Lue keskustelun säännöt.
Millainen on kahden hyvin itsenäisen ihmisen välinen parisuhde?
18.12.2018 |
Kiinnostaa, koska itse olen tällainen takertuja.
Kommentit (58)
Ihana. Omat menot on ilmoitusluontoisia - toki kysytään että olikos meillä mitään yhteistä sovittua/perhejuttuja/tms., mutta muutoin mennään ja tullaan miten lystetään.
Silloin kun olemme yhdessä, niin todella olemme yhdessä. Se pitää suhteen virkeänä. Jos ei ole menoja, niin kokataan ja syödään aina yhdessä ja sitten touhutaan omiamme.
Ahdistaisi nyhjätä aina kotona ollessa toisessa kiinni tai että ihan KAIKKI pitää tehdä yhdessä.
Itsenäisten ihmisten parisuhteessa parasta on keskinäinen luottamus, halu rakastaa ja toisen kunnioitus. Emme riitele, koska keskustelemme ja ymmärrämme toistemme erilaisuuden. Kotona toimitaan yhteisen sopimuksen mukaan kuka tekee mitäkin - ja sen haluaa tehdä, koska se on molemmille kivaa ja yhteinen koti on tärkeä asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole erityisen itsenäinen ihminen, vaikka olenkin introvertti. Uskon kuitenkin, että kahden hyvin itsenäisen ihmisen suhde on käytännönjärjestelyiltään erilainen. Pari saattaa asua erillään, heillä on erilliset rahat ja aikaa vietetään yhdessä keskimääräistä vähemmän. He ovat varmasti hyvin sitoutuneita toisiinsa, mutta toisaalta ero ei välttämättä ole niin kova paikka, koska toisella ei ole ollut niin suurta merkitystä elämässä. Lisäksi toisesta ei etsitä tukipilaria, vaan mielekästä seuraa. Uskon myös, että vaatimustaso toista kohtaan voi olla aika iso, koska itsenäinen ihminen pärjää hyvin yksin, joten miksi sietää kumppanin ikäviä puolia.
Hyvä analyysi, voin allekirjoittaa omalta osaltani. Tosin aikaa vietetään yhdessä melko paljon, koska kumpikin haluaa seksiä mieluiten päivittäin.
T. numero mikälie
Outo. Pariskunnasta kumpikin antaa erilliset joululahjat läheisilleen, kun he eivät neuvottele juuri mistään yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Kumpikaan ei oleta toiselta mitään. Ei siis riidellä siitä, että "sä et ole vienyt roskia" tai "miksi kukaan ei ole siivonnut" koska kumpikin ottaa vastuun omista tekemisistään. Kyllä me keskustellaan ja siivotaan yhdessä - tai erikseen, mutta kumpikin ymmärtää sen että kodin ylläpitotyöt vaatii omaa panosta.
Haluamme olla toistemme kanssa, haluamme tehdä hauskoja asioita. Jos minua huvittaa lähteä elokuviin, lähden mieluiten kumppanini kanssa. Tai jos hän haluaa lähteä sieniretkelle, niin hän pakkaa eväät reppuun myös minua varten.
Illanvietot kaverien kesken on ihan ilmoitusluontoisia asioita.
Whatsappaamme erossa ollessamme, muttei pahemmin soitella. Jos on tarve soittaa, niin asia on jo tärkeä.
Mielestäni olemme kaksi itsenäistä ihmistä. Ollaan 40+ ja 50+, on omat kodit joskin yleensä ollaan minun luonani, käytännössä asutaan yhdessä. Mutta se pieni poikamiesboxi on hyvä olla olemassa.
Tämä perustuu täysin vapaaehtoisuuteen.
Tämä kuvaus ei eroa normaalista parisuhteesta muuten kuin, että toisella on olemassa omakin asunto "varalla".
Vaikka en koe olevani itsenäinen ihminen, en myöskään ole takertuja. Ihan tavalliset kaksi aikuista ollaan, mutta minun on vaikea ajatella, että pärjäisin tai pystyisin kohtaamasn elämän ilman miestä. Noin muutoin eletään kuvailemallasi tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Outo. Pariskunnasta kumpikin antaa erilliset joululahjat läheisilleen, kun he eivät neuvottele juuri mistään yhdessä.
