Palstalla leimataan jeesustelijoiksi ihmiset, jotka haluavat kasvattaa lapsiaan ja nauttivat perhe-elämästä

https://www.vauva.fi/artikkeli/vanhemmuus/kasvatus/uusi-suositus-lasten…

Onneksi asia on huomattu!

Samoja juttuja olen miettinyt. Joskin minulla on erityislapsi, ei kylläkään ADHD, johon tässä ehkä viitattiin... Jotenkin sellainen minäminä-ajattelu vain lisääntyy koko ajan, eikä lasten etua ajatella lainkaan. Joulua ei tarvitse laittaa ja lahjoja ostaa, koska ei se ole vanhemmista kivaa, lasten kanssa ei tarvitse jutella heitä painavista asioista tai viettää tavallista "arkiaikaa" yhdessä, koska äidilläkin on oikeus harrastaa. Kaikki sinänsä ihan ok juttuja, viettää omannäköinen joulu, harrastaa jne., mutta lähtökohta on aina MINÄ. Lapset rakastavat vanhempiaan ja ovat heistä täysin riippuvaisia ja sitten vanhemmat kinastelevat lapsen kuullen, kenen on pakko hoitaa tota, kun voisi sen sijaan tehdä jotain kivaakin. Äidit puhuvat keskenään, kuinka mahdottoman rankkaa ja ikävää lapsiperhe-elämä on, lapset kuuntelevat mykkinä vieressä. Jos äiti haluaa panostaa perheeseensä, hän on automaattisesti joku muinaisjäänne ja hellan ja nyrkin välissä. Ainoa oikea tapa olla äiti on olla kiireinen omassa elämässään ja toteuttaa itseään ja juhlapuheissa sanoa, että äitiys on elämäni tärkein asia, vaikkei käytännössä juuri ehdi lapsia nähdäkään. Tällä en tarkoita, että kaikki äidit kotiin tms., mikä tuntuu olevan huolestuttavin kommentti mitä voi Suomessa sanoa, mutta olen kurkkuani myöten täynnä sitä, että perhe-elämään panostamisesta ei saa olla ylpeä, koska jollekin voi tulla paha mieli ja onnistuminen johtuu vain siitä, että sai harvinaisen helpot lapset tms. eli ei ole edes syytä olla ylpeä ja iloinen.

Vierailija kirjoitti:

Uskotteko te todella, että joillakin vain sattuu olemaan empaattisia, hyväkäytöksisiä lapsia?? Ja joillakin vain sattuu olemaan riiviöitä, jotka sitten esitellään "erityislapsina". Tässä faktoja, jotka yhdistävät perheitä, joissa nautitaan elämästä ja lapset ovat hyvinvoivia: (taustalla kokemus työskentelystä satojen perheiden kanssa)

- vanhemmat eivät huuda eivätkä hauku (eivät toisilleen eivätkä lapsille)

- lapsien tekemisistä ollaan kiinnostuneita

- lapsien kanssa tehdään yhteisiä asioita

- lapsilla on selkeä, säännöllinen ruoka-ja unirytmi

- mokailusta on loogiset seuraamukset, ja näistä myös pidetään kiinni

- lapsen toimiessa väärin opetetaan parempi tapa toimia

- pelien ym. ikärajoista pidetään kiinni

- aikuiset käyttäytyvät vieraitakin ihmisiä kohtaan sivistyneesti, kaikissa tilanteissa

- osataan nähdä myös oman lapsen osuus esim. konflikteissa kavereiden kanssa

- vanhemmat toimivat yhteisymmärryksessä toisten auktoriteettien kanssa esim. koulun tms.

Saa huudella ja alapeukuttaa, se ei muuta näitä tosiasioita, ja näihin asioihin ei tarvita rahaa tai koulutusta, vain halua ja pitkäjänteisyyttä.

