Lue keskustelun säännöt.
Lapsia hankkinut: mitä hyviä puolia vanhemmuudessa on?
Kommentit (81)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On joku, joka pitää huolen sitten vanhana. Mitään vanhustenhoitoa ei 40 vuoden päästä ole.
Tässä on sinulle karu totuus.. Olen nyt neljännessä paikassa palvelutalossa töissä helsingissä ja kokemusta on nyt tasan 20 vuotta. 85% vanhuksista on täysin yksin omaisista. Ainoat ihmiset heidän seurassaan on henkilökunta ja muut asukkaat. Heiltä kyllä kuulee hauskoja tarinoita miten olisi se elämä pitänyt sittenkin elää, mutta kun ajat olivat eri niin se perhe oli vähän pakollinen asia. Hyvin moni mummeli on perustanut perheen sen takia, koska se oli vaan tapa ja ei haluttu joutua siihen huonon ihmisen leimaan. Se lapsettomuus sota-ajan jälkeen olin kauhea häpeä. Ei vaan ollut minkään arvoinen ja halveksuttiin jos ei ollut perhettä. Moni kollega on kuullut asukkailta minä mukaanlukien, että eläkää elämäänne omilla ehdoilla. Hyvin moni on testamenttinsakin tehnyt täysin uusiksi. Miksi jakaa omaisuuttaan, kun elossa olevana ei ketään kiinnosta.
On se surullista kuunneltavaa, kun vanhukset kiroavat omat lapsensa ettei ketää ole kiinnostunut. Tänään olin työvuorossa, niin ei yhtään omaista ole käynyt pe-la aikana moikkaamassa omaisiaan. HYvää joulua vanhuksille. Toi läppä, että omat lapset tulee sitten katsomaan ja pitämään kädestä kiinni on aivan täyttä paskapuhetta.
Tuskin ketään luulee, että kaikilla vanhuksilla olisi läheisiä, jotka heitä kävisivät katsomassa.
Tuo nyt on kuitenkin myös sitä paskapuhetta, ettei kukaan niin tekisi.
Oma äitini on esimerkiksi mummoni edunvalvoja, pitää huolen hänen menoistaan, sekä käy useamman kerran viikossa kylässä.Minäkin työskentelen vanhusten kanssa, mt- ja päihdepuolen paikassa tosin. Ymmärrän täysin, mikseivät kaikki halua/pysty käymään omaisiaan katsomassa. Se voi olla todella raskasta.
Ihminen on voinut sairauden myötä muuttua täysin erilaiseksi persoonaltaan, ei tunnista sinua, saattaa olla väkivaltainen ja paha suustaan. Eikä sitä vanhusta tuossa vaiheessa edes juuri hyödytä ne omaisten vierailut, saattavat jopa ahdistaa ja saada aggressiiviseksi. Tai sitten eivät edes tiedosta omaisten tuloa, saatika muista sitä minuutin päästä.
Tossahan sanotaankin, että 85% on yksin. Eli on myös 15% jotka käy katsomassa. Itse olen myös vanhusten kanssa tekemisissä ja on se kyllä surullista, kun omaiset ei käy. Joillain käy, mutta suurimmalla osa ei käy. Minä en usko sellaiseen, että vahuksella ei olisi sukulaisia kuin yksi joka kävisi, mutta välimatkan takia ei pääse. On niiitä kokonainen suku joita ei vaan kiinnosta se omainen siellä talossa. Eikä sen vanhuksen tarvitse muistaa. Kyllähän me nähdään kenellä käy ja kenellä ei käy. Siitähän tuossa on myös kyse. Minun työpaikalla on yksi kokonainen kerros missä ei käy kukaan ja nämä vanhukset ovat sanoneet, että ovat sukulaiset elossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On jokin syy elää. Jätän tähän maailmaan jotain. Saan lapsenlapsia.
Vierailija kirjoitti:
NNM kirjoitti:
Rakkaus. Se on niin suurta, että milloin tahansa antaisin henkeni lasteni vuoksi. Kenenkään muun puolesta en, edes mieheni. Rakkaus omaan lapseen on jotakin todella syvää, suurta ja alkukantaista. Ja mulle rakkaus on myös kantava voimavara vanhemmuudessa.
