Miksi jotkut psyykkisesti sairaat eivät halua syödä lääkkeitä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma teinityttäreni parani keskivaikeasta masennuksesta ja ahdistushäiriöstä pitkälti Seronilin ansiosta. Tämä siis on hänen oma tulkintansa, ei pelkästään minun. Terapiaa hän piti melko turhana. Ei kokenut saavansa mitään haittavaikutuksia lääkkeestä, jota söi 1,5 vuotta. Eli on tällaisiakin kokemuksia.

Seronil on niitä käytetyimpiä ja ns. lievimpiä lääkkeitä. Minulle se oli ensimmäinen lääke jota kokeiltiin ja myös ainoa, josta en saanut mitään sivuvaikutuksia. Harmi vain että se aluksi tuntuva vaikutus katoaa pian ja tuntuu että söisi vain sokeripillereitä, joten liekö lumevaikutusta.

Suuri osa masennustapauksista ei johdu serotoniinista eikä välttämättä ylipäätään aivoista. Serotoniini masennuksessa on pikemminkin yksi teoria kuin mitään kunnon tiedettä ja siksikin on kummallista, miten paljon noita lääkkeitä tuputetaan ratkaisuna masennukseen. Halutaan ronklata aivojen tasapainoa ja kemioita oikeasti ymmärtämättä mitä tekemistä niillä on ihmisen tilanteen kanssa, jos mitään.

Oma masennukseni alkoi helpottaa ruokavalion parantamisella, mikä viittaa siihen että ehkä se ongelma olikin suolistobakteereissa.

Masennus paranee usein aivan itsestään, joten voihan siitä ruokavaliotakin kiittää.

Tyttärelläni oli kyllä iso muutos Seronililla. Ja koska se aloitettiin neljä kk ennen terapiaa, ei sitä muutosta mitään muutakaan voi kiittää kuin SSRI:tä.

Se, että sinulla se ei sinulle määrätyllä annostuksella vaikuttanut ei suinkana tarkoita, etteikö siitä monelle olisi apua. Älä siis yleistä.

Niin tai sitten kyseessä oli plasebo vaikutus . Lopulliset haitat näkeekin sitten kun yrittää lopettaa.

Tuleeko mieleesi, että sun "haittavaikutukset" on sitten yhtä todennäköisesti plaseboa eli luuloteltuja. Logiikkaa, rakas Watson.

Tyttäreni lopetti lääkityksen kaksi vuotta sitten täysin ongelmitta. Voi kauhia, väärin siis arvasit tässäkin 🤣

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sivuvaikutukset. Persoonan ja tunne-elämän "vaimentuminen" ja muutokset, väsymys, aloitekyvyttömyys, ajattelun hitaus ja kapeus, orgasmikyvyttömyys, ilonpilkahdusten katoaminen, tunne siitä että vaikka suru ei ole päällä se on pinnan alla edelleen, vain erilaisena.

Kuin mieli ja persoona ja "minuus" sulkeutuisi jääkerroksen alle; vaikka se on edelleen olemassa, siihen ei pääse käsiksi. Pääset pitkän hoitokokeilun (lääkkeitä ja harvoin keskustelua) jälkeen terapiaan käsittelemään tunteita, joihin sait lääkityksen, mutta kun yrität kohdata tunteita ne ovat muuttuneet ja ovat enemmänkin muistoja kuin mitään konkreettista. Jäljellä on epämääräinen tunne siitä että jokin on vialla ja et voi hyvin, mutta asiaa on vaikea kohdata kun sinusta puuttuu jotain todella oleellista.

Ikävät tapahtumat muistuu edelleen mieleen, mutta oikean vihan ja surun sijaan tuntee tukehtuvansa siihen epämääräiseen, hitaaseen, huonomuistiseen sotkuun joka mielesi nykyään on.

Psykiatrilta sai vaan uusia lääke-ehdotuksia, lääkärintodistuksia ja kehotusta tehdä enemmän, samalla kun

konkreettiset avunpyyntö, kuten traumaterapia ja lääkityksen myötä pahentuneet ahmimishäiriön oireet ohitetaan täysin aina, kun uskallat niistä kysyä. Sai myös vihjauksia siitä miten mitättömiä kokemukset "kiusaamisesta" olivat (kukaan ei hakannut tai vienyt tavaroitani) ja miten varmasti harmittaa, kun olet noin jälkeenjäänyt. Ikätovereihin nähden siis!

