisää rojua mutta ei ne saa olla tuolla pöydälläkään, no ei ne nyt sun huoneen sivupöydälläkään saa olla, ruman näköistä, no mitä sä nyt hyvää tavaraa roskiinkaan heität..."

Vierailija kirjoitti:

Se oli ihanaa. Kotona jouduin varomaan kaikkea isäpuolen takia, olin jatkuvasti jännittynyt ja ärtynyt. Yksin asuessa se kokonaisvaltainen vapaudentunne oli niin mahtava.

Joo, tuo oli aluksi kivaa mutta nyt 15 v myöhemmin kun on edelleem yksin niin sitä vit tuiluakin jotenkin kaipaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin niukinnaukin 20v, kun muutin. Taivas aukesi, kun oli oma keittiö, eikä sinne tulleet mitkään perseilijät jalkoihin pyörimään. Pystyi tosissaan kokkaamaan ja jääkaappiinkin mahtui enemmän. Sai olla miten halusi ja oikea arki lähti rullaamaan. Siivoukset, kokkailut yms perus kotoilu-jutut onnistui paljon paremmin. Ihana hiljaisuus, eikä kukaan rymistellyt kännipäissään keskellä yötä tai tuonut ääliö-poikaystäviään sinne. 

Sai vihdoin kasvaa aikuiseksi!

Ihana noin päin, että arvostaa rauhallista kotia. Onko ne sitten kermaperseet, jotka itse rällää, kun pääsee omaan?

Niin siis nuo perseilyt tapahtui solu-asunnossa kahden kämppiksen kanssa. En voi suositella kenellekkään itseään kunnioittavalle henkilölle solua. Ihan kuraa koko konsepti. Parhaaseen kaveriinkin kyllästyy aikanaan.

Elämäni turvallisin paikka. 9 kk jälkeen äitini ponnisti minut sieltä pois.

Ensimmäinen oma koti oli 9 neliön yksiö, ja se oli ihanaa. Sai tehdä mitä halusi milloin halusi. Sai juoda kaljaa, sai syödä mitä halusi...

Nykyään neliöitä on ruhtinaallisesti, mutta edelleenkin tärkeintä on olla yksin, rauhassa, ilman häiriköitä.

Vapauttavalta. Sai hengittää vapaasti, olla ja elää ilman, että oli siedettävä toisten ääniä tai huomioitava muut joka helkkarin asiassa. Lapsuudenkodissa sisarus oli aina kotona eikä poistunut minnekään, joten aidosti yksin ja rauhassa ei saanut koskaan olla. Yksiössä viimein oppi, kuka on ja mitä haluaa elämältään. Se oli ihanaa aikaa!