Tämä kuvaa todella hyvin omia tuntemuksiani. Olen elämäni aikana rakastanut lukuisia ihmisiä, mutta mitään näistä ei voi verrata siihen rakkauteen mitä tunnen lastani kohtaan. Se rakkauden tunne on välillä niin kokonaisvaltainen ja lähes humalluttava. Kun illalla katson nukkuvaa pikkuistani tuntuu kun siinä makaisi pala taivasta, ja tiedän että koska tahansa antaisin empimättä henkeni tuon pienen olennon vuoksi. Ja mitä enemmän tuo lapsi kasvaa, sitä enemmän kasvaa rakkauskin häneen vaikka aina tuntuu että enempää ei voisi olla enää mahdollista rakastaa.
Minusta tuo kuulostaa ahdistavalta. Tuossahan tulee varmasti mukana myös ihan kamala huoli, että sille rakkaalle sattuu jotain pahaa.
Eikäy aika pitkäksi lasten kanssa, Itselle hyviä syitä olleet lähinnä tunneperäiset syyt, kuten ensi hymy,ensimmäinen sana ja kun ensi kerran lähtee kävelemään :D
Vierailija kirjoitti:
Kölletellä saa muuten ilman lapsiakin.
Uloskin saa lähteä ja mikä parasta, silloin kun haluaa ja minne haluaa.Katseltuani lapsiperheiden touhua sivusta, rakkaus ei ole eka sana mikä tulee mieleen.
Pikemminkin sellaiset kuin tympäännys, ärtymys, kyllästyminen, riitely, epätoivo, kiukku, itsekkyys, pakko, kiire, nääntyminen ja "koska tämä oikein loppuu?"En epäile ollenkaan, etteikö siellä ole positiivisia pilkahduksiakin jossain.
Mutta en pilaisi omaa elämääni siinä heikossa toivossa, että joku hoitaa etujani kun olen seniili. Se on sitä paitsi hirveän itsekäs motiivi tehdä lapsia.
Mua kyllä ihmetyttää nämä jotka aina "sivusta seuraavat" lapsiperheiden elämää ja aina se on kauheaa. Minä taas "seuraan sivusta" niiden elämää joilla ei ole lapsia, ja aika ankeaa näyttää olevan, yksinäisyyttä, masennusta, työttömyyttä, köyhyyttä, tylsyyttä... En tunne yhtään sinkkua/lapsetonta joka olisi täysin tyytyväinen elämäänsä, kaikki kaipaavat ihmisiä joita rakastaa jne. elämäänsä.
Lapset ovat ihmisiä, ja eikä kenenkään ihmisen kanssa ole auvoa 24/7, vai onko sinulla aikuisia ihmisiä joiden kanssa viettäisit vuosikymmeniä 24/7 yhdessä riitelemättä kertaakaan?
Kaipa omasta lapsuudenperheestäsi muistat minkälaista elämä oli silloin kun oli perhe, jokaisella ei ollut joka päivä se paras fiilis, mutta rakkaus oli kuitenkin niinä huonoinakin päivinä läsnä. Omia lapsiaan rakastaa aina, pyyteettömästi, samoin yleensä lapset rakastavat vanhempiaan vaikka eivät sitä aina näytä oman elämänsä ja kehityksensä myllerryksissä.
Mun lapsuudenperhe ainakin on sellainen että vaikka meillä sisaruksilla jo parilla on omakin perhe, ei se perheyhteys ole mihinkään hävinnyt, me sisarukset pidetään aina toistemme puolta, vanhemmat auttaa meitä lapsia ja päinvastoin. Sellaisen uskon olevan myös omilla lapsillani kun he ovat kaikki aikuisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
NNM kirjoitti:
Rakkaus. Se on niin suurta, että milloin tahansa antaisin henkeni lasteni vuoksi. Kenenkään muun puolesta en, edes mieheni. Rakkaus omaan lapseen on jotakin todella syvää, suurta ja alkukantaista. Ja mulle rakkaus on myös kantava voimavara vanhemmuudessa.
Tämä kuvaa todella hyvin omia tuntemuksiani. Olen elämäni aikana rakastanut lukuisia ihmisiä, mutta mitään näistä ei voi verrata siihen rakkauteen mitä tunnen lastani kohtaan. Se rakkauden tunne on välillä niin kokonaisvaltainen ja lähes humalluttava. Kun illalla katson nukkuvaa pikkuistani tuntuu kun siinä makaisi pala taivasta, ja tiedän että koska tahansa antaisin empimättä henkeni tuon pienen olennon vuoksi. Ja mitä enemmän tuo lapsi kasvaa, sitä enemmän kasvaa rakkauskin häneen vaikka aina tuntuu että enempää ei voisi olla enää mahdollista rakastaa.