Lopetin lääkitykset vähitellen itse, ensin voin huonommin kuin ikinä ennen. Muutama kuukausi lopetuksesta aloin kuitenkin parantua ja sain terapiasta valtavasti enemmän irti (silloin meneillä oli 3. ja viimeinen vuosi). Nyt voin paremmin, mutta toivon että olisin osannut hakea täysin erilaista apua. Välillä tuntuu että lääkkeet jättivät jälkensä mieleeni.

Ihan hirveää, mitä nämä lääkkeet voivat ihmiselle tehdä :( Oikeastiko psykiatri kutsui sinua jälkeenjäneeksi!? Tuo on todella törkeää käytöstä. Kai teit siitä puoskarista valituksen?

En tehnyt, ei ollut voimia sellaiseen. Kun katsoin tuon jälkeen kysyvästi, hän selvensi että ikätoverini ovat keskimäärin saavuttaneet paljon enemmän töiden ja koulutuksen suhteen, eli ei ilmeisesti puhunut siitä että olisin älyllisesti jälkeenjäänyt. Itsellä oli vain ammattitutkinto, kesken jäänyt amk ja pari vuotta töitä takana +25 v. Silloin oli ahdistavaa, mutta jälkeenpäin lähinnä huvitti. Tuollaiset ihmiset pääsee "hoitamaan" muiden mielenterveyttä, vaikka taitavat olla itse diagnoosin tarpeessa.

Tämä psykiatri vaikutti kyllä siltä ettei ole itsekään ihan "realiteeteissa" kun pelkästään selkeät rikokset on kuulemma kiusaamista ja joku sanallinen ahdistelu tai kodin luona huutelu ei ole mitään. Tai sitten joku inhimillisyyttä tuova osanen puuttui aivoista.

Lääkäreillä on käytännössä aika olematon vastuu virheistään, myös niistä kohtalokkaista, joten en usko että yhden entisen mt-potilaan harmitus vaikuttaisi suuntaan tai toiseen. Tämäkin psykiatri saa siis olla hölmö, pahantahtoinen tai seniili vielä hetken ennen kuin jää eläkkeelle.

Mielestäni tilanteesi kuulosti jopa melko normaalilta noin 25-vuotiaalle. Itse 29, ei työkokemusta, ei ammattia ja kesken olevat sekä hitaasti etenevät yliopisto-opinnot. Koen aivan valtavaa häpeää ja pettymystä siitä, että olen jäljessä (syynä juurikin mielenterveysongelmat) ja olisi aivan kamalaa jos psykiatri tai psykologikin vielä kääntäisi veistä haavassa sanomalla, että olen jälkeenjäänyt.

No kysytään ap miksi sinä itse haluaisit syödä lääkkeitä, jotka vaikuttavat sinun aivokemiaan ja mahdollisesti saisit lääkkeistä pysyviä haittoja? Etkö haluais ennemmin kokeilla luonnonmukaisia keinoja, vaikka se tarkoittaisikin pidempää toipumista.

Vierailija kirjoitti:

Haluaisitko itse syödä lääkettä,joka _saattaa_ auttaa mutta saattaa myös pahentaa tilaasi, aiheuttaa paljon ikäviä sivuvaikutuksia ja pitkällä aikavälillä aiheuttaa aivovaurion ja peruuttamatonta vahinkoa elimistöllesi? Olisitko valmis mielihyvin ottamaan vastaan kaikki nuo sivuvaikutukset ja aivovaurion,koska lääke SAATTAA auttaa?

Siinäpä syitä miksi ihminen ei esimerkiksi halua syödä neuroleptejä. Toki sairaudentunnottomuus on sitten asia erikseen.

En minäkään varmaan neurolepyejä käyttäisi, tosin niiden aiheuttamat pysyvät neurologiset vaikutukset ovat aika harvinaisia.

"Neuroleptien sivuvaikutuksista ongelmallisimpina pidetään neurologisia sivuvaikutuksia, kuten äkillisiä pakkoliikeoireita sekä neuroleptien aiheuttamaa parkinsonismia ja levottomat jalat -oireyhtymää. Nämä sivuvaikutukset ovat suhteellisen tavallisia ja saattavat JOSKUS jäädä pysyviksi, vaikka lääkitys lopetettaisiin. Yksilölliset erot alttiudessa saada näitä sivuvaikutuksia ovat suuria."

http://mtkl.fi/tietoa-mielenterveydesta/mista-apua/laakkeet/

NMS on harvinainen, mutta potentiaalisesti hengenvaarallinen sairaus. Mutta niin on hoitamaton masennuskin, joka voi johtaa itsemurhaan.

https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC3726098/

NMS:n riski on kymmenesosa-promilleja. Siis yksi tai kaksi kymmenessä tuhannessa neuroleptien syöjissä.

