Tämä oli myös minun elämäni loppu, ajatteli Meri, kun hänestä tuli 25-vuotiaana leski ja kahden lapsen yksinhuoltaja. Se ei ollut totta, onneksi.

Olisipa Sauli täällä, Meri ajattelee. Ikävä iskee enää harvoin, mutta nyt se valtaa hänet.

On elokuu 2015, ja paritalo on täynnä väkeä. Paikalla ovat kaikki muut: Saulin ja Merin nuoruudenystävät, Saulin äiti, Saulin sisko. Vain Sauli puuttuu.

Ehkä sinä katselet meitä jostain, Meri ajattelee. Näet, kuinka tyttäresi on päässyt ripille ja ottanut askelen kohti aikuisuutta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ei se ollutkaan stressiä

Syksyllä 2003 Sauli valittelee väsymystä. Vatsaan sattuu, välillä yököttää, mutta stressiä se varmaan on, Meri ja Sauli ajattelevat.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sitä paitsi, eikö kaikkia pikkulasten isiä väsytä?

Terveyskeskuksessa lääkäri neuvoo syömään buranaa.

Vuodenvaihteessa Saulin vatsa alkaa turvota. Öisin hän hikoilee niin, että lakanat pitää vaihtaa aamulla. Tällä kertaa hän saa lääkäriltä lähetteen sairaalaan.

Se on imusolmukesyöpä, aggressiivinen Burkittin lymfooma. Vatsassa oleva kasvain ärsyttää keuhkoja ja on kerryttänyt niihin nestettä. Lääkäri sanoo suoraan, ettei kasvainta saada pois, mutta sen kasvu voidaan pysäyttää. Sauli voisi asua syöpähoitojen alkuun asti kotona.

Mutta jo seuraavana aamuna Meri soittaa taksin ajamaan Saulin takaisin sairaalaan, sillä Sauli pystyy hädin tuskin hengittämään. Keuhkoissa on taas nestettä. Sauli hyvästelee lapset niin kuin minä tahansa aamuna ennen töitä. Kukaan ei aavista, että he näkevät viimeistä kertaa.

Lapset ja omakotitalo varhain

Tästä selvitään, Meri ja Sauli ajattelevat. On pakko. Sairaus on vakava, mutta Sauli on vasta 25. He ja lääkärit puhuvat hoidoista, eivät kuolemasta.

Meri ja Sauli ovat tavanneet seitsemän vuotta aiemmin kotibileissä. Ensimmäiset vuodet he ovat eläneet kuten ketkä tahansa 18-vuotiaat vastarakastuneet: kävelleet kesäöinä pitkin lähimetsiä ja kiertäneet kaveriporukan kanssa kuplavolkkarilla Suomea.

Vähän päälle parikymppisinä he ovat perustaneet perheen ja ostaneet 1940-luvun omakotitalon. He ovat aikuistuneet muita aikaisemmin, ja niihin aikuiselämän velvollisuuksiin Meri päättää nyt keskittyä.

Päivällä hän vaihtaa 1-vuotiaan Suvin vaippoja ja leikkii 3,5-vuotiaan Sirun kanssa. Illalla hän vie lapset vanhemmilleen ja lähtee ajamaan taksia. Hän saa pomoltaan luvan pitää hieman pidempiä taukoja ja ajaa niiden ajaksi sairaalaan. Yleensä joku Saulin bändikavereista tai lapsuudenystävistä istuu jo sängyn laidalla. He ovat tuoneet Saulille pinon elokuvia, joita tämä ei jaksa enää katsoa.

Syövän toteamisesta on vain kolme viikkoa, kun lääkäri soittaa Merille ja pyytää tulemaan heti sairaalaan.

Meri ei tuo lapsia sairaalaan. Hän ja Sauli eivät halua tyttöjen pelästyvän sitä, kuinka sairaan näköiseksi letkujen ja laitteiden keskellä makaava isä on muuttunut.

Syövän toteamisesta on vain kolme viikkoa, kun lääkäri soittaa Merille ja pyytää tulemaan heti sairaalaan. Saulin kunto on romahtanut. Hän saattaa kuolla, lääkäri varoittaa. Se on ensimmäinen kerta, kun joku mainitsee kuoleman.

