Mitä jos.. Saisit nyt uuden mahdollisuuden elää asiat toisin - Mitä tekisit?

Pitäisin terveydestäni ja kunnostani parempaa huolta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap aloittaa. Elän ihanaa pikkulasten perhe-elämää. Hyvä puoliso, työt ok ja kaikki paremmin kuin hyvin!

Kuitenkin välillä haluaisin elää yksin. Pienessä omassa yksiössäni. Se, etten olisi koskaan tavannut puolisoani, tuntuisi hirveältä. Mutta kuitenkaan yksin eläminen ei olisi minulle vierasta. Nauttisin yksinäisyydestä. Kävisin töissä ja eläisin vain itselleni.

No täällä eräs joka viettää joulunsa yksin. Kuten kaikki pyhät. Olet varmaan tosi kateellinen.

Älä ymmärrä väärin, mutta joo! Hakisin pitsaa.m, joisin punkkua. En poistuisi asunnosta koko jouluna. Olisin vain. Tuijottaisin TV:tä ja kuuntelisin pitkään lempimusiikkiani. Olisin vain :)

Olisin valinnut ylä-asteella ranskan valinnaiseksi huolimatta äidin ohjeistuksesta ("Sit kun et osaa niin kukaan ei osaa neuvoa kun ei meillä kukaan muu puhu ranskaa."). Olisin myös hakenut sinne kondiitori linjalle minne halusin välitämättä siskon "jos meet sinne niin oot aina läski" kommentista. Aika usein leikin ajatuksella että toisessa ulottuvuudessa olisin nyt Ranskassa leipurina.

Olisin opiskellut pitemmälle ja tehnyt töitä silloin kun niitä vielä oli. Olisin viettänyt aikaa isovanhempieni kanssa ja patistanut isän lääkäriin, ettei olisi kuollut ennen aikojaan. Olisin välttänyt muutaman kusip. poikaystävän. Olisin ostanut Nokian osakkeita oikeaan aikaan ja eläisin nyt sinkkuna niillä rahoilla.  

Olisin jättäny toisen lapsen tekemättä.

En olisi parikymppisenä elänyt sellaista ”mulla ei ole sitä ja tätä” -elämää. Kai sekin kuului kasvuun ja jonkinlaiseen kriisiin.

Nykyään olen 28-vuotias, minulla on omakotitalo, toinen omistusasunto tuomassa vuokratuloja, oma auto, 20 000 e osakesalkku, säästöjä, 2 lasta ja valmistun pian AMK:sta. Missä vaiheessa tämä kaikki tapahtui ja miten tämä ei tuntunutkaan siltä, mitä nuorena kuvittelin? No, minäpä kerron. Mikään omistamasi tai perhestatuksesi ei määritä arvoasi tai mikä tärkeintä, omistamasi asiat eivät tee onnellisemmaksi. Tietenkin olen onnellinen noista asioista, harmittaa vain se etten osannut arvostaa itseäni aiemmin ja nauttia kaikista hetkistä nuorempana, kun kokoajan pohti mitä puuttuu. Kateus on energiasyöppö ja elämän pilaaja.

Toinen juttu mikä liittyy juuri tuohon nuoruuteen on se, kun aloin jo 17-vuotiaana vauvakuumeilemaan. Onneksi osasin edes vähän irrotellakin enkä kokoajan miettiä vauvoja :D

Olisin hankkinut useamman lapsen ja aiemmin

Vierailija kirjoitti:

En olisi parikymppisenä elänyt sellaista ”mulla ei ole sitä ja tätä” -elämää. Kai sekin kuului kasvuun ja jonkinlaiseen kriisiin.

Nykyään olen 28-vuotias, minulla on omakotitalo, toinen omistusasunto tuomassa vuokratuloja, oma auto, 20 000 e osakesalkku, säästöjä, 2 lasta ja valmistun pian AMK:sta. Missä vaiheessa tämä kaikki tapahtui ja miten tämä ei tuntunutkaan siltä, mitä nuorena kuvittelin? No, minäpä kerron. Mikään omistamasi tai perhestatuksesi ei määritä arvoasi tai mikä tärkeintä, omistamasi asiat eivät tee onnellisemmaksi. Tietenkin olen onnellinen noista asioista, harmittaa vain se etten osannut arvostaa itseäni aiemmin ja nauttia kaikista hetkistä nuorempana, kun kokoajan pohti mitä puuttuu. Kateus on energiasyöppö ja elämän pilaaja.

Toinen juttu mikä liittyy juuri tuohon nuoruuteen on se, kun aloin jo 17-vuotiaana vauvakuumeilemaan. Onneksi osasin edes vähän irrotellakin enkä kokoajan miettiä vauvoja :D

Halusin vielä korostaa omaa vastaustani - nykyään pyrin siis elämään hetkessä ja nauttimaan siitä mitä minulla on jo! Se on se tärkein. Ja että käyttää päivät tehden sitä mistä nauttii. Tietenkään aina ei voi olla hyvä päivä, mutta päivittäin pyrkii tekemään edes jotain mistä nauttii.

Ehkä tämäkin on harjoittelun tulosta, kun on ymmärtänyt miten monta vuotta sitä nuorempana juurikin haikaili jotain.