"the incidence has declined more recently to around 0.01% to 0.02%"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sivuvaikutukset. Persoonan ja tunne-elämän "vaimentuminen" ja muutokset, väsymys, aloitekyvyttömyys, ajattelun hitaus ja kapeus, orgasmikyvyttömyys, ilonpilkahdusten katoaminen, tunne siitä että vaikka suru ei ole päällä se on pinnan alla edelleen, vain erilaisena.

Kuin mieli ja persoona ja "minuus" sulkeutuisi jääkerroksen alle; vaikka se on edelleen olemassa, siihen ei pääse käsiksi. Pääset pitkän hoitokokeilun (lääkkeitä ja harvoin keskustelua) jälkeen terapiaan käsittelemään tunteita, joihin sait lääkityksen, mutta kun yrität kohdata tunteita ne ovat muuttuneet ja ovat enemmänkin muistoja kuin mitään konkreettista. Jäljellä on epämääräinen tunne siitä että jokin on vialla ja et voi hyvin, mutta asiaa on vaikea kohdata kun sinusta puuttuu jotain todella oleellista.

Ikävät tapahtumat muistuu edelleen mieleen, mutta oikean vihan ja surun sijaan tuntee tukehtuvansa siihen epämääräiseen, hitaaseen, huonomuistiseen sotkuun joka mielesi nykyään on.

Psykiatrilta sai vaan uusia lääke-ehdotuksia, lääkärintodistuksia ja kehotusta tehdä enemmän, samalla kun

konkreettiset avunpyyntö, kuten traumaterapia ja lääkityksen myötä pahentuneet ahmimishäiriön oireet ohitetaan täysin aina, kun uskallat niistä kysyä. Sai myös vihjauksia siitä miten mitättömiä kokemukset "kiusaamisesta" olivat (kukaan ei hakannut tai vienyt tavaroitani) ja miten varmasti harmittaa, kun olet noin jälkeenjäänyt. Ikätovereihin nähden siis!

Lopetin lääkitykset vähitellen itse, ensin voin huonommin kuin ikinä ennen. Muutama kuukausi lopetuksesta aloin kuitenkin parantua ja sain terapiasta valtavasti enemmän irti (silloin meneillä oli 3. ja viimeinen vuosi). Nyt voin paremmin, mutta toivon että olisin osannut hakea täysin erilaista apua. Välillä tuntuu että lääkkeet jättivät jälkensä mieleeni.

Ihan hirveää, mitä nämä lääkkeet voivat ihmiselle tehdä :( Oikeastiko psykiatri kutsui sinua jälkeenjäneeksi!? Tuo on todella törkeää käytöstä. Kai teit siitä puoskarista valituksen?

En tehnyt, ei ollut voimia sellaiseen. Kun katsoin tuon jälkeen kysyvästi, hän selvensi että ikätoverini ovat keskimäärin saavuttaneet paljon enemmän töiden ja koulutuksen suhteen, eli ei ilmeisesti puhunut siitä että olisin älyllisesti jälkeenjäänyt. Itsellä oli vain ammattitutkinto, kesken jäänyt amk ja pari vuotta töitä takana +25 v. Silloin oli ahdistavaa, mutta jälkeenpäin lähinnä huvitti. Tuollaiset ihmiset pääsee "hoitamaan" muiden mielenterveyttä, vaikka taitavat olla itse diagnoosin tarpeessa.

Tämä psykiatri vaikutti kyllä siltä ettei ole itsekään ihan "realiteeteissa" kun pelkästään selkeät rikokset on kuulemma kiusaamista ja joku sanallinen ahdistelu tai kodin luona huutelu ei ole mitään. Tai sitten joku inhimillisyyttä tuova osanen puuttui aivoista.