Seuraavana aamuna kello 8.15 Meri pitää Saulia kädestä, kun tämä hengittää viimeistä kertaa.

Ystävät tulevat sairaalaan hyvästelemään Saulin. Meri kuulee oven läpi, kuinka Saulin teinivuosien tyttöystävä raivoaa: Mitä sinä saatana menit kuolemaan!

Elämä ei loppunutkaan

Meri nostaa kolmikuisen Milo-vauvan lavuaarin päälle ja lepertelee: Tuliko iso kakka?

Noa, 3, kiikuttaa huoneestaan pikkuautoja ja kokoaa niistä keittiönpöydälle parkkipaikan.

Saulin kuolemasta on kulunut 12 vuotta, ja Meri on nyt 38-vuotias neljän lapsen äiti. Saulin kuoltua hän ajatteli, että se oli myös hänen elämänsä loppu. Hän ei tulisi enää koskaan kokemaan tavallista, onnellista elämää.

– Kunpa joku olisi silloin voinut kertoa, että jonain päivänä suru muuttuu kauniiksi muistoiksi ja elämä menee vielä hyville vesille.

Isi näkee teidät taivaasta

Pitää hankkia lapsille paikat vuoropäiväkodista. Pitää myydä talo.

Kun Sauli on kuollut, Meri alkaa saman tien järjestellä käytännön asioita. Hänen pitää saada keskittyä johonkin, toimia, olla ajattelematta liikaa. Hän pyytää töistä kuukaudeksi sairauslomaa ja muuttaa lasten kanssa hetkeksi 18 kilometrin päähän äitinsä luokse.

Pitää järjestää hautajaiset.

Arkkua kantavat Saulin ystävät. He näyttävät kaikki aivan liian nuorilta.

Pappi on sama, joka on vihkinyt Merin ja Saulin ja kastanut Suvin. Arkkua kantavat Saulin ystävät. He näyttävät kaikki aivan liian nuorilta.

Yhdessä remontoidusta talosta on päästävä pois. Meri ei usko pärjäävänsä keskelle metsää rakennetussa rintamamiestalossa. Lisäksi jokainen kattolistan pätkä ja lattialauta muistuttavat hetkestä, jona Sauli on nakuttanut ne paikoilleen.

Saulin sisko hakee muistoksi joitakin Saulin tavaroita. Vaatteet Meri pakkaa jätesäkkeihin ja vie kirpputorille. Vain valokuvat hän jättää, samoin Saulin passin, lompakon, potilaskertomukset ja hautajaisadressit. Ne hän säilöö laatikkoon tyttöjä varten.

Meri kertoo 3,5-vuotiaalle Sirulle, että isi on tullut tosi kipeäksi ja kuollut. Vaikka Meri ei ole uskonnollinen, hän sanoo, että isi on nyt taivaassa. Se on paikka, josta isi näkee tytöt mutta ei voi koskaan tulla takaisin, vaikka kuinka haluaisi.

– Isi on tuolla, Siru sanoo toisinaan ja osoittaa taivasta.

Se, miten konkreettisesti lapset käsittelevät ikäväänsä, tuntuu Meristä yhtä aikaa surulliselta ja huojentavalta.

– Istu sinä isin paikalle. Se ei enää tarvitse sitä, Siru sanoo Merin kaverille.

Vastuu kahdesta maailman ihanimmasta ihmisestä tuntuu Meristä musertavalta. Hän ei pysty syömään juuri muuta kuin jogurttia, ja silti hänen pitäisi selvitä yksin arjesta, johon on aiemmin tarvittu kaksi.

Päivällä Meri yrittää olla kuin kuka tahansa äiti ja itkeä vasta, kun lapset nukkuvat.

Onneksi isovanhemmat ovat lähellä. Kun Meri lähtee illalla taksikuskin työvuoroonsa, hän ajaa lapset useimmiten vanhemmilleen, jotka vievät nämä yöksi vuoropäiväkotiin. Työvuoron jälkeen Meri ajaa kotiin nukkumaan ja herää hakemaan lapset aamupäivällä tarhasta.