Minusta tuo kuulostaa ahdistavalta. Tuossahan tulee varmasti mukana myös ihan kamala huoli, että sille rakkaalle sattuu jotain pahaa.
Tottakai on myös huoli. Samalla tavalla tiedän että vanhemmillani on minusta huoli, ja koko mun perheestä. Sehän se juttu on, ei ketään ihmistä voi rakastaa ilman että on huolissaan että hänelle sattuu jotain ja hänet vaikka menettää kokonaan, se kuuluu ihmiselämään ja rakkaus on sen arvoista.
Mun mielestä olisi ahdistavaa jos ei voisi ketään täydestä sydämestään rakastaa. Pitäisi vaan olla tunteeton ettei vaan tarvitse huolehtia kenestäkään.
T: ei tuo jolle vastasit vaan toinen joka tuntee juuri samoin.
Vierailija kirjoitti:
On jokin syy elää. Jätän tähän maailmaan jotain. Saan lapsenlapsia.
Tämä. Mitä minäkin olisin ilman perhettä? Yksinäinen piruparka. Varsinkin jos ei olisi sisaruksiakaan, mitäs sitten kun vanhemmat kuolee... yksin olisin lopun ikääni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kölletellä saa muuten ilman lapsiakin.
Uloskin saa lähteä ja mikä parasta, silloin kun haluaa ja minne haluaa.Katseltuani lapsiperheiden touhua sivusta, rakkaus ei ole eka sana mikä tulee mieleen.
Pikemminkin sellaiset kuin tympäännys, ärtymys, kyllästyminen, riitely, epätoivo, kiukku, itsekkyys, pakko, kiire, nääntyminen ja "koska tämä oikein loppuu?"En epäile ollenkaan, etteikö siellä ole positiivisia pilkahduksiakin jossain.
Mutta en pilaisi omaa elämääni siinä heikossa toivossa, että joku hoitaa etujani kun olen seniili. Se on sitä paitsi hirveän itsekäs motiivi tehdä lapsia.Mua kyllä ihmetyttää nämä jotka aina "sivusta seuraavat" lapsiperheiden elämää ja aina se on kauheaa. Minä taas "seuraan sivusta" niiden elämää joilla ei ole lapsia, ja aika ankeaa näyttää olevan, yksinäisyyttä, masennusta, työttömyyttä, köyhyyttä, tylsyyttä... En tunne yhtään sinkkua/lapsetonta joka olisi täysin tyytyväinen elämäänsä, kaikki kaipaavat ihmisiä joita rakastaa jne. elämäänsä.
Lapset ovat ihmisiä, ja eikä kenenkään ihmisen kanssa ole auvoa 24/7, vai onko sinulla aikuisia ihmisiä joiden kanssa viettäisit vuosikymmeniä 24/7 yhdessä riitelemättä kertaakaan?
Kaipa omasta lapsuudenperheestäsi muistat minkälaista elämä oli silloin kun oli perhe, jokaisella ei ollut joka päivä se paras fiilis, mutta rakkaus oli kuitenkin niinä huonoinakin päivinä läsnä. Omia lapsiaan rakastaa aina, pyyteettömästi, samoin yleensä lapset rakastavat vanhempiaan vaikka eivät sitä aina näytä oman elämänsä ja kehityksensä myllerryksissä.
Mun lapsuudenperhe ainakin on sellainen että vaikka meillä sisaruksilla jo parilla on omakin perhe, ei se perheyhteys ole mihinkään hävinnyt, me sisarukset pidetään aina toistemme puolta, vanhemmat auttaa meitä lapsia ja päinvastoin. Sellaisen uskon olevan myös omilla lapsillani kun he ovat kaikki aikuisia.
Unohdat, ettei kaikki perheet ole tuollaisia. Joissakin perheissä rakkautta ei ole ollenkaan, ja perhe on taakka, ei tuki ja turva. Näin sekä vanhemmille että lapsille.
