Sisarusparven suosikki/perheen kultalapsi - iskikö elämässä koskaan häpeä tai todellisuus?

Onneksi olen ainoa lapsi. Taitaa olla aika yleistä, että sisarusparven jokainen lapsi kokee olleensa itse se epäsuosituin. Ei minuakaan niin hyvin kohdeltu, mutta eipä ole ketään johon verrata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisen ehjän persoonan kehittymiseen tärkein paikka on perhe. Kun olet ymmärryksesi alkumetreiltä asti kokenut epäoikeudenmukaisuutta, niin mielestäni tätä voi verrata johonkin kidutukseen, sotaan ja vankileiriin. Koskaan ei ole rakastettu, hyväksytty. Sen lisäksi, että olet ollut huono, olet nähnyt, aistinut, haistanut ja melkein maistanut kuinka vertaisesi on täydellinen. Täydellinen niille, joita sinä rakastat. Mutta sinäpä et ole. Sinä et kelpaa.

Itseltään kysyy jo polvenkorkuisena, että miten huono ja paha ihminen voin olla, kun en edes perheelleni kelpaa.

Että tällaisesta tunnemaailmasta ei ehkä kannata odottaa mitään loogisia "no miksi te sitä kultalasta sorratte" kysymyksiä. Lähinnä voi mielestäni olla tyytyväinen ettei ota omaa tai jonkun toisen henkeä joku kaunis päivä.

Nuorena voi olla loogisesti ymmärtämättä kyseistä asiaa, mutta jos ollaan jo aikuisia niin kyllä silloin pitäisi kyetä jo ajattelemaan asiaa laajemmin - paitsi jos on jäänyt  henkisessä kehityksessä lapsen tasolle 

Eikö se ole itsestään selvää, että jää? Miten hyväosainen voi olla, että ei ymmärrä tätä? Perheessä syrjiminen on kuin koulukiusaus potenssiin tuhat. Jos koulukiusaaminen voi aiheuttaa joukkosurmia niin mitä luulet että tuo voi aiheuttaa?

Jos on jäänyt niin tuossa tilanteessa ei auta yhtään vaikka perheen sisällä tehtäisi mitä, vaan tarvitaan ammattiauttajaa ja pitkäaikaista psykoterapiaa. Ei kultalapsen syyttelyä.

Mulle se on vapauttavaa. Hauska nähdä miten niin täydellinen tyyppi ei osaa toimia oikein tai luopua mistään muiden hyväksi. Itsekäs ja säälittävä tyyppi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisen ehjän persoonan kehittymiseen tärkein paikka on perhe. Kun olet ymmärryksesi alkumetreiltä asti kokenut epäoikeudenmukaisuutta, niin mielestäni tätä voi verrata johonkin kidutukseen, sotaan ja vankileiriin. Koskaan ei ole rakastettu, hyväksytty. Sen lisäksi, että olet ollut huono, olet nähnyt, aistinut, haistanut ja melkein maistanut kuinka vertaisesi on täydellinen. Täydellinen niille, joita sinä rakastat. Mutta sinäpä et ole. Sinä et kelpaa.

Itseltään kysyy jo polvenkorkuisena, että miten huono ja paha ihminen voin olla, kun en edes perheelleni kelpaa.

Että tällaisesta tunnemaailmasta ei ehkä kannata odottaa mitään loogisia "no miksi te sitä kultalasta sorratte" kysymyksiä. Lähinnä voi mielestäni olla tyytyväinen ettei ota omaa tai jonkun toisen henkeä joku kaunis päivä.

Nuorena voi olla loogisesti ymmärtämättä kyseistä asiaa, mutta jos ollaan jo aikuisia niin kyllä silloin pitäisi kyetä jo ajattelemaan asiaa laajemmin - paitsi jos on jäänyt  henkisessä kehityksessä lapsen tasolle 

Eikö se ole itsestään selvää, että jää? Miten hyväosainen voi olla, että ei ymmärrä tätä? Perheessä syrjiminen on kuin koulukiusaus potenssiin tuhat. Jos koulukiusaaminen voi aiheuttaa joukkosurmia niin mitä luulet että tuo voi aiheuttaa?

Sen sijaan, että oletatte muiden tekevän asioita teidän puolesta niin miksette sano vanhemmille suoraan, että laitatte välit poikki jos vanhemmat ei ala kohtelemaan teitä tasapuolisesti? 

Näin olen toki tehnyt jo vuosia sitten. Mutta kun se kultalapsi ihmettelee siellä aina jouluna ja juhannuksena, että miksi hänelle ei enää puhuta.