Hehe. Meillä tehdään juuri näin. Minusta tuo on vain reilua. Sinkkuhan joutuu antamaan esimerkiksi häälahjan yksin, kun tyypillinen pariskunta kuittaa tuon yhdellä yhteisellä lahjalla (joka toki on arvoltaan samaa luokkaa).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kumpikaan ei oleta toiselta mitään. Ei siis riidellä siitä, että "sä et ole vienyt roskia" tai "miksi kukaan ei ole siivonnut" koska kumpikin ottaa vastuun omista tekemisistään. Kyllä me keskustellaan ja siivotaan yhdessä - tai erikseen, mutta kumpikin ymmärtää sen että kodin ylläpitotyöt vaatii omaa panosta.
Haluamme olla toistemme kanssa, haluamme tehdä hauskoja asioita. Jos minua huvittaa lähteä elokuviin, lähden mieluiten kumppanini kanssa. Tai jos hän haluaa lähteä sieniretkelle, niin hän pakkaa eväät reppuun myös minua varten.
Illanvietot kaverien kesken on ihan ilmoitusluontoisia asioita.
Whatsappaamme erossa ollessamme, muttei pahemmin soitella. Jos on tarve soittaa, niin asia on jo tärkeä.
Mielestäni olemme kaksi itsenäistä ihmistä. Ollaan 40+ ja 50+, on omat kodit joskin yleensä ollaan minun luonani, käytännössä asutaan yhdessä. Mutta se pieni poikamiesboxi on hyvä olla olemassa.
Tämä perustuu täysin vapaaehtoisuuteen.
Tämä kuvaus ei eroa normaalista parisuhteesta muuten kuin, että toisella on olemassa omakin asunto "varalla".
Vaikka en koe olevani itsenäinen ihminen, en myöskään ole takertuja. Ihan tavalliset kaksi aikuista ollaan, mutta minun on vaikea ajatella, että pärjäisin tai pystyisin kohtaamasn elämän ilman miestä. Noin muutoin eletään kuvailemallasi tavalla.
Johtuisiko siitä, että kahden itsenäisen ihmisen parisuhde on ihan normaali parisuhde?
Me oltiin monta vuotta yhdessä mutta omat asunnot kun tultiin niin hyvin toimeen. Nyt ollaan samassa asunnossa ja tullaan edelleen hyvin toimeen. Minusta on vaan ihanaa olla yhdessä ja taitaa olla hänestäkin. Ei pahemmin riidellä vaikka joskus roskien vieminen hiertää. Se heittäminen on vain väsymystä työhön ja loman odottamiseen, silloin vapaa-ajalla roskapussi ei kiinnosta ketään mutta viikko vielä ja loma, hyvin jaksaa.
Minä en enää selitä edes itselleni, että tämä meidän ratkaisu on hyvä koska se ja tuo. Ei, tärkeintä on olla yhdessä ja että jos ollaan yhdessä samassa asunnossa niin on oltava tilaa vetäytyä myös omaan rauhaan. Minä pidän tästä tunnelmasta kun tiedän mieheni olevan lähetäisyydellä ja voin ohimennen sipaista. Kaikki oli hyvin kun asuimme erillemme mutta kaipasin häntä toisinaan.
Kumpikin pärjää omillaan mutta jos on mahdollisuus valita niin näin on mukavampi. Kumpikin näyttäisi olevan onnellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Outo. Pariskunnasta kumpikin antaa erilliset joululahjat läheisilleen, kun he eivät neuvottele juuri mistään yhdessä.
Hehe. Meillä tehdään juuri näin. Minusta tuo on vain reilua. Sinkkuhan joutuu antamaan esimerkiksi häälahjan yksin, kun tyypillinen pariskunta kuittaa tuon yhdellä yhteisellä lahjalla (joka toki on arvoltaan samaa luokkaa).
En itse kyllä antaisi sinkkuna yhtä arvokasta lahjaa kuin pariskuntana. Vähän hassua antaa itse yksi paketti pariskunnalle ja vastaanottaa kaksi lahjaa.
Vierailija kirjoitti:
Sitoutumiskammo kyseessä. Annetaan vähän, saadaan vähän. Aiheuttaa lopulta tyhjyyden tunteen.