Paljon on kaltoinkohtelua ja jopa pahoinpitelyä, ja jos tällaisen perheen lapsi saa itsensä repäistyä aikuisena irti, koko suku yleensä hylkää samalla. Sinä puhut ideaaliperheestä, jollainen ikävä kyllä on ihan utopiaa monille. Ei silloin itselleen halua samanlaista taakkaa enää aikuisena, kun lapsuudesta ja lapsiperhe-elämästä ei ole yhtäkään positiivista muistoa.
Vierailija kirjoitti:
En ole yhtään hyvää puolta löytänyt. Oli elämäni suurin virhe.
No olipa hyvä että ne sai annettua pois. Niille lapsille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kölletellä saa muuten ilman lapsiakin.
Uloskin saa lähteä ja mikä parasta, silloin kun haluaa ja minne haluaa.Katseltuani lapsiperheiden touhua sivusta, rakkaus ei ole eka sana mikä tulee mieleen.
Pikemminkin sellaiset kuin tympäännys, ärtymys, kyllästyminen, riitely, epätoivo, kiukku, itsekkyys, pakko, kiire, nääntyminen ja "koska tämä oikein loppuu?"En epäile ollenkaan, etteikö siellä ole positiivisia pilkahduksiakin jossain.
Mutta en pilaisi omaa elämääni siinä heikossa toivossa, että joku hoitaa etujani kun olen seniili. Se on sitä paitsi hirveän itsekäs motiivi tehdä lapsia.Mua kyllä ihmetyttää nämä jotka aina "sivusta seuraavat" lapsiperheiden elämää ja aina se on kauheaa. Minä taas "seuraan sivusta" niiden elämää joilla ei ole lapsia, ja aika ankeaa näyttää olevan, yksinäisyyttä, masennusta, työttömyyttä, köyhyyttä, tylsyyttä... En tunne yhtään sinkkua/lapsetonta joka olisi täysin tyytyväinen elämäänsä, kaikki kaipaavat ihmisiä joita rakastaa jne. elämäänsä.
Lapset ovat ihmisiä, ja eikä kenenkään ihmisen kanssa ole auvoa 24/7, vai onko sinulla aikuisia ihmisiä joiden kanssa viettäisit vuosikymmeniä 24/7 yhdessä riitelemättä kertaakaan?
Kaipa omasta lapsuudenperheestäsi muistat minkälaista elämä oli silloin kun oli perhe, jokaisella ei ollut joka päivä se paras fiilis, mutta rakkaus oli kuitenkin niinä huonoinakin päivinä läsnä. Omia lapsiaan rakastaa aina, pyyteettömästi, samoin yleensä lapset rakastavat vanhempiaan vaikka eivät sitä aina näytä oman elämänsä ja kehityksensä myllerryksissä.
Mun lapsuudenperhe ainakin on sellainen että vaikka meillä sisaruksilla jo parilla on omakin perhe, ei se perheyhteys ole mihinkään hävinnyt, me sisarukset pidetään aina toistemme puolta, vanhemmat auttaa meitä lapsia ja päinvastoin. Sellaisen uskon olevan myös omilla lapsillani kun he ovat kaikki aikuisia.
Unohdat, ettei kaikki perheet ole tuollaisia. Joissakin perheissä rakkautta ei ole ollenkaan, ja perhe on taakka, ei tuki ja turva. Näin sekä vanhemmille että lapsille.
Paljon on kaltoinkohtelua ja jopa pahoinpitelyä, ja jos tällaisen perheen lapsi saa itsensä repäistyä aikuisena irti, koko suku yleensä hylkää samalla. Sinä puhut ideaaliperheestä, jollainen ikävä kyllä on ihan utopiaa monille. Ei silloin itselleen halua samanlaista taakkaa enää aikuisena, kun lapsuudesta ja lapsiperhe-elämästä ei ole yhtäkään positiivista muistoa.
Kyllä tuollaiset sinun kuvailemasi tapaukset on onneksi aika harvinaisia, ehkä 5% kaikista perheistä on sellaisia, suurin osa eronneista pariskunnistakin pitävät hyvän huolen lapsistaan. Minä en tunne yhtään perhettä jossa ei olisi rakkautta, joillain on ollut ongelmia ja pari on eronnutkin, mutta rakkaus lapsiin on se mikä pysyy.
Miksi siihen että on normaali perhe pitää suhtautua tuollaisen negatiivisen kautta, ne negatiiviset on kuitenkin vain poikkeus sääntöön.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kölletellä saa muuten ilman lapsiakin.