Olette siis katkaisseet välit myös tähän kultalapseen vaikka periaatteessa hän ei ole tehnyt mitään väärää. 

Hän ei ole tehnyt mitään oikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisen ehjän persoonan kehittymiseen tärkein paikka on perhe. Kun olet ymmärryksesi alkumetreiltä asti kokenut epäoikeudenmukaisuutta, niin mielestäni tätä voi verrata johonkin kidutukseen, sotaan ja vankileiriin. Koskaan ei ole rakastettu, hyväksytty. Sen lisäksi, että olet ollut huono, olet nähnyt, aistinut, haistanut ja melkein maistanut kuinka vertaisesi on täydellinen. Täydellinen niille, joita sinä rakastat. Mutta sinäpä et ole. Sinä et kelpaa.

Itseltään kysyy jo polvenkorkuisena, että miten huono ja paha ihminen voin olla, kun en edes perheelleni kelpaa.

Että tällaisesta tunnemaailmasta ei ehkä kannata odottaa mitään loogisia "no miksi te sitä kultalasta sorratte" kysymyksiä. Lähinnä voi mielestäni olla tyytyväinen ettei ota omaa tai jonkun toisen henkeä joku kaunis päivä.

Nuorena voi olla loogisesti ymmärtämättä kyseistä asiaa, mutta jos ollaan jo aikuisia niin kyllä silloin pitäisi kyetä jo ajattelemaan asiaa laajemmin - paitsi jos on jäänyt  henkisessä kehityksessä lapsen tasolle 

Eikö se ole itsestään selvää, että jää? Miten hyväosainen voi olla, että ei ymmärrä tätä? Perheessä syrjiminen on kuin koulukiusaus potenssiin tuhat. Jos koulukiusaaminen voi aiheuttaa joukkosurmia niin mitä luulet että tuo voi aiheuttaa?

Sen sijaan, että oletatte muiden tekevän asioita teidän puolesta niin miksette sano vanhemmille suoraan, että laitatte välit poikki jos vanhemmat ei ala kohtelemaan teitä tasapuolisesti? 

Ap taitaa pelätä sitä, että välit oikeasti menisivät silloin poikki. Haitallisista perhesuhteista irtautuminen on vaikeaa, koska se vaatii sen että luopuu siitä turhasta toivosta, että kyseinen ihmissuhde jollain mystisellä tavalla voisi muuttua nykyistä paremmaksi.

Tietenkin se oli juuri tätä. Kun ei ole KOSKAAN saanut hyväksyntää niin sen mahdollisuuksien rippeisiin hirttäytyy. Mutta vuosia sitten on pistetty poikki. Kultalapsi tosiaan nyyhkii aina omaa pahaa oloaan juhlapyhinä - eihän hän välitä meidän tunteista mutta hänestä tuntuu pahalta ja yrittää saada itselleen vähän parempaa oloa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisen ehjän persoonan kehittymiseen tärkein paikka on perhe. Kun olet ymmärryksesi alkumetreiltä asti kokenut epäoikeudenmukaisuutta, niin mielestäni tätä voi verrata johonkin kidutukseen, sotaan ja vankileiriin. Koskaan ei ole rakastettu, hyväksytty. Sen lisäksi, että olet ollut huono, olet nähnyt, aistinut, haistanut ja melkein maistanut kuinka vertaisesi on täydellinen. Täydellinen niille, joita sinä rakastat. Mutta sinäpä et ole. Sinä et kelpaa.

Itseltään kysyy jo polvenkorkuisena, että miten huono ja paha ihminen voin olla, kun en edes perheelleni kelpaa.

Että tällaisesta tunnemaailmasta ei ehkä kannata odottaa mitään loogisia "no miksi te sitä kultalasta sorratte" kysymyksiä. Lähinnä voi mielestäni olla tyytyväinen ettei ota omaa tai jonkun toisen henkeä joku kaunis päivä.

Nuorena voi olla loogisesti ymmärtämättä kyseistä asiaa, mutta jos ollaan jo aikuisia niin kyllä silloin pitäisi kyetä jo ajattelemaan asiaa laajemmin - paitsi jos on jäänyt  henkisessä kehityksessä lapsen tasolle 

Eikö se ole itsestään selvää, että jää? Miten hyväosainen voi olla, että ei ymmärrä tätä? Perheessä syrjiminen on kuin koulukiusaus potenssiin tuhat. Jos koulukiusaaminen voi aiheuttaa joukkosurmia niin mitä luulet että tuo voi aiheuttaa?

