Elämä tuntuu umpikujalta, missä vaiheessa kannattaa luovuttaa?

Olen 26-vuotias nainen ja viimeiset puoli vuotta on tuntunut tältä, siis aikaisemminkin näitä tuntemuksia on tullut mutta oon osannut elää niiden kanssa. Kaikki tuntuu tyhjältä, mulla on puoliso ja koira, eli se estää mua tekemästä itselleni mitään.

Oon herännyt siihen, että parisuhteemme on yksipuolinen. Nauran kumppanini jutuille, hön ei minun. On sydäntäsärkevää kun se henkilö, jonka kanssa asuu, ei pidä minua hauskana. Olemme seurustelleet jo teineistä asti, 17-vuotiaana tämä alkoi. Erotakkaan emme voi ja miksi pitäisi kun muuten menee kai ookoo. Meillä on koko elämä yhteinen, koira koti ja kaikki.

Mulla on koko nuoren aikuisikäni ollut kaikenlaista ongelmaa, luulen että ne alkoivat yläasteella kun mietin jo silloin itsemurhaa. Ajatukset kuitenkin kaikkosivat hetkeksi lukion alkuaikoina, mutta palasivat takaisin. Mulla on aina ollut sellainen olo ettei kukaan rakasta mua, mieleen on jäänyt pyörimään muutamia kommentteja mitä esimerkiksi äitini on sanonut "mitä sä täällä teet, mikset ole siellä poikaystäväsi luona", sanoi äitini 18-vuotis synttäreinäni, "me ei olla enää sun perhe, vaan Pekka on(nimi muutettu)".

Tunnen, etten kelpaa kenellekkään. Olen aina se ulkopuolinen. Yläasteella kuulin paljon rumaa, läskiä ynnä muuta. Lukiossa ei kiusattu enää, mutta kuitenkin minulle puhkesi syömishäiriö abivuotena. Halusin laihtua, kelvata ja olla kaunis. Sitä kesti kolme vuotta pahana, lopulta olin sen kanssa niin umpikujassa että oli pakko mennä puhumaan. Sainkin jonkinmoisen herätyksen ja vaikka suhteeni ruokaan ei tule koskaan normalisoitumaan, saan kyllä syötyä.

Mutta sellasta. Mitä tekisitte tilanteessani vai kuulostaako jo siltä, ettei ole mitään järkeä edes yrittää?