Muuten hyvä, mutta luuletko että vanhemmat eivät tarvittaessa huuda silloin kun kotona lapsi tahallaan rikkoo asetettuja rajoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskotteko te todella, että joillakin vain sattuu olemaan empaattisia, hyväkäytöksisiä lapsia?? Ja joillakin vain sattuu olemaan riiviöitä, jotka sitten esitellään "erityislapsina". Tässä faktoja, jotka yhdistävät perheitä, joissa nautitaan elämästä ja lapset ovat hyvinvoivia: (taustalla kokemus työskentelystä satojen perheiden kanssa)

- vanhemmat eivät huuda eivätkä hauku (eivät toisilleen eivätkä lapsille)

- lapsien tekemisistä ollaan kiinnostuneita

- lapsien kanssa tehdään yhteisiä asioita

- lapsilla on selkeä, säännöllinen ruoka-ja unirytmi

- mokailusta on loogiset seuraamukset, ja näistä myös pidetään kiinni

- lapsen toimiessa väärin opetetaan parempi tapa toimia

- pelien ym. ikärajoista pidetään kiinni

- aikuiset käyttäytyvät vieraitakin ihmisiä kohtaan sivistyneesti, kaikissa tilanteissa

- osataan nähdä myös oman lapsen osuus esim. konflikteissa kavereiden kanssa

- vanhemmat toimivat yhteisymmärryksessä toisten auktoriteettien kanssa esim. koulun tms.

Saa huudella ja alapeukuttaa, se ei muuta näitä tosiasioita, ja näihin asioihin ei tarvita rahaa tai koulutusta, vain halua ja pitkäjänteisyyttä.

Muuten hyvä, mutta luuletko että vanhemmat eivät tarvittaessa huuda silloin kun kotona lapsi tahallaan rikkoo asetettuja rajoja.

Kukaan ystäväperheistämme ei huuda lapsille. Melko tehoton ja haitallinen keino.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskotteko te todella, että joillakin vain sattuu olemaan empaattisia, hyväkäytöksisiä lapsia?? Ja joillakin vain sattuu olemaan riiviöitä, jotka sitten esitellään "erityislapsina". Tässä faktoja, jotka yhdistävät perheitä, joissa nautitaan elämästä ja lapset ovat hyvinvoivia: (taustalla kokemus työskentelystä satojen perheiden kanssa)

- vanhemmat eivät huuda eivätkä hauku (eivät toisilleen eivätkä lapsille)

- lapsien tekemisistä ollaan kiinnostuneita

- lapsien kanssa tehdään yhteisiä asioita

- lapsilla on selkeä, säännöllinen ruoka-ja unirytmi

- mokailusta on loogiset seuraamukset, ja näistä myös pidetään kiinni

- lapsen toimiessa väärin opetetaan parempi tapa toimia

- pelien ym. ikärajoista pidetään kiinni

- aikuiset käyttäytyvät vieraitakin ihmisiä kohtaan sivistyneesti, kaikissa tilanteissa

- osataan nähdä myös oman lapsen osuus esim. konflikteissa kavereiden kanssa

- vanhemmat toimivat yhteisymmärryksessä toisten auktoriteettien kanssa esim. koulun tms.

Saa huudella ja alapeukuttaa, se ei muuta näitä tosiasioita, ja näihin asioihin ei tarvita rahaa tai koulutusta, vain halua ja pitkäjänteisyyttä.

Muuten hyvä, mutta luuletko että vanhemmat eivät tarvittaessa huuda silloin kun kotona lapsi tahallaan rikkoo asetettuja rajoja.

Kukaan ystäväperheistämme ei huuda lapsille. Melko tehoton ja haitallinen keino.

Onnea ja menestystä teille. Lapsi ei mene myöskään rikki vaikka hänelle huutaisi joskus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskotteko te todella, että joillakin vain sattuu olemaan empaattisia, hyväkäytöksisiä lapsia?? Ja joillakin vain sattuu olemaan riiviöitä, jotka sitten esitellään "erityislapsina". Tässä faktoja, jotka yhdistävät perheitä, joissa nautitaan elämästä ja lapset ovat hyvinvoivia: (taustalla kokemus työskentelystä satojen perheiden kanssa)

- vanhemmat eivät huuda eivätkä hauku (eivät toisilleen eivätkä lapsille)

- lapsien tekemisistä ollaan kiinnostuneita

- lapsien kanssa tehdään yhteisiä asioita

- lapsilla on selkeä, säännöllinen ruoka-ja unirytmi

- mokailusta on loogiset seuraamukset, ja näistä myös pidetään kiinni

- lapsen toimiessa väärin opetetaan parempi tapa toimia

- pelien ym. ikärajoista pidetään kiinni

- aikuiset käyttäytyvät vieraitakin ihmisiä kohtaan sivistyneesti, kaikissa tilanteissa

- osataan nähdä myös oman lapsen osuus esim. konflikteissa kavereiden kanssa

- vanhemmat toimivat yhteisymmärryksessä toisten auktoriteettien kanssa esim. koulun tms.