Jos on jäänyt niin tuossa tilanteessa ei auta yhtään vaikka perheen sisällä tehtäisi mitä, vaan tarvitaan ammattiauttajaa ja pitkäaikaista psykoterapiaa. Ei kultalapsen syyttelyä.

Mulle se on vapauttavaa. Hauska nähdä miten niin täydellinen tyyppi ei osaa toimia oikein tai luopua mistään muiden hyväksi. Itsekäs ja säälittävä tyyppi.

Luulenpa, että olet niin epätoivoinen vanhempiesi huomiosta, että sen sijaan että vihaisit heitä siitä, etteivät he huomautuksista huolimatta halua sinua kohdella paremmin, vihaat ja halveksit tätä "kultalasta", koska se on sinulle helpompaa. Näet hänet kuin syyllisenä sille, miksi vanhempasi eivät muutu, vaikka totuus on se, että jos he eivät ole muuttuneet sen jälkeen kun olet selvästi sanonut tilanteesi, eivät he muuttuisi vaikka kultalapsikin lopettaisi yhteydenpidon vanhempiin. Mutta miksi hän lopettaisi, kun sisaret ovat hänet hylänneet ja syyttävät häntä teidän vanhempien käyttäytymisetä? En minäkään tuossa tilanteessa lopettaisi yhteydenpitoa vanhempiini, minusta se vain näyttäisi tilanteelta, jossa mustasukkaiset sisaret vain yrittävät pilata minun ja vanhempieni välit. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä tajua tuota että muut sisarukset kääntyvät perheen lellikkiä vastaan - ikäänkuin se olisi sen lapsen vika. Vanhempi/vanhemmathan tähän syypäitä on.

Olen itsekin ollut perheen lellipentu, omat sisarukset on onneksi sen verran järkeviä että eivät katkeruuttaan kohdista minuun, vaan vanhempiini.

Jos minun vanhempani alkaisivat suosia minua muiden sisarusten kustannuksella niin se peli loppuisi heti. Myös, jos vanhempani kohtelisivat ikävästi lellipentua, niin sekin loppuisi heti.

Mitä sinä olet tehnyt tasa-arvoisuuden saavuttamiseksi, vai onko sinulla vaan liian mukavaa osassasi että tuntisit empatiaa enemmän kuin keskiverto koppakuoriainen?

Kyllähän mulla tietysti oli huono omatunto useinkin, mutta rahan ja materian himo otti vallan. En mä teini-ikäisenä osannut sanoa ei esimerkiksi merkkivaatteille ja lomamatkoille, vaikka samaan aikaan tiesin miten väärin se on. Aikuisena tän on oikeastaan vasta kunnolla tajunnut. Ei ole mun mielestä oikein sysätä lapsen harteille jotain tasa-arvon ylläpitoa, kyllä se ihan niiden kasvattajien tehtävä on.

Juu ei, mutta sun ongelmasi on aika pieni verrattuna siihen että sisaruksesi ovat todnäk itsemurhan partaalla olevia ihmisiä.

En missään nimessä vähättele sisarusteni katkeruutta, se on ihan ymmärrettävää. Pääpointti koko jutussani oli, että ihmiset ymmärtäisivät että vastuu on kasvattajalla, ei keskenkasvuisella ihmisenalulla joka harvemmin kunnolla kykenee rationaaliseen ajatteluun.

Eikä ole mullakaan kultalapsena pelkästään helppoa ollut, varsinkaan aikuisena. Kultalapsena olo oli oikeastaan pelkkä karhunpalvelus. Kun on tottunut koko elämänsä että raha kasvaa puussa, eikä ole ikinä ymmärtänyt sen arvoa. Aikuisena kuitenkin halusin irtautua vanhemmistani ja alkaa rakentaa omaa elämää ilman vanhempien rahoja, aika hataralla pohjalla oli ymmärrykseni esim. Taloudenhoidosta ja että elämä ei olekaan pelkkää glamouria ja kulutusjuhlaa.

Ei tule varmaan yllärinä, että mulla ei ole luottotietoja. Koko muulla sisaruskatraallani on

Nooo... isäni 77v. sanoo suoraan olleensa lapsena äitinsä lellilapsi. Kaksi vuotta vanhempi veli oli "paukapää". Tämä isoveli kuittaili vielä kuusikymppisenä "äitin kultapojasta", äitikin oli kuollut jo paljon aikaisemmin. Kysyin kerran, että oliko se totta, niin isäni sanoi, että oli se. Muistaa lapsena äidin aina lellineen häntä ja tajusi sen jo alle kouluiässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä tajua tuota että muut sisarukset kääntyvät perheen lellikkiä vastaan - ikäänkuin se olisi sen lapsen vika. Vanhempi/vanhemmathan tähän syypäitä on.