Lääkäreillä on käytännössä aika olematon vastuu virheistään, myös niistä kohtalokkaista, joten en usko että yhden entisen mt-potilaan harmitus vaikuttaisi suuntaan tai toiseen. Tämäkin psykiatri saa siis olla hölmö, pahantahtoinen tai seniili vielä hetken ennen kuin jää eläkkeelle.

Ai kamala, meidän tk:ssa oli hetken aikaa tuollainen puoskari joka kertoili mielipiteitään suoraan päin näköä! Tosin meni hiljaiseksi, kun sanoin hälle takaisin niin olenkin kun ivallisesti hymyillen sanoi mun olevan hullu :D

Se sairaudentunnottomuus on niin käsittämättömän voimakas. Anopillani on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja hän ei mielestään tarvitse lääkitystä, vaikka olisi valvonut päiväkausia ja tuhlannut tuhansia euroja turhuuksiin. Lääkkeitä hän syö miehensä mieliksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monista lääkkeistä tulee vaikeita sivuvaikutuksia. Esim lihominen, joka voi puolestaan laukaista diabeteksen ja verenpainetaudin.

Lisäksi, joskus lääkäri kyseenalaistaa asiakkaan subjektiivisen tuntemuksen. Ovat vain lukeneet että tämä auttaa siihen ja siihen mutta unohtavat että ihmiset on erilaisia. Lääkkeillä on myös yhteisvaikutuksia.

Traumatisoiduin seksuaalirikoksen seurauksena. Terapiaa ei anneta kun sitä on vaikea saada. Sain kokeiltavaksi lukuisia lääkkeitä, papereihin merkinnän että olen hankala. En alunperinkään ollut mt-sairas, vaan rikoksen uhri! Jos et apua hakiessa ole sairas, sairastut esim hoitohenkilökunnan vähättelyn ja ymmärtämättömyyden takia.

kyllä sinä olet sairas, sinä vain et itse tajua olevasi sairas

Kelan mukaan PTSD ja dissosiaatiohäiriö ei ole sellaisia sairauksia mitä kannattaisi hoitaa. Oikealla hoidolla PTSD:sta voisi parantua (toisin kuin esim biposta tai skitsofreniasta). Juuri traumoissa terapiasta olisi enemmän apua kuin monesta muusta, sillä henkilö on yleensä erittäin hoitomyönteinen.

Vierailija kirjoitti:

Googlaapa esimerkiksi neuroleptien haittavaikutukset. Pitkäaikaisesta käytöstä seuraa aivovaurio. Viidesosa saa diabeteksen. Välittömästi ilmenevätkin oireet voivat olla ikäviä. On inhimillistä haluta välttää ne ja toivoa, ettei tarvitsisi niitä.

Panepa kuule nyt lähde tutkimukseen, jonka mukaan neurolepteistä seuraa aivovaurio. Osalle voi tulla parkinsonismia, mutta vain joskus se jää pysyväksi.

Diabetesta on jo alkaa päälle enemmän skitsofreenikoilla. Tuollaista 20% riskiä pelkästään neurolepteihin liittyen en kyllä löydä mistään, joten panepa sinä se lähde, kun kerran väitätkin.

http://care.diabetesjournals.org/content/26/5/1597

Mulle on määrätty rauhottavaa ahdistukseen, mutta syön vain silloin kun tulee jo fyysisiä ahdistusoireita eikä mikään muu enää auta. En halua kasvattaa toleranssia enkä halua tulla riippuvaiseksi tai leimaantua. Mulla riittää hyvin pieni määrä pitkäksi aikaa, jolloin saan myös reseptin.

Lääkkeet ovat pelastaneet elämäni. Ilman masennus- ja ahdistuslääkkeitä olisin tehnyt itsemurhan. Sivuvaikutuksena tulleet ruokahalun kasvu, väsymys ja satunnainen huimaus ovat pieni hinta elämästä. Ikävää että muilla on ollut haittavaikutuksia, mutta ajattelin että tällainenkin näkökulma on hyvä tuoda esiin.

Yleensä psyykelääke ei ole lääke sanan varsinaisessa merkityksessä koska lääke ei paranna vaivaa. Psyykelääkkeet muuttavat aivojen välittäjäaineiden toimintaa siten että ei-toivottu käytös ja oireet toivottavasti vähenee. Mitä kaikkea muuta se aine tekee sinun aivoissa? Kukaan ei tiedä etukäteen.