Saa huudella ja alapeukuttaa, se ei muuta näitä tosiasioita, ja näihin asioihin ei tarvita rahaa tai koulutusta, vain halua ja pitkäjänteisyyttä.

Muuten hyvä, mutta luuletko että vanhemmat eivät tarvittaessa huuda silloin kun kotona lapsi tahallaan rikkoo asetettuja rajoja.

Silloin teet vanhempana huonon päätöksen. Huuto menettää tehonsa ja opetat lapsillesi vain huonoja toimintamalleja. Tehokkaampaa on antaa rauhallisesti ja jämäkästi looginen seuraus tottelemattomuudesta. Huutaminen tai huutamatta jättäminen on valinta. Väittäisin, että lapset, joille ei huudeta, vaan rajat ja säännöt pidetään muin keinoin omaavat paremmat sosiaaliset taidot ja korkeamman moraalin kuin ne, joille huudetaan.

Näyttäkää mulle vanhempi, joka ei huuda kun lapsi juoksee parkkipaikalla autojen seassa tai jossain muussa vaaratilanteessa.

Aloittajako ihan todella on sitä mieltä, että perheissä, joissa toimitaan mainitsemillasi tavoilla, ei lapsilla ole koskaan esimerkiksi neurologisesti epätyypillisiä lapsia? Että esimerkiksi autismin kirjon lapset tai tutkitusti ADHD lapset ovat sellaisia kuin  ovat ihan vain kasvatuksesta ja kotioloista johtuen? 

Toivon todella, että tuollaisella "tietämyksellä" et tee minkäänlaista lapsiin liittyyvää työtä. 

Siis perheissä ei ole neurologisesti epätyypillisiä lapsia, piti kirjoittamani.

Vierailija kirjoitti:

Samoja juttuja olen miettinyt. Joskin minulla on erityislapsi, ei kylläkään ADHD, johon tässä ehkä viitattiin... Jotenkin sellainen minäminä-ajattelu vain lisääntyy koko ajan, eikä lasten etua ajatella lainkaan. Joulua ei tarvitse laittaa ja lahjoja ostaa, koska ei se ole vanhemmista kivaa, lasten kanssa ei tarvitse jutella heitä painavista asioista tai viettää tavallista "arkiaikaa" yhdessä, koska äidilläkin on oikeus harrastaa. Kaikki sinänsä ihan ok juttuja, viettää omannäköinen joulu, harrastaa jne., mutta lähtökohta on aina MINÄ. Lapset rakastavat vanhempiaan ja ovat heistä täysin riippuvaisia ja sitten vanhemmat kinastelevat lapsen kuullen, kenen on pakko hoitaa tota, kun voisi sen sijaan tehdä jotain kivaakin. Äidit puhuvat keskenään, kuinka mahdottoman rankkaa ja ikävää lapsiperhe-elämä on, lapset kuuntelevat mykkinä vieressä. Jos äiti haluaa panostaa perheeseensä, hän on automaattisesti joku muinaisjäänne ja hellan ja nyrkin välissä. Ainoa oikea tapa olla äiti on olla kiireinen omassa elämässään ja toteuttaa itseään ja juhlapuheissa sanoa, että äitiys on elämäni tärkein asia, vaikkei käytännössä juuri ehdi lapsia nähdäkään. Tällä en tarkoita, että kaikki äidit kotiin tms., mikä tuntuu olevan huolestuttavin kommentti mitä voi Suomessa sanoa, mutta olen kurkkuani myöten täynnä sitä, että perhe-elämään panostamisesta ei saa olla ylpeä, koska jollekin voi tulla paha mieli ja onnistuminen johtuu vain siitä, että sai harvinaisen helpot lapset tms. eli ei ole edes syytä olla ylpeä ja iloinen.

Siis, tuommoista kuvailemaasihan perhe-elämä on ollut suurimman osan maailmanhistoriasta- lapset oli pikkuaikuisia ja pienestä pitäen joko töissä tai muuten vain näkymättömiä. Lapsikeskeisempi ajattelu on vallinnut länsimaissa joskus 1800- luvulta, mutta omatkin 50- luvulla syntyneet vanhempani olivat tuollaisia kuin kuvailet, lapsi ei todellakaan ole ollut mikään perheen keskipiste kuin joitain vuosikymmeniä.