Olen itsekin ollut perheen lellipentu, omat sisarukset on onneksi sen verran järkeviä että eivät katkeruuttaan kohdista minuun, vaan vanhempiini.

Jos minun vanhempani alkaisivat suosia minua muiden sisarusten kustannuksella niin se peli loppuisi heti. Myös, jos vanhempani kohtelisivat ikävästi lellipentua, niin sekin loppuisi heti.

Mitä sinä olet tehnyt tasa-arvoisuuden saavuttamiseksi, vai onko sinulla vaan liian mukavaa osassasi että tuntisit empatiaa enemmän kuin keskiverto koppakuoriainen?

Kyllähän mulla tietysti oli huono omatunto useinkin, mutta rahan ja materian himo otti vallan. En mä teini-ikäisenä osannut sanoa ei esimerkiksi merkkivaatteille ja lomamatkoille, vaikka samaan aikaan tiesin miten väärin se on. Aikuisena tän on oikeastaan vasta kunnolla tajunnut. Ei ole mun mielestä oikein sysätä lapsen harteille jotain tasa-arvon ylläpitoa, kyllä se ihan niiden kasvattajien tehtävä on.

Juu ei, mutta sun ongelmasi on aika pieni verrattuna siihen että sisaruksesi ovat todnäk itsemurhan partaalla olevia ihmisiä.

En missään nimessä vähättele sisarusteni katkeruutta, se on ihan ymmärrettävää. Pääpointti koko jutussani oli, että ihmiset ymmärtäisivät että vastuu on kasvattajalla, ei keskenkasvuisella ihmisenalulla joka harvemmin kunnolla kykenee rationaaliseen ajatteluun.

Eikä ole mullakaan kultalapsena pelkästään helppoa ollut, varsinkaan aikuisena. Kultalapsena olo oli oikeastaan pelkkä karhunpalvelus. Kun on tottunut koko elämänsä että raha kasvaa puussa, eikä ole ikinä ymmärtänyt sen arvoa. Aikuisena kuitenkin halusin irtautua vanhemmistani ja alkaa rakentaa omaa elämää ilman vanhempien rahoja, aika hataralla pohjalla oli ymmärrykseni esim. Taloudenhoidosta ja että elämä ei olekaan pelkkää glamouria ja kulutusjuhlaa.

Ei tule varmaan yllärinä, että mulla ei ole luottotietoja. Koko muulla sisaruskatraallani on

Samaa mieltä sinänsä. En vain pidä siitä, että aikuisena esitetään, että ei voi tilanteelle mitään. En väitä että sinulla näin. Harmi kun olet joutunut oppimaan ikäviä asioita kantapään kautta. Se nyt ei ole helppoa kenellekään.

nosto

mä kärsin lapsena sinä kärsit nyt

Siedät kuitenkin epätasa-arvoista kohtelua sisarustasi kohtaan nyt aikuisena? Aloituksesi on aika ristiriitainen. Väität, ettet siedä epätasarvoista kohtelua, mutta kuitenkin siedät sitä.

Kostatte vanhempien idiotismin sen kohteelle?

Eihän kultalasta tietenkään voi asettaa vastuuseen, vastuu on kasvattajalla, kyllä.

Mutta narsistiperheessä sisaruussuhteet eivät oikein voi kehittyä normaaleiksi. Että tunnettaisiin

empatiaa, totuttaisiin normaaliin tasa-arvoiseen kohteluun, tavaroiden ja asioiden reiluun ja oikeudenmukaiseen jakoon.

Kultalapsi tottuu pitämään syntipukkia syntipukkina. Ja huonompana ihmisenä, kuin hän itse.

Johan vanhemmatkin sen esimerkillään osoittavat. Kultalapsi ei halua antaa omastaan syntipukille, koska kultalapsen mielestä hän on ansainnut kaiken ja syntipukki ei mitään.

Ei siis synny tunnetta perheestä, empaattisuudesta, välittämisestä. Ei me-henkeä, ei aitoa yhteyttä.

Syntipukki voi kokea kultalapsen loputtoman itsekkäänä, joka ei ole häntä koskaan auttanut, arvostanut eikä tukenut. Kultalapsi taas ei syntipukista välitä, eihän hänestä ole vanhemmatkaan välittäneet.

