Nuorena leskeksi jääneen uusi suhde

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä selkeästi nyt riehuu joku hullu, joka ei osaa kirjoittaa ja on jotkut traumat taustalla. Meni pilalle tämäkin aihe.

Äitini toi miehen kotiimme 2 viikkoa hautajaisten jälkeen.

Tekeekö se minusta hullun?

Jos totta, niin otan osaa. Olet selvästi katkera ja syystä. Todella törkeää äidiltäsi tuoda yhteiseen kotiinne uutta miestä kun surutyö vielä kesken. Ei isää voi korvata ja viesti lapsille tuossa tilanteessa on varmasti hirveä. :(

Vierailija kirjoitti:

Nyt ketjuun osui joku kahjo, ja tämä ei ole palstan uliuliuliuli, koska jopa nekään ei vajoa näin alas. AP on ansainnut uuden puolison ja onnen, ei kenenkään tarvitse jäädä yksin. Suru on varmasti iso, mutta ainakin minä haluan että puolisoni löytäisi uuden onnen, eikä jäisi suremaan lopunikää multakasaan assimiloitua luukasaa. Ajatus ja muistot ei häviä koskaan.

Millä perusteella ansainnut? Onko ap niin hyvä ihminen, että ansaitsee onnen? Sitä sinä et tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkän parisuhteen aikanakin tulee joskus ihastuksia, eikä niiden suhteen tietenkään pidä tehdä mitään. Mutta kun parisuhteen päätyttyä toisen kuolemaan toinen ihastuu, niin miksi ihmeessä ei saisi seurustella toisen kanssa?

Ei tietenkään jonkun pikkuihastuksen takia kannata seurustella, oli leski tai ei. Mutta toki leski voi alkaa seurustelemaan, jos löytää jonkun sellaisen miehen, jonka vuoksi olisi valmis jättämään kuolleen miehensä jos tämä eläisi. Kukaan ei halua olla pelkkä korvike edesmenneelle "tosirakkaudelle" jota sitten aina muistellaan.

Jaahas. Minä muistelen usein itsemurhan tehnyttä exää, vaikka uusi puoliso on suunnattoman rakas. Pienestä ihastuksesta voi aikaa myöten kasvaa suuri rakkaus. Vain aika näyttää miten ihmissuhteet kehittyvät.

Kyllä minäkin muistelen edesmennyttä miestäni, ja tavallaan rakastankin häntä kovasti, mutta en rakasta häntä enää romanttisessa mielessä. Koen, että nykyinen mieheni on se oikea ja rakastan häntä enemmän kuin koskaan olen rakastanut ketään muuta.

Kyllä mun mielestä pitää tehdä surutyö loppuun eikä heti aleta suhteisiin uusien kanssa.. joku kunnioitus ed.kumppaniaan kohtaan. Ei se rakkaus varmaan kuolemaan lopu? Saati suru?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt ketjuun osui joku kahjo, ja tämä ei ole palstan uliuliuliuli, koska jopa nekään ei vajoa näin alas. AP on ansainnut uuden puolison ja onnen, ei kenenkään tarvitse jäädä yksin. Suru on varmasti iso, mutta ainakin minä haluan että puolisoni löytäisi uuden onnen, eikä jäisi suremaan lopunikää multakasaan assimiloitua luukasaa. Ajatus ja muistot ei häviä koskaan.

Millä perusteella ansainnut? Onko ap niin hyvä ihminen, että ansaitsee onnen? Sitä sinä et tiedä.

Täh? En tiedä onko kommentoija mies vai nainen, mutta jokainen meistä ansaitsee onnen. Toiset saa, ja toiset ei, ja ei se välttämättä ole kiinni mistään. Jos mulle joku sunlainen tulisi kommentoimaan kun vaimoni poismenoa niin saisit nenän kipeeksi välittömästi.

M44

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mun mielestä pitää tehdä surutyö loppuun eikä heti aleta suhteisiin uusien kanssa.. joku kunnioitus ed.kumppaniaan kohtaan. Ei se rakkaus varmaan kuolemaan lopu? Saati suru?

Ihan lähipiirin tapausten perusteella sanoisin, että yleensä nuo alle vuosi kumppanin kuoleman jälkeen löytyneet ”uudet rakkaudet” syntyy lähinnä yksinjäämisen tuskasta ja pelosta, eikä siitä, että surutyö olisi käsitelty ja ihminen oikeasti valmis siirtymään eteenpäin elämässä.

Esim. kaverini 30 v. menetti aviomiehensä aivokasvaimelle vain 6kk sitten, mutta on jo käynyt treffeillä. Mies löytyi nuorten leskien keskusteluryhmästä ja on siis itse hiljattain menettänyt vaimonsa. Ystäväni on edelleen todella masentunut miehensä kuolemasta, mutta jotenkin tuntuu olevan epätoivoinen uuden kumppanin suhteen. Siis että sellainen pitäisi löytää nyt ja heti.

En siis kannata ollenkaan näiden ihmisten tuomitsemista, vaan kannattaa yrittää ymmärtää, ettei heillä tuossa vaiheessa ihan oikeasti ole kaikki kotona. Eivätkä he itse sitä tiedosta tai sille voi mitään. Toki jos on lapsia, niin heitä voi jäljelle jäänyt vanhempi satuttaa pahastikin tuomalla uuden kumppanin kuvioihin liian nopeasti.

Vierailija kirjoitti:

Olen muuten nyt 20 vuotias..olette kauheita ihmisiä

Itsekin päädyin tuossa iässä psykiatrisen hoidon piiriin. On auttanut. Suosittelen sinulle lämpimästi samaa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mun mielestä pitää tehdä surutyö loppuun eikä heti aleta suhteisiin uusien kanssa.. joku kunnioitus ed.kumppaniaan kohtaan. Ei se rakkaus varmaan kuolemaan lopu? Saati suru?

Kuolemasta on 13 vuotta. Tunteet ovat yhä vahvoja. Silti olen mennyt elämässä eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mun mielestä pitää tehdä surutyö loppuun eikä heti aleta suhteisiin uusien kanssa.. joku kunnioitus ed.kumppaniaan kohtaan. Ei se rakkaus varmaan kuolemaan lopu? Saati suru?

Veikkaan, ettet ole itse koskaan menettänyt puolisoasi. Ja toivon, ettet menetäkään. 

Itse menetin omani täysin puskista - ei siis ollut mitään kroonista sairautta ym. taustalla. Perjantaina iltapäivästä vielä hänen kanssaan juttelin, ja seuraavana päivänä poliisi antoi tiedon, että hän on kuollut.

Voin ihan kertoa, että se surutyö ei_lopu_koskaan. Rakkaus ei kuole koskaan. Tulen suremaan ja rakastamaan kuollutta aviomiestäni joka päivä koko loppuelämäni ajan. 

MUTTA: tämä ei tarkoita etteikö samalla voisi mennä elämässään eteenpäin. En voi vain käpertyä palloksi huoneen nurkkaan itkemään koko loppuelämäkseni. Minun sydämeni on tarpeeksi suuri rakastamaan montaa ihmistä; niin niitä eläviä kuin poismenneitäkin.