Meillä sattuu olemaan kaksi erittäin hyvätapaista, iloista, onnellista lasta ja yksi "riiviö", hänellä on adhd diagnoosi ja elämä kaatuu kausittain päälle ja mieli menee alavireeseen. Sama kasvatus. Olemmeko mittapuullasi huonoja kasvattajia 🤔

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskotteko te todella, että joillakin vain sattuu olemaan empaattisia, hyväkäytöksisiä lapsia?? Ja joillakin vain sattuu olemaan riiviöitä, jotka sitten esitellään "erityislapsina". Tässä faktoja, jotka yhdistävät perheitä, joissa nautitaan elämästä ja lapset ovat hyvinvoivia: (taustalla kokemus työskentelystä satojen perheiden kanssa)

- vanhemmat eivät huuda eivätkä hauku (eivät toisilleen eivätkä lapsille)

- lapsien tekemisistä ollaan kiinnostuneita

- lapsien kanssa tehdään yhteisiä asioita

- lapsilla on selkeä, säännöllinen ruoka-ja unirytmi

- mokailusta on loogiset seuraamukset, ja näistä myös pidetään kiinni

- lapsen toimiessa väärin opetetaan parempi tapa toimia

- pelien ym. ikärajoista pidetään kiinni

- aikuiset käyttäytyvät vieraitakin ihmisiä kohtaan sivistyneesti, kaikissa tilanteissa

- osataan nähdä myös oman lapsen osuus esim. konflikteissa kavereiden kanssa

- vanhemmat toimivat yhteisymmärryksessä toisten auktoriteettien kanssa esim. koulun tms.

Saa huudella ja alapeukuttaa, se ei muuta näitä tosiasioita, ja näihin asioihin ei tarvita rahaa tai koulutusta, vain halua ja pitkäjänteisyyttä.

Muuten hyvä, mutta luuletko että vanhemmat eivät tarvittaessa huuda silloin kun kotona lapsi tahallaan rikkoo asetettuja rajoja.

Kyllä mä myönnän joskus puhuvani ns ISOILLA KIRJAIMILLA kun tapahtuu jotain mutta ne kerrat on tosi harvinaisia, ehkä pari vuodessa ja vain asiasta. Enkä kiroile tai hauku lasta silloinkaan., vahinkoja sattuu ja se hatuttaa hetken tosi paljon mutta ei sen takia nöyryytetä toista haukkumalla 

4:n äiti.

Tällä palstalla nyt korostuu negatiivisuus: lähes kaikki valittavat ja ovat tyytymättömiä, ne harvat positiiviset ketjut häviävät näkyvistä kuin kivi järveen. 

Osittain tuo huutaminen ja sählääminen on perhekohtaista, ei niinkään lasten iästä kiinni: rauhalliset aikuiset kasvattavat rauhallisia lapsia, geenit ja ympäristö molemmat vaikuttavat siihen.

Vierailija kirjoitti:

Näyttäkää mulle vanhempi, joka ei huuda kun lapsi juoksee parkkipaikalla autojen seassa tai jossain muussa vaaratilanteessa.

Ilman muuta jokainen vanhempi haluaa lapsen huomion tuollaisessa tilanteessa, vaikka huutamalla. Ja varmasti jokainen vanhempi menettää malttinsa lapsen kanssa joskus niin uhmaikäisen kuin murrosikäisen kanssa. Mutta tuo huutaminen ja rähjääminen on harvinainen poikkeus kun joillakin toimintamalli. Myöhäisteini-ikäinen poikani säikähti kun naapurin rouva oli tullut kymmenen maissa illalla pihallemme huutamaan ja kiroilemaan, nuoret olivat hänen mielestään kuunnelleet pihalla musiikkia liian lujalla. Poika hämmästeli: "Äiti, et ole ikinä huutanut niin kovaa ja niin rumasti minulle". Noilla naapureilla joilla lapset jo aikuisia on tuo tapa regoida näemmä aina sama: kiroilua ja huutoa kuuluu heidän tontiltaan milloin mistäkin syystä. Varmaa heidän lapsensa kasvattavat omia lapsiaan samalla periaatteella, en tosin ymmärrä mitä hyötyä siitä on...