Uloskin saa lähteä ja mikä parasta, silloin kun haluaa ja minne haluaa.Katseltuani lapsiperheiden touhua sivusta, rakkaus ei ole eka sana mikä tulee mieleen.
Pikemminkin sellaiset kuin tympäännys, ärtymys, kyllästyminen, riitely, epätoivo, kiukku, itsekkyys, pakko, kiire, nääntyminen ja "koska tämä oikein loppuu?"En epäile ollenkaan, etteikö siellä ole positiivisia pilkahduksiakin jossain.
Mutta en pilaisi omaa elämääni siinä heikossa toivossa, että joku hoitaa etujani kun olen seniili. Se on sitä paitsi hirveän itsekäs motiivi tehdä lapsia.Juuri tätä itsekin aina ihmettelen tutuissa lapsiperheissä. Varmasti niitä onnen hetkiäkin on, mutta itse en ole koskaan päässyt näkemään. Jatkuvasti pelkkää väsymystä, puolison parjaamista, rahattomuutta.
Todella omituista. Mulle ei parjaa kukaan puolisoaan enää kun siskokin erosi jo vuosia sitten ja on uusissa naimisissa. Minkälaisissa piireissä sinä oikein liikut jos kaikki vaan on onnettomia ikuisesti? Suurin osa ihmisistä on melko tyytyväisiä elämäänsä suurimman osan aikaa, joskus on isompia onnenhetkiä ja sitten niitä huonoje hetkiä, mutta suurimmaksi osaksi elämä on normaalia arkea ja vaikka lapset keskenään tappelee niin toisessa hetkessä ne on taas niin hassuja omia persooniaan ja mielettömän rakkaita.
Olisi kauhea ajatus jos mun vanhempien ajatus mun lapsuudesta olisi jotkenkin rakkaudeton, vaikka oli taloudellisia vaikeuksia ja väsymystä vanhemmilla kun heillä oli ruuhavuodet, en ole koskaan luullut ettei minua tai sisaruksiani olisi rakastettu. Enkä edes ole ajatellut että he eivät olisi rakastaneet toisiaan, molemmat olivat olleet huonossa avioliitossa ennenkuin tapasivat toisensa, joten ovat osanneet arvostaa toisiaan siitä huolimatta että elämä on ollut joskus raskasta. Tosin me lapset varmaan ollaan oltu loppupeleissä suht helppoja, siskon koliikista ja toisen siskon atooppisesta ihosta huolimatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
NNM kirjoitti:
Rakkaus. Se on niin suurta, että milloin tahansa antaisin henkeni lasteni vuoksi. Kenenkään muun puolesta en, edes mieheni. Rakkaus omaan lapseen on jotakin todella syvää, suurta ja alkukantaista. Ja mulle rakkaus on myös kantava voimavara vanhemmuudessa.
Tähän se kiteytyy. Ja ne joilla ei ole lapsia eivät vaan voi sitä käsittää, ja sekös kismittää niin paljon että pitää täällä vauvapalstalla marista että kun olen vierestä katsonut niin kauheaa se on kun on lapsia (ovatko raukat edes omien vanhempiensa kanssa rakkautta saaneet)
Ei lopu tekeminen ja haastetta joka päivälle. Olisi tekemistä muutenkin, mutta nyt moninverroin. Elät terveellisemmin, tiedät ettet ole maailman napa, etkä täydellinen ja saat kokea sen joka päivä. Ilman lapsia uskoisin olevani hyvä kasvattaja ja arvostelisin lapsiperheitä, nyt en.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajattelen, että lapset tuovat sisältöä ja rytmiä elämään. Olisin varmasti tosi laiskamato ilman lapsia. Heistä on myös seuraa ja iloa ja he hauskuuttavat minua paljon. Siis nyt kun ovat isompia. Nämä lapsivihamieliset viestit viittaa varmasti uhmaikäisten lasten tarkkailuun. 2-3 -vuotiaana lapsista on paljon enemmän rasitetta kuin iloa. Onneksi lapsilla on tapana kasvaa ja oppia. Sitä on ihana seurata. Samalla pysyy hyvin ajassa kiinni.
Lapsen uhmastahan pitäisi iloita koska se on luottamuksen osoitus uhmattavalle. Lapsi ei uhmaa turavattomien ihmisten seurassa. Ikävä kyllä uhmaa ei osata ymmärtää oikein yhtenä lapsen ja nuoren itsenäistymisen vaiheena. Lapsettomat luulevat, että uhmaava lapsi tekee niin koska on huonosti kasvatettu.