Mistä oletat, että annetaan vähän? Meillä kumpikin panostaa suhteeseen paljon, mutta silti seistään omilla jaloillaan. Kumpikin on aikuinen ihminen, jonka pääsääntöisesti ei tarvitse kysellä "lupia" harrastuksiinsa, kaveri-iltoihinsa jne. vaan nämä ovat ilmoitusluontoisia asioita. Tietty jos on sovittu yhdessä jotain muuta, niin silloin ei mennä. Samoin jos kotona on hirvittävästi tekemistä, niin jäädään ihan omaehtoisesti jottei toinen joudu yksin tekemään kaikkea.
Molemmilla omat juttunsa, mutta yhteistäkin aikaa on.
Näillä menty liki kymmenen vuotta, lapsikin meillä on.
En itse vaan kestäisi parisuhdetta, jossa kaikkea pitäisi tehdä yhdessä, menoista ilmoitettava kuukausi aiemmin ja silloinkin soiteltaisiin jatkuvasti perään jne.
Olen kylläkin jo teinistä asti ollut hyvin itsenäinen. En koskaan ymmärtänyt esim. sitä, kuin joistakin oli kauhean noloa käydä yksin leffassa, vaateostoksilla, syömässä tms. Yksikin tuttu oli sellainen, ettei edes bussipysäkillä kehdannut odottaa yksin, vaan oli soitettava jollekin kaverille, joka juttelisi odottelun ajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ollaan molemmat itsenäisiä ja omatoimisia luonteeltaan. Ennen lapsen tuloa tämä näkyi siinä, että kumpikin teki töitä ja harrasti täysin tahoillaan. Ollaan aina viihdytty hyvin yhdessä ja muutettiin yhteen heti, läheisyyttä on myös paljon. Mutta tosiaan molemmilla on omat juttunsa ja intohimot ja molemmille on ok, että toinen viettää paljon aikaa juttunsa parissa ja silloin ei soitella perään. Nyt lapsen kanssa ollaan enemmän kotosalla ja menemiset sovitellaan niin, että ehditään olla perheenä, mutta kumpikin pääsee myös yksin liikkeelle.
Reissusta esimerkiksi harvemmin soitellaan tai tekstaillaan, jos ei kovin monta päivää olla pois. Kumpikin tietää ja luottaa, että kumppani on nyt omissa jutuissaan, tulee kyllä takaisin ja jotain kautta saa aina kuulla, jos on joku hätätilanne. Annetaan kotonakin tilaa toiselle, jos näkee hänen sitä tarvitsevan.
Omat suhteeni ovat ennen kärsineet miesten liiallisesta ripustautumisesta. Itselläni palaa käpy heti, jos joku roikkuu, tenttaa, vaatii rakkauden tunnustuksia, kyselee jatkuvasti perään ja ei anna tilaa hengittää.
Uskollinen olen aina ollut, mutta tarvitsen oman tilani. Miehen kanssa ollaan onneksi samanlaisia. Ihan esimerkkinä vaikka se, että kumpikin on muuttanut jo 16-vuotiaana omilleen, koska on kokenut sen hyväksi ratkaisuksi ja tiennyt pärjäävänsä. Rakkautta meidän suhteesta ei puutu, joka aamu ja ilta vaihdetaan pusut ja sanotaan rakastavamme. Myös isot asiat ja tapahtumat kerrotaan aina ekana toisillemme. Välillä myös lähetellään hempeitä viestejä, mutta ei mitään jatkuvaa pommitusta.
Huomasin etäsuhteessa ollessani, että se toimi itselleni varsin hyvin. Sain tarpeeksi omaa tilaa ja rauhaa ja toisaalta hetket miehen kanssa tuntuivat todella ihanilta, kun ei nähty aina edes viikoittain. Miestä etäsuhde raastoi, hän odotti vain yhteistä asuntoa, taloutta, arkea ja menoja. Ihmiset on erilaisia.