Olin joskus pahasti masentunut ja ahdistunut (vapisin päivät sängyssä loppua kohden), mutta minulla on luova ura, enkä välitä mistään niin paljon kuin siitä, että pääni sisäinen maailma ei altistu kemialliselle lobotomialle. Tietyllä tavalla olen professorityyppi. Olin aika ylpistynyt terävästä älystäni ja saavutuksistani, ja sitä mieltä, että masennus on sentään luonnollinen tila, ja jos niikseen tulee, niin olisin päätynyt johonkin lopulliseen mieluummin kuin muutan aivotoimintojani keinotekoisesti. Olin siis tavallaan liian itsepäinen ottaakseni lääkkeitä ja voin sanoa, että olisin yhä. Jos nämä aivot vietäisiin minulta, ei minulla olisi päivätyötä, jonne mennä ja jolla täyttää tyhjiö. Ei olisi ystäviä ja perhettä, joiden kanssa tehdä tavallisia tyhjänpäiväisiä rentoutumisaktiviteetteja kuten käydä leffassa tai viettää joulua. Tiedän, etten nauttisi siitä elämästä.

Osin tuo ajattelu oli varmasti masennuksen siivittämää, mutta nykyään terveenäkin ajattelen, että en ikinä söisi mitään melatoniinia kummempaa hormonitoimintaan vaikuttavaa, ellei kyseessä olisi vähintään syövästä parantuminen. E-pilleritkin ovat absurdi ajatus, alkoa olen juonut pari kertaa. Lisäksi kirjailijana ja yksin asuvana erakkona olen salaliittoilun ystävä (ainakin teoriassa tykkään pyöritellä järjenvastaisia ajatuksia, mutten usko niihin enkä tuo niitä ilmi) ja sitä mieltä, että lääkkeitä tuputetaan aivan liian yksinomaisena hoitokeinona. Itse paranin lopulta puolen vuoden aikana muutettuani yksin uuteen paikkaan kauas entisestä, vaikka kukaan tai mikään konkreettinen ei minua vainonnut vanhassakaan.

Olen vetänyt kymmeniä vuosia neurolepseja ja yhtä kauan kanna bista päivittäin, lääkitys pitää psykoosit poissa ja pilvi lääkkeen sivuvaikutukset, kuten zombieksi muuttumisen, ei ole yhtään tylsää päivää ollut, ehkä jotkut ei halua olla tunteiltaan ihmisen kaltaisia, vaan analyyttisiä ja mukavuuden haluisia. =)

Niin jotkut "sairaat" varmaa saa jotain mielihyvää siitä että kuolen 20 vuotta aikasemmin, mutta ei haittaa kun elämä ollut koko ajan niin mukavaa.

Osa ihmisistä ei myöskään kestä lainkaan sivuvaikutuksia vaikka olisivat vielä ihan siedettävällä tasolla eivätkä vaarallisia. Itsellenikin tuli voimakasta pahoinvointia ja vatsaoireita mutta kestin ne kuitenkin koska halu parantua masennuksesta oli kova. Mua vaan aina huvittaa ihmiset kun ei ole minkäänlaista sietokykyä ja mitään sivuvaikutuksia ei saisi tulla. Voimakkaat sivuvaikutukset esim. sydänoireet tietenkin asia erikseen. Itse ainakin sairaana haluan parantua ja olen valmis kokeilemaan eri lääkkeitä.

Olen keskivaikeasti masentunut enkä ole halunnut aloittaa masennuslääkitystä, koska en usko sen olevan juurikaan hyödyllinen itselleni. Masennukseni puhkesi vaikean elämäntilanteen seurauksena (kumppanin päihde- ja mielenterveysongelmat yhdistettynä vaativiin yliopisto-opintoihin), joten koen hyödyllisemmäksi käsitellä nämä masennukseen johtaneet asiat sekä vaikean henkilöhistorian terapiassa.

Lisäksi omiin oireisiini ei kuulu toimintakyvyn aleneminen sillä tavalla, että en pystyisi hoitamaan itseäni lääkkeettömillä tavoilla eli käymään terapiassa, pääsen esimerkiksi sängystä ylös. Jos tilanne olisi toinen ja pääoireeni olisivat muualla kuin sosiaalisessa eristäytymisessä, itsetuhoisuudessa ja positiivisten tunteiden puuttumisessa enkä esim. pystyisi käymään terapiassa tai olisin hengenvaarallisesti itsetuhoinen (nyt vain fyysisen kivun perässä) aloittaisin lääkehoidon. Tällä hetkellä koen saavani riittävästi apua terapiasta, enkä halua aloittaa lääkitystä ns turhaan, sillä ssri-lääkityksen sivuvaikutukset pelottavat.