Ajatelkaapa tilannetta, jossa teiniä yritetään houkutella humalaisen ajaman auton kyytiin kavereiden kanssa. Jos teini ei olisi oppinut kieltäytymään ja menisi lampaan lailla muiden kanssa kännikuskin autoon niin se voisi koitua vammautumiseksi. Eli uhmaamista ja kieltäytymistä pitääkin harjoitella omien turvallisten vanhempien ja sukulaisten seurassa jotta sitten teininä osaa kieltäytyä typerästä käytöksestä.
Tottakai se ottaa aivoon jos on saanut röiskähteleväluonteisen teinin, joka vänkää vastaan ja harjoittelee sarkasmia ahkerasti. Toisaalta sitä on todella iloinen ja helpottunut kun teini soittaa ja pyytää kotiportille vastaan lompakon kanssa koska ajokortin saanut kaveri onkin juonut eikä olekaan ajokunnossa ja teini on tulossa taksilla kotiin. Ilomielin olen ne taksireissut maksanut kun olen saanut teinin ehjänä, terveenä ja selvinpäin kotiin.
En luule mitään, mutta olen katsonut tarkkaan lapsellisten elämää.
Yksi juttu toistuu: äiti hukkaa oman elämänsä. Eikä se rajoitu pikkulapsiaikaan. Kun kysyy, mitä sulle kuuluu, saa selostuksen lapsen aikataulusta. Äidit jättävät omat intressinsä ja harrastuksensa. Isät eivät.
Teinejäkin kytätään hysteerisinä, epäluuloisina ja peloissaan. Kun ne vihdoin muuttaa omilleen, alkaa valitus tyhjästä talosta ja tekemisen puutteesta.Joka vaiheessa tulee eroja. Uusperheessä riiteleminen näyttää kasvavan potenssiin viisi.
Joo ei kiitos.
Otan mieluummin sen riskin että kukaan ei käy katsomassa mua vanhainkodissa.
Tuo nyt on ihan höpöhöpöä. En tunne ketään äiti-ihmistä joka olisi juuttunut lapsiinsa. Tosin minä olen itsekin aina ollut aktiivinen vähintäänkin henkisesti. Kaikilla tuntemillani äideillä on omia harrastuksia, omalla äidillänikin oli.
Minä en ole eläissäni kenellekään selostanut mitään "lapsen aikataulua" jos sitä ei suoraan kysytä että koska sun lapsella on hammaslääkäri. Meitä on miehen kanssa tässä kaksi aikuista, joten ei meidän menoja juurikaan lapset rajoita. Vuorotyö on elämän suurin rajoite, toisena tulee lemmikkieläimet.
Vierailija kirjoitti:
Vuosi sitten olisin sanonut melkein kaikkia näitä kivoja juttuja mitä muutkin.
Nyt lapsi on uhmaiässä. Tuntuu että pahinta vaihetta on jatkunut jo yli puoli vuotta, ja lisäksi lapsi ei selvästikään opi vielä itsenäisemmäksi niissä asioissa missä monet ikätoverit jo ovat oppineet. Ja se tavallaan lisää sitä lapsen uhmaa, kun ei osaa.
Elämä on ihan kamalaa nyt. On päiviä jolloin vihaan jokaista sekuntia. Kyllä tällaista jaksoa jaksaisi vaikka kuukauden, mutta tämä on ihan loputonta. En jaksa enää tätä arkea, välillä mietin jopa eroa ja lähivanhemmuuden antamista miehelle. Syyllisyys painaa jatkuvasti, kun arki ei rullaa mukavasti ja tuntuu että teen kaiken väärin lapsen kanssa.
En kyllä nyt tiedä miksi tulin näitä selittämään tällaiseen kivaan ketjuun. Näitä on kuitenkin kiva lukea. Onneksi toisilla menee vanhemmuudesta paremmin, kamalaahan se olisi jos kaikki olisivat yhtä huonoja kuin minä.
Sinä olet ihan tarpeeksi hyvä äiti, ja paras mahdollinen lapsellesi. Ota vaan ihan rennosti. Voit sille lapsellekin sanoa että ei haittaa vaikka ei osaa heti kaikkea, jokainen oppii omalla ajallaan.