Toivottavasti vielä löytäisin sellaisen parisuhteen, jossa molemmat saisivat olla rauhassa itsenäisiä ja yksilöitä ilman jatkuvaa kumppaniin liimaantumista. Voisi jopa asua eri asunnoissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Emme toimi yhtenä yksikkönä vaan kummallakin on omat kuvionsa. Olemme ehdottomasti enemmän "sinä ja minä" kuin "me".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kumpikaan ei oleta toiselta mitään. Ei siis riidellä siitä, että "sä et ole vienyt roskia" tai "miksi kukaan ei ole siivonnut" koska kumpikin ottaa vastuun omista tekemisistään. Kyllä me keskustellaan ja siivotaan yhdessä - tai erikseen, mutta kumpikin ymmärtää sen että kodin ylläpitotyöt vaatii omaa panosta.
Haluamme olla toistemme kanssa, haluamme tehdä hauskoja asioita. Jos minua huvittaa lähteä elokuviin, lähden mieluiten kumppanini kanssa. Tai jos hän haluaa lähteä sieniretkelle, niin hän pakkaa eväät reppuun myös minua varten.
Illanvietot kaverien kesken on ihan ilmoitusluontoisia asioita.
Whatsappaamme erossa ollessamme, muttei pahemmin soitella. Jos on tarve soittaa, niin asia on jo tärkeä.
Mielestäni olemme kaksi itsenäistä ihmistä. Ollaan 40+ ja 50+, on omat kodit joskin yleensä ollaan minun luonani, käytännössä asutaan yhdessä. Mutta se pieni poikamiesboxi on hyvä olla olemassa.
Tämä perustuu täysin vapaaehtoisuuteen.
Tämä kuvaus ei eroa normaalista parisuhteesta muuten kuin, että toisella on olemassa omakin asunto "varalla".
Vaikka en koe olevani itsenäinen ihminen, en myöskään ole takertuja. Ihan tavalliset kaksi aikuista ollaan, mutta minun on vaikea ajatella, että pärjäisin tai pystyisin kohtaamasn elämän ilman miestä. Noin muutoin eletään kuvailemallasi tavalla.
Johtuisiko siitä, että kahden itsenäisen ihmisen parisuhde on ihan normaali parisuhde?
Nyt puhuttiin kahden "hyvin itsenäisen" ihmisen parisuhteesta. Käsitän sen niin, että tarkoitetaan poikkeuksellisen itsenäisiä ihmisiä, ei pelkästään itsenäisiä. Täytyyhän "hyvin itsenäisten" ihmisten parisuhteessa olla jotain, mikä poikkeaa edes hieman keskimääräisestä parisuhteesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on pitkän yhdessäolonkin jälkeen molemmilla annettavaa suhteeseen. Näemme ja koemme asioita myös erikseen ja hyviä ideoita ja tarinoita riittää. Kumpikaan ei jää kotiin kyyhöttämään toisen kanssa siksi ettei toinen osaa olla yksin. Koska osaa. Yhdessä vietetty aika on vapaaehtoista eikä velvollista. Voin laskea yhdellä kädellä kaikkien näiden vuosien ajalta, kun kumpikaan meistä on pyytänyt toista jäämään kotiin ja yleensä perusteluna on ollut vaikkapa vuosisadan influenssa tai muu erikoistilanne. Kumpikin viihtyy itsensä kanssa ja kotona meillä molemmilla on paljon omaa tekemistä. Meillä on paljon yhteisiä mutta myös omia kavereita.
Muillakin on tullut hyviä pointteja ketjussa.
Jos ap olet takertuja, ei sun tarvitse aina tulla olemaan. Olin mäkin nuorempana ja epävarmempana. Nyt en enää jaksa.
Rakastuin nelikymppisenä. Rakastuimme molemmat niin ettei kumpikaan ikinä ennen. Haluamme aikuisen suhteen. Tässä on todella hyvä olla. Mielettömän upeaa seksiä lähes joka päivä, molemmilla oma elämä vaikka kaipaamme toistemme läheisyyttä paljon mutta se ei ole kahlitsevaa. Ilmoitin juuri että lähden kavereiden kans pieneen reissuun keväällä. Mies vastasi että ”sehän on kivaa”. En kysynyt mitään ”lupia”. Teemme asioita mistä pidämme. Enimmäkseen yhdessä mutta halutessamme erikseen.