Ala-asteesta lähtien panostanut kouluun enemmän. Kokeillut siipiäni mallina tai näyttelijänä, tuntui nololta haaveilla tuollaisesta teininä. Jättänyt baarissa notkumiset ja hairahdukset pois ja keskittynyt opiskeluun ja liikuntaan.

En olisi mennyt naimisiin 21-vuotiaana ensimmäisen kosijan kanssa. En ole koskaan rakastanut häntä, mutta nyt en enää halua lasten takia erota. Olen hiljattain kokenut mitä rakastuminen voi olla ja sitä mulla ei mieheni kanssa ikinä ole ollut. Ollaan oltu nyt 15 vuotta naimisissa ja tämä tilanne on elämäni suurin kipu.

En oikein osaa sanoa, olisinko jättänyt tutustumatta parhaaseen ystävääni. Hänellä on suuria mielenterveyden ongelmia, ehkä persoonallisuushäiriö, ja elämä hänen rinnallaan on välistä hyvin raskasta ja satuttavaa. Toisaalta hän tuntuu rakkaalta vielä 30 vuoden jälkeen, kaikesta huolimatta.

Pyristelisin viimeistään täysi-ikäisyyden koittaessa irti vanhempien vallasta. Luottaisin, että ihmisten kanssa voi hyvillä mielin olla tekemisissä. Uskoisin, että jos joku ei minusta tykkää, niin en ole tullut koko ihmislajin torjumaksi. Antaisin itselleni luvan tehdä sellaistakin missä olen aluksi taitamaton ja kysyä neuvoa vielä sen jälkeenkin, kun minun kaiken järjen mukaan pitäisi jo osata itse. 

Sisarrukset jotka menivät naimisiin SUOMESSA?! Miksi kukaan ei puhu tästä?

0:10

Panisin nuoruudenihastustani, kun siihen oli mahdollisuus. Ainoa asia mikä on jäänyt kaivelemaan. 

Vetäisin pahinta koulukiusaajaa lättyyn pesismailalla

Olisin lähtenyt ulkomaille töihin kun siihen oli mahdollisuus.

Tai toinen vaihtoehto, olisin mennyt lukioon.

Ei kai tässä nykyisessä elämässä ole mitään vikaa, ärsyttää vaan oma pelkuruus nuorena ja olen mennyt aina sieltä missä aita on matalin ja reitti turvallisin. En uskalla haastaa itseäni.

En ole lukion jälkeen onnistunut yhdessäkään koulussa. Mielenterveysongelmaa ja muuta.. Raha-asiat poskellaan. Ei luottotietoja, velat ulosotossa. Töissä ja opiskelemassa olen välillä ollut, mutta mikään ei ole kestänyt. Nyt olen 28v, ihanassa parisuhteessa, perhesuhteet ok ja näin. Kuntouttava työtoiminta (josta olen innoissani), alkaa tammikuussa.

Jos olisin kestänyt koulun loppuun muutamia vuosia aiemmin (pääsin opiskelemaan sosiaalialaa AMK:hon 2012), voisin olla nykyään velaton. Tienaisin, en eläisi tuilla. Mutta... En olisi tavannut nykyistä miestäni. Mikä minut tuossa kuvitteellisessa tilanteessa olisi ajanut lähipubiin ja juttelemaan tuntemattomalle? Päästämään hänet kotiini ja vaihtamaan numerot? Reilu 2,5 tavattiin ja nyt ollaan onnellisesti yhdessä. Asiat alkaa mennä pikkuhiljaa parempaan suuntaan.

Että eläisinkö toisin? Toivoisin, että noita velkoja en olisi tehnyt ja olisin käynyt koulut. Mutta parisuhdetta en sure. Tuo mies on terveintä, mitä mulle on koko aikuisiällä tapahtunut.

*2,5v sitten

38 korjaa

Olisin pyrkinyt estämään vanhempieni tekemän muuton. Samaten olisin vaatinut heitä puuttumaan kiusaamiseen, enkä yrittänyt vaan kestää yksin. He kun eivät itse ymmärtäneet, että siihen olisi pitänyt jotain helpotusta keksiä. Olisin myös antanut itselleni anteeksi jo aikoja sitten eräät asiat, enkä häpeisi itseäni vielä tänäkin päivänä. En olisi antanut muiden lyödä minua maanrakoon. Olisin onnellisempi ja elänyt normaalin iloisen nuoruuden. Olisin sanonut eräälle jo täältä lähteneelle ihmiselle, että pidän sinusta.Saman olisin kertonut myöhemmin eräälle toiselle, jolle en uskaltunut kertoa mitään. En olisi syrjäytynyt yksinäinen nuori, joka kärsii joka päivä. Siinä mielessä en oikein voi ymmärtää, että joku haluasi olla syrjäytynyt. Itse ainakin kärsin todella paljon yksinäisyydestä. Tietysti moni sanoisi, että muuta elämäsi. Silti se ei ole niin helppoa.

Panostaisin vähemmän kouluun ja yrittäisin enemmän päästä piireihin ja saada sitä kautta tyttöystävän. En uskoisi ihmisiä, jotka sanovat "kyllä myöhemmin tytöt kiinnostuu just sun kaltasista fiksuista tyypeistä"