Tsemppiä kaikille mt-ongelmien kanssa painiville, kävitte sitten taistelunne lääkkeiden kanssa ja ilman niitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noiden lääkkeiden myönteinen vaikutus on pelkkää plaseboa.

On pelkkä lääketeollisuuden hypoteesi että aivoissa on "välittäjäaineiden epätasapainotila" jonka lääke muka korjaisi.

Sitä ei ole millään todistettu .

Ihmiset ajautuvat masennukseen ja ahdistukseen aina jostain syystä,oli se sitten trauma, lapsiuuuden kokemukset, burnout, parisuhde, toistuvat pettymykset, väärät ajatusmallit, ravintoainepuutokset, suoliston bakteeristo jne.

Jos nuo "lääkkeet " jotain tekee niin kroonistaa masennuksen ja sysää nimenomaan sen alunperin normaalin/itsekseen tai terapialla palautuvan aivokemian lopullisesti pois raiteiltaan.

On ilmeisesti tutkittukin, että lääkkeitä käyttäneet ovat pitkällä tähtäimellä niitä jotka ovat vuosien kuluttua edelleen masentuneita tai työkyvyttömiä. Näin olen ymmärtänyt.

Tutkimuksissa lääkkeistä voi olla hyötyä ekat 8-10 viikkoa, sen jälkeen ei enää.

Ssri tuhoaa tunne-elämän ja seksuaalisuuden, joillakin pysyvästi.

Tämä ainakin minun kokemukseni.

En olisi ikinä aloittanut näitä myrkkyjä vaikeaan elämäntilanteeseen ja huonoon , koulukiusatun itsetuntoon jos joku "lääkäri" olisi viitsinyt mainita haitoista. Muustakin kuin "seksuaalisuus voi laimentua"

Niin, LOPPUELÄMÄKSI.

Ymmärrän, että jos joku on todella itsetuhoinen ja vaikeasti masentunut, niin voi olla pakko aloittaa nämä ensiapuna, mutta se, että niitä tarjotaan joka oireeseen väsymyksestä kipuihin ja vääristyneisiin ajatusmalleihin jotka tulisi hoitaa terapialla, niin se on iso ongelma.

Ja se, että lääketutkimukset ovat lääkeyhtiöiden itse tekemiä ja rahoittamia, on täysin naurettavaa.

Huokaus. Sinulla on oikeus omiin käsityksiisi, mutta lopeta niiden tuputtaminen muka faktoina. Todellisuudessa SSRI-lääkitys toimii monilla hyvin, osana kokonaisuutta. Ja todellisuudessa masennukseen ei välttämättä OLE mitään traumaattista kokemusta tai olosuhteita syynä. Juuri siksi tällaisilla potilailla lääkitys toimii hyvin.

Jotkut saavat lääkkeistä sivuoireita, ja siksi lääkevalvontaa ainakin nuorilla tehdään tarkasti. Mutta ei kalliita lääkkeitä nyt aikuisten oikeasti turhaan syötetä ihmisille!

Pysyvistä haittavaikutuksista on niukasti jos lainkaan tutkimusevidenssiä. Masennus sen sijaan itsessään on helposti toistuva ja monisyinen sairaus, joten yhtä hyvin pysyvissä haittavaikutuksissa voi olla todellisuudessa kyse ihan vaan masennuksesta, joka olisi olemassa lääkityksestä huolimatta. Vai oletko tosissaan niin tietämätön, ettet tiedä orgasmivaikeuksien, tunneapatian ja väsymyksen olevan masennusoireita?

Siinä tuli kyllä sellaista lääketeollisuuden propagandaa etä huhhuh.

Se että joku olisi kokenut hyötyvänsä näistä ,ei poista sitä tosiasiaa , että hyvin moni on saanut todella vakavia haittoja.

Mitä orgasmikyvyttömyyteen tulee, kumma, että masentuneenakin,ennen lääkityksiä, se puoli onnistui ja toi elämään valonpilkahduksia , mutta lääkityksen kanssa ja vuosia sen jälkeen seksi onkin tuntunut samalta kuin harmaan tiiliseinän tuijottaminen.