Lapsen kanssa pitää osata valita taistelut, pikkuasioiden kanssa, anna vaan olla ja mene sieltä mistä aita on matalin. Ei pingottamisella pääse yhtään mihinkään kuin siihen että molemmilla menee hermo. Lapselle ei saa kasata liikaa paineita, vaan antaa tehdä ne asiat joita osaa, voi toki harjoitella joskus muitakin juttuja, mutta tietyt asiat kannattaa vaan tehdä itse niin säästyy kiukulta, omalta ja lapsen. Toki on eri asia jos ei ole niin tehnyt ihan alusta asti, mutta koita keksiä miten saisit sitä lapsen harmitusta laantumaan, ja ainakin pysy itse rauhallisena, lapsi heijastaa usein vanhemman hermostuneisuutta.
Huumori auttaa myös joka asiaan.
Minulle ehdottomasti paras puoli vanhemmuudessa on se huikea rakkauden tunne lapsiinsa!!! Omani ovat jo yli kaksikymppisiä, mutta tuo tunne ei ole missään vaiheessa laantunut.
Olen erittäin kiitollinen, nöyrä ja onnellinen siitä, että saan olla äiti noille kahdelle luupäälle <3.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kölletellä saa muuten ilman lapsiakin.
Uloskin saa lähteä ja mikä parasta, silloin kun haluaa ja minne haluaa.Katseltuani lapsiperheiden touhua sivusta, rakkaus ei ole eka sana mikä tulee mieleen.
Pikemminkin sellaiset kuin tympäännys, ärtymys, kyllästyminen, riitely, epätoivo, kiukku, itsekkyys, pakko, kiire, nääntyminen ja "koska tämä oikein loppuu?"En epäile ollenkaan, etteikö siellä ole positiivisia pilkahduksiakin jossain.
Mutta en pilaisi omaa elämääni siinä heikossa toivossa, että joku hoitaa etujani kun olen seniili. Se on sitä paitsi hirveän itsekäs motiivi tehdä lapsia.Mua kyllä ihmetyttää nämä jotka aina "sivusta seuraavat" lapsiperheiden elämää ja aina se on kauheaa. Minä taas "seuraan sivusta" niiden elämää joilla ei ole lapsia, ja aika ankeaa näyttää olevan, yksinäisyyttä, masennusta, työttömyyttä, köyhyyttä, tylsyyttä... En tunne yhtään sinkkua/lapsetonta joka olisi täysin tyytyväinen elämäänsä, kaikki kaipaavat ihmisiä joita rakastaa jne. elämäänsä.
Lapset ovat ihmisiä, ja eikä kenenkään ihmisen kanssa ole auvoa 24/7, vai onko sinulla aikuisia ihmisiä joiden kanssa viettäisit vuosikymmeniä 24/7 yhdessä riitelemättä kertaakaan?
Kaipa omasta lapsuudenperheestäsi muistat minkälaista elämä oli silloin kun oli perhe, jokaisella ei ollut joka päivä se paras fiilis, mutta rakkaus oli kuitenkin niinä huonoinakin päivinä läsnä. Omia lapsiaan rakastaa aina, pyyteettömästi, samoin yleensä lapset rakastavat vanhempiaan vaikka eivät sitä aina näytä oman elämänsä ja kehityksensä myllerryksissä.
Mun lapsuudenperhe ainakin on sellainen että vaikka meillä sisaruksilla jo parilla on omakin perhe, ei se perheyhteys ole mihinkään hävinnyt, me sisarukset pidetään aina toistemme puolta, vanhemmat auttaa meitä lapsia ja päinvastoin. Sellaisen uskon olevan myös omilla lapsillani kun he ovat kaikki aikuisia.
Unohdat, ettei kaikki perheet ole tuollaisia. Joissakin perheissä rakkautta ei ole ollenkaan, ja perhe on taakka, ei tuki ja turva. Näin sekä vanhemmille että lapsille.
Paljon on kaltoinkohtelua ja jopa pahoinpitelyä, ja jos tällaisen perheen lapsi saa itsensä repäistyä aikuisena irti, koko suku yleensä hylkää samalla. Sinä puhut ideaaliperheestä, jollainen ikävä kyllä on ihan utopiaa monille. Ei silloin itselleen halua samanlaista taakkaa enää aikuisena, kun lapsuudesta ja lapsiperhe-elämästä ei ole yhtäkään positiivista muistoa.