Kun mieheni lähtee johonkin hauskanpitoon, tunnen iloa siitä että hänellä on mukavaa. Olisi kamalaa menettää hänet mutta en usko että minkäänlainen takertuminen estäisi menettämästä. Ihminen lähtee suhteesta jossa ei ole hyvä olla. Onko hyvä olla jos joku takertuu? Mulla ei ainakaan.
Eräs lähisukulaiseni on sairaalloisen mustasukkainen naisestaan ja sitä on kyllä kamala seurata. Heillä menee tosi huonosti. Kunpa tää mustis ymmärtäisi että juuri takertumisen vuoksi todella huonosti.
Mä olin nuorena epävarmana takertuva ja tunsin paljon mustasukkaisuutta. Kasvaminen ja terapiassa käynti auttoivat. Terapiassa opin kivalla tavalla ottamaan itse vastuun kaikesta elämässäni myös omista tunteista.
Paitsi suhde, myös itse voi hyvin kun on itsenäinen eikä rakenna elämäänsä kenenkään varaan. Lapsistani iloitsen joka hetki kun ovat kanssani mutta nautin parhaani mukaan siitäkin kun eivät ole. En omista heitäkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kumpikaan ei oleta toiselta mitään. Ei siis riidellä siitä, että "sä et ole vienyt roskia" tai "miksi kukaan ei ole siivonnut" koska kumpikin ottaa vastuun omista tekemisistään.
Ei vitsit, tämä on loistava kiteytys! Tämä on juuri se periaate, jota haluan vaalia.
Lapsiperheessä ei oikein tämänlainen kommunikaatio toimi. Ehkä nämä itsenäiset ovatkin kaikki veloja tai vähintään keski-ikäisiä, jo lapset tehneitä ties monennellako kierroksella.
Tämä toimii, jos molemmat ovat tekijöitä ja vastuunjakajia. Aina ei jaksa, mutta jos koko ajan huomaa tekevänsä kaiken ja toinen vaan vapaamatkustaa, niin alkaa löytyä se marttyyri sieltä tasa-arvoisen kumppanin sisuksista.
t. alkuperäisen lainauksen kirjoittaja
Jos mieheni kieltäisi minua lähtemästä reissuun ilman häntä, lähtisin silti enkä tulisi enää takaisin.
Vierailija kirjoitti:
Ihanaahan se on. Jännite säilyy vuosia, toisesta ei tule milloinkaan huonekalu.
Niin. Oikeastaan itsenäisyys on tasavertaisen parisuhteen edellytys. Muussa tapauksessa suhde on yleensä jonkinlainen jommalle kummalle epätyydyttävä riippuvuus-ja hyväksikäyttösuhde. Monille tää on toki ainut käsityskin parisuhteesta, eikä omaa erillisyyttä ja itsenäisyyttä ole. Itsenäisyyden lisäksi tarvitaan tietysti myös halu ja kyky aitoon läheisyyteen, jotta suhde hyvä. Itse olen kotoisin tosi läheisriippuvaisesta ja tukahduttavasta perheestä ja valinnut sen mukaan myös kumppanit. Sit menin terapiaan selvittelemään noita juttuja ja kyllä on eri elämä kun tosiaan on se oma, itsenäinen elämä ja tasavertaisia ihmissuhteita entisten takertumisten sijaan.
Kummallakin on omat menot, en yleensä tiedä, missä mies on ja milloin tulee ja hänkään ei kyttää minun juttujani. Erilliset rahat ja jopa ruuat. Kumpikin tekee omat kotityönsä. Vietämme paljon aikaa erillään ja näemme ihan herätessä pari minuuttia ja illalla nukkumaan mennessä. Erilliset makuuhuoneet. Kuitenkin runsaasti hyvää seksiä. Meillä on vahva kemia, ei olla tultu siskoksi ja vrljeksi. Silloin kun jutellaan, sekin on kivaa ja sujuu hyvin. En haluaisi symbioosisuhdetta tai sellaista suhdetta, jossa ollaan ns kumppanit tai tiimi tai yksikkö tms. Näin kummallakin on vapautta ja suhde pysyy tuoreena.
No, se on sun kokemus. Vai pitäisikö arkipäivätkin etäsuhteessa olla vaihtamatta kuulumisia ettei vaan vaikuta ripustautujalta?