Kukaan ei tiedä miten nuo myrkyt vaikuttavat yksilötasolla. Silti lääkärit mainostavat ssri sontaa "turvallisimpana lääkevaihtoehtona"

masennukseen.

Kun koko seksuaalisuus ja intohimo toista ihmistä kohtaan lamaantuu ,häviää aika iso osa ihmisyydestä.

Kuka haluaa ottaa sen riskin, se pitäisi olla yksilön OMA valinta.

He eivät käsitä olevansa mieleltään sairaita.

Sukulainen on bipolaarinen ja pahimmassa maniavaiheessa hän ei käsittänyt olevansa sairas. Hänen käytöksensä oli järkyttävää ja vastenmielistä.

Onneksi masennusvaihe sai hänet rauhoittumaan ja häntä hoidettiin hetken mielisairaalassa.

Tilanne on nyt onneksi parempi.

Useita on kokeiltu, mutta hyvää vaikutusta niillä ei juuri ole, ja sivuvaikutukset ovat kamalat, eli käyttöä ei kannata jatkaa. Eikä auta vaikka söisi pidempäänkin. Ja viimeisin jota käytin, vei muistin. Kun lopetin, tajusin etten muista MITÄÄN mitä elämässäni on tuona aikana tapahtunut. Pää aivan tyhjänä. Kun luin viestejä joita olin kaverille kirjoittanut "Käydään tänään lounaalla ja vaatekaupassa kaupungilla", niin minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä että olemme olleet kaverini kanssa kaupungilla syömässä ja shoppailemassa. Uudet housut olen silti ostanut ja kuitti on tallessa, ja nettipankista näin että joo, olen ne kortilla maksanut...

Lääkäritkin ovat sitä mieltä että parempi olla ilman lääkkeitä jos pärjään, ja nykyisin käyn vain juttelemassa ammattilaisella ja silloin tällöin lääkärillä.

Ihan helpottunut olo kun ei enää käsketä syödä lääkkeitä ja hoeta että "Jatkat vain, kyllä se alkaa auttaa ja sivuvaikutukset loppuvat". Ei auta ja ei helpota.

Minun mielestäni lääkkeet kuuluisivat ensisijaisesti jo ihan harhoista tai muuten vain lamauttavista ja elämää rajoittavista vaivoista kärsiville, eivät pientä alakuloa tunteville ja vaikkapa läheisen menetystä sureville.

Kritisoin siis lähinnä sitä, että ahdistusta ja uupumusta lääkkärille valittamaan menevä, joka kaipaisi lähinnä keskusteluapua ja lepoa, saa ensimmäisenä ja helpoimmin käteen sen mielialalääkereseptin. Kun niitä ei haluaisi syödä, muuttuu lääkärin ilme ja sanotaan, että eivät he voi auttaa ihmistä, joka ei halua apua.

Minä luulin pitkään olevani masentunut ja rikki niin syvältä, etten koskaan kykenisi työelämään tai normaalielämään ylipäätään. Olin kokeillut masennuslääkkeitä parin päivän, enintään viikon ajan monta kertaa niiden kymmenen vuoden aikana, koska sain ne aina mennessäni lääkäriin. Kokeilut jäivät lyhyeen, koska sivuoireet olivat niin kovat. Viimein satuin aivan aallonpohjassa lääkärille, joka muutamien testien jälkeen sanoi, ettei hän minulle mielialalääkkeitä määräisi, jos niitä olin tullut hakemaan. Hän kuuli heti minun tarvitsevan terapiaa ja keskusteluapua. Lopullisesti masennus ja ahdistus lähtivät hälvenemään, kun joidenkin terapiakuukausien jälkeen erosin miehestäni. Ymmärsin, että vika oli lähtökohtaisessa sietämättömässä elämäntilanteessani, eikä pääkopan kemiallisessa epäsuhdassa.

Minusta tuntuu, että todella moni syö mielialalääkkeitä jaksaakseen elää elämää, jossa ei ole onnellinen, ja viihtyäkseen ihmisten kanssa, joiden seurassa ei viihdy.

Lihoin 7 kiloa kahdessa kuukaudessa syödessäni Sertralinia, en enää ikinä koske noihin mömmöihin. Ja siis kun en edes syönyt mitenkään tavallisesti poikkeavasti, kilot vain tupsahtivat ja kaikki tohon vyötärölle. Oon mielummin kuollut kuin lihava.