Mun pikkusisko "Merja" (tai no sisko ja sisko, ei olla vuosiin oltu missään tekemisissä) on aina ollut vanhempieni silmäterä. Meillä on 8 vuotta ikäeroa, olen se vanhempi. Vanhemmat suosi lapsena aina Merjaa ja jos meille tuli pientäkin riitaa, olivat aina sitä mieltä, ettei pieni Merja ole mihinkään syytön. Merja sai kaiken mitä halusi. Maksoivat hänelle kalliita harrastuksia ja kuljettivat harrastuksiin. Itsellä ei ollut mitään harrastusta "koska sun pitää keskittyä kouluun".

Noh, aikoinaan valmistuin ammattikorkeakoulusta. Opiskelin ahkerasti. Merja sai juuri ja juuri peruskoulun käytyä, mihinkään jatko-opiskeluun ei päässyt. Vanhemmat maksoi kalliita kursseja, millon mitäkin. Vanhemmat maksoi Merjan vuokran, koska eihän Merja pienellä ollut sellaseen varaa. Samaan aikaan itse sain vakituisen työpaikan ja ostin puolisoni kanssa oman asunnon. Edes muuttoapua ei saatu. 

Ei olla oltu Merjan kanssa vuosiin tekemisissä. Hän tietää hyvin olevansa perheen suosikki ja käyttää sitä hyväksi. En ymmärrä, miksei vanhempani nää sitä. Itse en oo  vanhemmilleni ollut koskaan yhtään mitään. En ole myöskään vanhempieni kanssa juurikaan väleissä. Riitaa tms. ei ole, mutta eivät he koskaan soittele, viestittele tai mitään muutakaan. Joskus heillä itse soitan, mutta aina sen jälkeen tulee vaan paha mieli. Ovat niin kiireisen oloisia ja keskustelu on tyyliin "Ompas nyt ollu ihanan aurinkoisia ilmooja".

Olen itse nyt kahden lapsen äiti ja VANNON, etten ikinä laitta toista lasta mitenkään toisen yli. Ovat yhtä rakkaita, arvokkaita ja tasavertaisia. Sen mitä en itse ole saanut, niin sen asian korjaan omien lapsieni kohdalla <3 

Vierailija kirjoitti:

Onneksi olen ainoa lapsi. Taitaa olla aika yleistä, että sisarusparven jokainen lapsi kokee olleensa itse se epäsuosituin. Ei minuakaan niin hyvin kohdeltu, mutta eipä ole ketään johon verrata.

Se on yleistä. Tästä oli muistaakseni tehty jokin tutkimuskin.

Veli tiesi olevansa suosikki ja käytti sitä meitä vastaan jo lapsena. Sama asettelu jatkuu yhä, eli veli + äiti meitä kahta siskosta vastaan.  Isällä on alzheimer ja äidin mielestä meidän- siivoojan ja kotiäidin- pitäisi uhrata omat merkityksettömät elämät isän hoitamiselle.  Kun emme tähän suostu, haukutaan pitkin kyliä. 

Omien lasteni kanssa äiti ole tekemisissä ja levittää juttuja, että  esikoiseni on vammainen mikä ei pidä paikkaansa. Sen sijaan veljellä on erittäin tod.näk. fas-lapsi joka asuu isovanhemmillaan (äidin vanhemmilla siis). Oma äitini ei tätä(kään) lasta tapaa. 

Äiti korostaa aina, miten minä ja sisko olemme rumia. Siskoa on lapsesta saakka kehuttu nätiksi ja tämä sai aina äidin raivon valtaan. Velikin oli söpö lapsi, nyt kaljuuntuva pullukka kun taas sisko on edelleen hoikka ja itämaisen prinsessan näköinen mikä ei sovi äidin maailmankuvaan. Minäkään en ole mikään suohirviö, vaikka äiti niin koettaa uskotella. Suosikin kun  on oltava se söpöin ja suloisin. 

Tunnistan olevani isäni suosikkilapsi. Olen esikoinen ja tytär. Nuorempien veljieni harrastuksia ja persoonia ei ole oikein ikinä ymmärretty, minä taas muistutan eniten isääni. Myönnän saaneeni opiskeluaikoina enemmän taloudellista apua. En päässyt itsekään helpolla, sillä minuun kohdistui kovat odotukset jo lapsena. Veljet jäivät siinä syrjään. Kyse ei ole älykkyydestä tai sellaisesta, mutta veljet viihtyivät vain tietokoneella. Minä taas urheilin ja opiskelin. Nyt olen samassa ammatissa kuin isäni.