Päivällä Meri yrittää olla kuin kuka tahansa äiti ja itkeä vasta, kun lapset nukkuvat.

Karaoketerapiaa

Did I ever tell you you're my hero? Niin lauletaan Bette Midlerin kappaleessa Wind Beneath My Wings, ja niin laulaa Merikin. Hän on aina nauttinut laulamisesta, mutta nyt karaokesta tulee terapiaa. On asioita, joista ei voi puhua, mutta laulaa voi.

Merin vanhemmat hoitavat tyttöjä joka toinen viikonloppu, jotta Meri saa levätä. Silloin hän lähtee ystäviensä kanssa karaokebaariin. Tuntuu helpottavalta päästä pois muistojen keskeltä jonnekin, missä on ihmisiä. Meri päättää olla ajattelematta, miltä karaokessa käyminen näyttää ulkopuolisista. Hän ei juo alkoholia ja tietää itse, mikä on hänelle parhaaksi.

Ystäviensä seurassa Meri näyttää keltä tahansa parikymppiseltä. Kun hän kertoo Saulin viimeisistä hetkistä, tuntuu kuin hän katsoisi itseään ulkopuolelta ja puhuisi jonkun muun elämästä. Toisinaan Meri joutuu lohduttamaan ystäviään, jotka ovat tulleet lohduttamaan häntä.

Miksi piti tavata juuri nyt?

Parkkipaikan halki kävelee pitkä mies. Miehellä on pitkät ruskeat hiukset ja vahva katse. Autossaan istuva Meri kohtaa tuulilasin läpi miehen silmät ja vatsanpohjassa vihlaisee.

Miehen nimi on Mika ja hän on Merin työkaverin veli. On lauantai-ilta, ja Meri on ollut kavereidensa kanssa katsomassa koripallo-ottelua. Pelin jälkeen porukka päättää lähteä baariin, ja työkaveri kysyy, voisiko Meri käydä poimimassa myös hänen veljensä Mikan kyytiin.

Meri ei mahda sille mitään. Baarissa hänen on pakko vilkuilla Mikaa. Illan mittaan he alkavat jutella. Meri kertoo, että hänen miehensä on kuollut kolme kuukautta sitten. Hän haluaa ottaa puheeksi sen, minkä moni tietää joka tapauksessa, Mikakin. Kun baari menee kiinni, he huomaavat olevansa kahdestaan.

Sunnuntaina Meri arpoo, mitä tehdä. Hän ei haluaisi vaikuttaa liian innokkaalta, mutta toisaalta: Mika on nähnyt auton takapenkillä olevat lastenistuimet ja Merin yhä pitämät sormukset. Hän tuskin yrittäisi iskeä vasta lastensa isän menettänyttä naista. Jos Meri haluaa tavata Mikan uudestaan, hänen on lähetettävä ensimmäinen viesti.

Hänen pitäisi surra. Hänen pitäisi keskittyä lapsiinsa. Mitä muutkin ajattelevat?

Meri ja Mika alkavat tapailla, eikä Meri tiedä, mitä ajatella. Hän potee ihastumisestaan syyllisyyttä. Hänen pitäisi surra. Hänen pitäisi keskittyä lapsiinsa. Mitä muutkin ajattelevat? Miksi heidän piti tavata juuri nyt?

Samalla pää vilisee vastakkaisia ajatuksia. Eikö Saulikin haluaisi, että hän pääsee elämässä eteenpäin? Kun lapset ovat mummolassa ja hän Mikan kanssa, suru helpottaa hetkeksi. Eräänä päivänä Meri vie lapset Saulin äidille hoitoon ja tämä sanoo:

– Meillä ei ole mitään sitä vastaan, jos sinulla on joku. Sauli ei tule takaisin, ja sinä olet 25-vuotias.

Meri on helpottunut. Hän on puhunut menoistaan kierrellen, jottei joutuisi paljastamaan, kenen kanssa viettää aikaansa. Meri tajuaa, ettei elämää voi aikatauluttaa. Hän ei voi käskeä Mikaa katoamaan ja tulemaan takaisin kahden vuoden päästä. He alkavat seurustella.