Oma lapsuus ja lapsuuden perhe oli kaamea, muutin pois kotoa 16 -vuotiaana. Löysin hyvän miehen jonka kanssa perustin perheen, nyt on asiat paremmin kuin koskaan. On idyllinen perhe-elämä, läheinen suku (miehen puolelta), ystävät, oma koti ja hyvä työ.
Ihmisille voi tapahtua vaikka mitä itsestään riippumatta, mutta lopulta olemme kaikki itse vastuussa onnestamme. Ei kannata jäädä tuleen makaamaan eikä tuomita muita epäonnisiksi loppuelämäkseen.
Just se, etten enää ole oman elämäni tärkein henkilö ja ajattele vain itseäni. Mukaan ovat astuneet mies ja laps. Lapsen syntymä on huikea evolutiivinen katsaus, kaikki vaiheet ameebasta, luolamieheen ja nykyihmiseksi. Sen jälkeen oppiminen; huomaakin, miten kehitys on kulkenut, laps oppii lukemaan ja pyöräilemään aikaisemmin kuin itse, osaa jo liian pienenä käyttää tekniikkaa ja emme ees tiedetä, että mikä on se hänen "aikakautensa" merkittävin löydös/oppiminen/saavutus, siis ihmiskunnalle. Sen lisäksi perheeni on juuri perheeni. Olen siitä ylpeä. Tulee lisää huikeita ihmisiä elämääni. Elämä ei ole aina helppoa, mut ei sen kuulukaan olla.
Olen ollut kohta kuusi vuotta äiti. Lapsia kaksi.
Olen omasta mielestäni muuttunut paljon näinä vuosina. On ollut huonojakin hetkiä väsymyksen yms kanssa. Koen että olen kypsempi, osaan asettaa asioita, hetkellisiä tunteita ja tilanteita mittasuhteisiin. Olen rennompi kuin aiemmin. Toki pelkkä ikäkin tuo kypsyyttä, vaikea sanoa mikä johtuu juuri vanhemmuudesta.
Ennen lasten syntymää pelkäsin vanhempieni kuolemaa, en enää. Ja olin siis ihan itsenäinen, omillani toimeentuleva aikuinen jo ennen lapsia. Paikkani maailmassa muuttui.
Koen että työelämässä rajojen pitäminen on helpompaa. Perhe-elämä on hyvä vastavoima joskus vaativalle työlle, jossa aina silloin tällöin leimahtaa ties mitä paniikkeja. Toki pelkkä kokemus vaikuttaa tässäkin.
Lasten kanssa on usein hauskaa. Minusta sitä hauskempaa mitä isommiksi kasvavat. Esim. Tykkään monenlaisesta retkeilystä. Vauvojen ja ihan pikkuisten kanssa se on rasittavaa, mutta noin 3-vuotiaan kanssa se alkaa olla kivaa ja mielekästä. Erilaista kuin yksin tai aikuisten kanssa, mutta kivaa silti.
En kyllä enää kauheasti mieti millaista lapsettomana olisi. Se on ikäänkuin toinen todellisuus, josta olen siirtynyt tähän. En edes tiedä millaista elämäni olisi nyt ilman tätä perhettä, ei varmaan juuri samanlaista kuin n. 7 vuotta sitten. Tämä ei tunnu mitenkään ankeanharmaalta prismaelämältä, paitsi joskus ankeanharmaina päivinä Prismassa. Mutta niitä päiviä on siellä Punavuoren putiikeissakin:)
Minä olen aina ihmetellyt tätä "äiti hukkaa oman elämänsä ja intressinsä". Joku varmaan joo. Mutta entä jos se elämä ja intressi on ollut ne lapset koko ajan, piti vain odottaa että saa heidät elämäänsä? Näin minulla. Se mitä tein siihen asti oli "paremman puutteessa". En ole hukannut mitään vaan saanut sen mitä koko ajan odotin. Ja kestän kyllä kun he lähtevät, mutta juuri siksi haluan olla tässä elämänvaiheessa läsnä nyt - niille itsenäisemmille jutuille oli aikaa ennen lapsia ja on kohta taas, mutta just nyt mun ei tartte pitää kiinni esim. kaikista omista harrastuksista tai mielenkiinnonkohteista koska haluan ja valitsen käyttää aikaa lapsiini.