Meri ihailee sitä, miten hienosti Mika suhtautuu hänen tyttäriinsä. Ei yritä ottaa isän paikkaa vaan olla turvallinen aikuinen.

Kun lapset askartelevat päiväkodissa isänpäiväkortit, Mika laminoi ne, jotta perhe voi viedä ne yhdessä haudalle.

Romahdus tuli kolmen vuoden jälkeen

Alkuvuodesta 2014 Meri tajuaa, että Saulin kuolemasta on kymmenen vuotta. Oivallus on kirkas: hän ei ole ollut pitkään aikaan surullinen.

Nyt Meri ajattelee, että ensimmäiset vuodet menivät jonkinlaisessa suojaavassa shokissa. Hän ei pystynyt täysin käsittämään, mitä oli tapahtunut.

Romahdus tuli kolmen vuoden jälkeen. Tuolloin Meri ei olisi halunnut tehdä mitään muuta kuin nukkua. Lääkäri antoi diagnoosin: posttraumaattinen stressireaktio. Meri oli paahtanut monta vuotta. Myynyt talon, ostanut toisen, ajanut yöt taksia ja hoitanut päivät lapsia.

– Joskus asiat on pakko käsitellä. Siinä vaiheessa lapset olivat sen verran isoja, että pystyin pysähtymään.

Meri oli uupumuksen vuoksi puoli vuotta sairauslomalla. Vähitellen väsymys helpotti ja elämänilo palasi.

Nykyisin Meri huomaa hymyilevänsä hänen ja Saulin yhteisille muistolle. Ehkä oli tarkoitettu, että he tapasivat jo 18-vuotiaina.

– Saulille ei ollut annettu paljon aikaa. Jos emme olisi aloittaneet niin nuorina, emme olisi ehtineet saada lapsia.

Saulin kuoleman jälkeisinä vuosina Merillä oli usein jos-ajatuksia. Millaista olisi, jos Sauli olisi kanssamme viettämässä joulua? Mitä jos hän olisi päässyt mukaan tyttären esikoulun kevätjuhlaan? Vuosi vuodelta ne ajatukset ovat vähentyneet.

– En ole enää sama ihminen kuin 12 vuotta sitten, eikä olisi Saulikaan, jos hän eläisi.

Silti hän joskus toivoo, että voisi soittaa Saulille. Kysyä kuulumisia ja kertoa, kuinka Siru valitsee pitkän fysiikan kursseja, jotta voisi hakea lukion jälkeen lääkikseen.

Ennen ajattelin, että onnettomuudet tapahtuvat muille. Nyt tiedän, että kenelle vain voi sattua mitä vain.

Mitä jos sittenkin?

Kun Meri ja Mika tapasivat, Meri vannoi, että lapsiluku on täynnä, eikä Mikakaan kaivannut omia biologisia lapsia. Nelisen vuotta sitten Mika otti asian uudestaan puheeksi. Mitä jos sittenkin?

Nyt heitä on kuusi. Kun Meri näkee teinityttönsä laskemassa kolmevuotiaan Noan kanssa liukumäkeä, hän tajuaa, miten onnellinen on. Onni on vain erilaista kuin parikymppisenä. Meri käy puolen tunnin välein tarkistamassa, hengittääkö vaunuissa nukkuva Milo.

– Ennen ajattelin, että onnettomuudet tapahtuvat muille. Nyt tiedän, että kenelle vain voi sattua mitä vain.

Se on pelottava ajatus, mutta sillä on Merin mielestä myös kaunis puoli.

Olen selvinnyt tästä, joten selviän mistä vain.

– Kun mikään ei ole itsestäänselvää, haluan nauttia joka hetkestä. Olen myös oppinut luottamaan siihen, että elämä kantaa. Olen selvinnyt tästä, joten selviän mistä vain.

Meri on onnellinen siitä, että juuri hän sai viettää elämästään seitsemän vuotta Saulin kanssa.

– Olen ollut todella onnekas. Toiset eivät löydä ensimmäistäkään hyvää miestä, ja minun elämässäni on ollut kaksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla