Lue keskustelun säännöt.
Milloin suomalaiset havahtuvat siihen että tämä on vakavasti mielisairas kansa?
12.12.2018 |
En tiedä pitääkö itkeä vai nauraa. Ihmiset voivat niin huonosti ja verhoavat sitä huonoon käyttäytymiseen, eristämällä muita, juoruiluun.
Tuntuu että terveet ja normaalit ihmiset alkavat olla katoavat luonnonvara. Hyvä käytöksiset ihmiset jotka ottavat työnsä vakavasti ja haluat parhana mukana tukea ovat uhka ja heidän läsnäolo häiritsee.
Kommentit (193)
Mielisairaan tylsimyksen tunnistaa tästä: Ei hymyillä, murjotetaan pelokkaan uhittelevasti, vihellellään muka huolettomasti eikä uskalleta ottaa katsekontaktia tai kartetaan silmiin katsomista. Kättelyssä veltto "puristus".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko tutkittu sitä esiintyykö tämä nk. Mielisairaus näissä oloissa:
-aurinkoinen sää, ilmankosteus 40-60%, 20-26 c, yksin lemmikin tai luottoihmisten kanssa omalla saarella ilman verotusta, riittävät resurssit ympäristössä riippumattomaan pärjäämiseen.
Jos mielisairaus voidaan näyttää poistuvan noissa oloissa, silloinhan kyseessä ei voi olla mielisairaus vaan jokin ulkoisista seikoista johtuva oire tai kenties jonkinlainen "metsästäjä-keräilijä syndrooma", joka oireilee kun ei ole sopivassa ympäristössä.
"Jos mielisairauden voidaan...".
Suomalaisten haluttomuus olla tekemisissä muiden suomalaisten kanssa ilmenee parhaiten näin joulun alla. Palstallakin valitetaan, jos joutuu viettämään joulua sukulaisten kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomalaisuus on geneettinen sairaus, ei sille mitään voi. Siksi on pelkästään hyvä, että syntyvyys laskee.
Niin ja surkeinta tässä on se että muualla ollaan yhtä sairaita. Mutta lisäännytään.
Ja paetaan alhaista elintasoa valehtelemalla viranomaisille ja tungetaan "pakoon" Suomeen.
Tämän huomaa siitäkin että migreenilääkkeet loppuivat Suomen apteekeista jo kolmatta kertaa tänä vuonna mutta masennus/mielialalääkkeet eivät varmasti täältä lopu, kun porukka koukutetaan niihin masennuslääkkeisiin jopa kymmeniksi vuosiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ulkoisesti olemme ehkä maailman onnellismpia, mutta sisäisesti rikki. Ei siihen riitä kuin tilastojen kurkkaus ja ympärille katsominen. Onhan se huolestuttavaa, että miljoona (täällä asuu viisi miljoonaa ihmisitä) suomalaista syö mielialalääkkeitä (minä mukaan lukien), nuorten yleisin syy työkyvyttömyyseläkkeelle jäämiseen on mielenterveydelliset syyt ja masennus on kansantauti. Joka kolmannella opiskelijalla on mielenterveysongelmia. Tuttavapiirissäni on enemmän sääntö kuin poikkeus, että on jokin mielenterveysdiagnoosi, mullakin niitä on. Ehkä näennäinen yltäkylläisyys ei tuokaan onnea, olemme luoneet aikamoisen hullunmyllyn ympärille ja hyvin tiukan näkemyksen, miten elämän kuuluisi mennä.
Muun muassa kovat arvot, etäinen suhde luontoon ja pärjäämisen kulttuuri näkyvät mielenterveydellisinä ongelmina. Vaikka täällä periaatteessa huolehditaan myös heikommista esim. sosiaalituilla, asenteissa näkyy, miten heihin suhtauduun. Heitä painetaan liian helposti alas ja yksilökeskeisyyden korostaminen jättää monet kärsimään yksin onglemiensa kanssa. Tästä tuloksena kymmeniätuhansia syrjäytyneitä nuoria. Ei me todellisuudessa kovin hyvin voida.
Suomalaisten pahoinvointi alkoi syksystä 2015 kun ei uskalla naisena enää kulkea oman kotikaupungin kaduilla ilman että huudellaan, yritetään kopeloida tai tehdään seksuaalisesti vihjailevia käsiliikkeitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
tuosta heroiinista ja sen käytön syistä, sitähän on vedetty kun on paha olla. sen kriminalisoinnin jälkeen se korvattiin kaikki tietää millä eli kossulla.
On meillä ollut aika paska olo kansana kun kovia huumeita vedetty ku leipee
Puhuminen on parasta huumetta 🌞
Vierailija kirjoitti:
Suomessa on hyvin vahva yksin pärjäämisen kulttuuri. Mitä nuorempana muuttaa pois lapsuudenkodistaan (mieluiten alaikäisenä) , sen parempi. Ja mitä vähemmän koskaan tarvitsee vanhempiensa tai muiden läheistensä apua (mieluiten ei koskaan), sitä kirkkaampi sädekehä. Jos joku pitää tiiviisti yhteyttä lapsuudenperheeseensä, kehotetaan katkaisemaan napanuora.
Muitakaan ei auteta, koska ei olla itsekään tarvittu/saatu muilta apua. Niitä, jotka elävät yhteisöllisessä perheessä tai suvussa, halveksitaan. Tai kadehditaan sitten, kun yhteisöllisellä tyypillä on paljon lastenhoitoapua ja itsellä ei ole. Mutta silloinkin muistetaan aina korostaa, että MINÄ kyllä olen aina hoitanut lapseni IHAN ITSE. Ja sädekehä kirkastuu entisestään.
Kiitos, kun kirjoitit tämän. Olen ite nuori aikuinen ja asuin omillani jonkin aikaa, mutta elämä meni niin sanotusti täysin poskelleen ja jouduin palaamaan lapsuudenkotiini. Ei ole lapsia, ei parisuhdetta eikä omia lemmikkejä, joten olin lopulta aivan yksin omassa asunnossani. Se vain syvensi pahaa oloani. Mulla on hyvät ja lämpöiset välit perheeseeni ja meillä vallitsee vahva yhteisöllisyyden ja auttamisen meininki. Olen jostain syystä hävennyt tätä, koska osa on muuttanut jo tosi nuorena pois kotoa eikä ole tarvinnut pahemmin apua vanhemmiltaan, jotkut jopa saattavat puhua lapsuudenperheestään väheksyvästi ja huokailla, kuinka taas pitää siellä käydä. Sit mietin, että miksi mä oikeasti häpeän sitä, että mulla on hyvät välit perheeseeni me olemme yhdessä vaikeidenkin aikojen keskellä ja saan heiltä tukea. Taloudellisestikin on edullisempaa. Monissa maissa asutaan aika myöhäänkin kotona ja saman katon alla saattaa olla useampi sukupolvi. En mä tiedä, tarvitseeko ihan tohon asti mennä, mutta kyllä se on hämmentävää, kuinka täällä hyvin nuorena täytys jo olla tosi itsenäinen ja pärjäävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomessa on hyvin vahva yksin pärjäämisen kulttuuri. Mitä nuorempana muuttaa pois lapsuudenkodistaan (mieluiten alaikäisenä) , sen parempi. Ja mitä vähemmän koskaan tarvitsee vanhempiensa tai muiden läheistensä apua (mieluiten ei koskaan), sitä kirkkaampi sädekehä. Jos joku pitää tiiviisti yhteyttä lapsuudenperheeseensä, kehotetaan katkaisemaan napanuora.
Muitakaan ei auteta, koska ei olla itsekään tarvittu/saatu muilta apua. Niitä, jotka elävät yhteisöllisessä perheessä tai suvussa, halveksitaan. Tai kadehditaan sitten, kun yhteisöllisellä tyypillä on paljon lastenhoitoapua ja itsellä ei ole. Mutta silloinkin muistetaan aina korostaa, että MINÄ kyllä olen aina hoitanut lapseni IHAN ITSE. Ja sädekehä kirkastuu entisestään.
Onhan se totta, että jokaisen tulee pärjätä viimekädessä itse. Tosin vanhempien ja yhteiskunnan tehtävä on antaa siihen tiedot ja taidot. Mutta kannatan kyllä muuten lämpimiä suhteita ja yhteisöllisyyttä.
Mitä pärjäämistä siinä on kun valtio käytännössä elättää kunnes astut työelämään. Muualla maailmassa perhe on suuressa roolissa tukiverkkona kun muuta tukea ei ole.
On tämä tosiaan muuttunut kovasti huonompaan suuntaan viime aikoina. Mikä lie syynä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en varmaan enää ole täysin "normaali" ja jotain masennusta ja pelkoja on. En silti koskaan purkisi sitä ikävää oloa keneenkään vaan yritän mieluummin peittää sen. En halua olla kenellekään ilkeä, vaikka joskus olisikin aihetta. Olenkin sitten ollut se koulukiusattu pitkän aikaa, kun en uskaltanut pitää puoliani ja jos yritin niin se sai vaan lisää pahaa aikaan. Liian arka ja introvertti tähän päivään. Ja en sano sitä mitenkään tehdäkseni itsestäni mitään ainutlaatuista vaan vain sen takia, että minulla on niin paljon hankaluuksia pärjätä tässä menossa. Olen aina se vääränlainen. Pitäisi puhua paljon, olla sosiaalinen ja rohkea sekä olla hyvä itseluottamus. En pysty vaan muuttamaan itseäni niin paljon. Toisaalta olen myös aina tottunut pärjäämään yksin ja senkin takia on jotenkin vaikeaa tottua mihinkään isoon porukkaan ja varsinkaan saada omaa ääntään kuuluviin. Nämä asiat korostuvat nyt varsinkin työelämässä. Pelkään hirveästi epäonnistumisia ja virheitä. Opiskelussa taas kaikki esiintymiset ovat jotain ihan hirveää. Ei sen takia, etten välttämättä saisi esim hyvää esitelmää tehtyä, mutta juuri se että miten toiset reagoivat on pelottava asia. Monesti lukiossakin muut "pilasivat" esitelmäni kommentoimalla kesken jotain ala-arvoista opettajan hymyillessä vieressä. Se on vienyt minulta loputkin esiintymishalut.
Tietysti itsessänikin on paljon vikaa, mutta nuo kouluajat olivat kyllä jotain todella kamalaa, enkä mitenkään olisi ansainnut sitä. Olin kuitenkin ihan tavallinen ihminen ja yritin olla mukava muille. Senkin takia tuntuu, että oma luonne on vaan mennyt siihen väärään suuntaan, kun aina on kuullut itsestä jotain pahaa. Niitä jälkiä on jotenkin vaikea korjata ja ajatella, että on se hyvä tyyppi kun toiset ovat kuorossa huutaneet toista. Sekin on toisaalta kurjaa, kun joku olisi halunnut tutustua minuun tai minä toisiin, mutta se oli "kiellettyä" koska olin jo valmiiksi joidenkin mielestä se vältettävä ihminen. Sen takia moni tekikin oletuksia, että se ( eli minä) on niin hiljainen, outo ja tylsä ihminen, vaikka ei edes tuntenut minua. Näitä kokemuksia on niin paljon.
Tietysti olen vasta nuori ihminen, mutta pelkään silti ettei minusta koskaan tule sitä täysin "normaalia" enää ja sellaista joka voi huoletta puhua isossa joukossa ja automaattisesti ajatella, että kyllä muut minut hyväksyvät. Ne yksinjäämisen, pilkan ja häpeän kokemukset ovat jotenkin niin voimakkaita. En halua silti olla mikään uhri tai kaipaa sääliä ja tiedän, että moni on voittanut tällaiset vaikeudet. Itse en silti meinaa siihen pystyä varsinkaan kun minulla ei ole ketään joka stemppaisi. Kukaan ei koskaan ole seissyt minun puolellani ja ne vähät ystävät olivat itsekin niitä kiusattuja. Se tunne, että on ollut täysin yksin on jotenkin niin musertava. Ja yksinäinen olen vieläkin niin itsestä johtuvien syiden ( luottamuksen puute, "suoja muuri") sekä olosuhteidenkin takia. Sori valitus. Olisin vaan halunnut vähän helpomman nuoruuden tavallisine ongelmineen. Ja arvostan kaikkia, jotka nousevat vaikeuksista voittoon.
Suomessa kulttuuria on vahvasti muovannut myös hyvin yleisenä esiintyvät autismin kirjon ihmiset. Tämähän ei ole mikään paha asia sinänsä, mutta voimakas mieltymys sääntöihin ja rutiineihin ja kyvyttömyys ilmaista tunteita ovat neuronormaaleille ihmisille melko stressaavia. Itse ajattelen niin, että Suomessa autistisia piirteitä omaavat ihmiset ovat onnellisia, ja me muut sitten ehkä emme niinkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suomessa kulttuuria on vahvasti muovannut myös hyvin yleisenä esiintyvät autismin kirjon ihmiset. Tämähän ei ole mikään paha asia sinänsä, mutta voimakas mieltymys sääntöihin ja rutiineihin ja kyvyttömyys ilmaista tunteita ovat neuronormaaleille ihmisille melko stressaavia. Itse ajattelen niin, että Suomessa autistisia piirteitä omaavat ihmiset ovat onnellisia, ja me muut sitten ehkä emme niinkään.
Mulla ei ole kokemusta muista maista ja kansallisuuksista asian suhteen, mutta tosiasia on, että jo vuosikymmeniähän meillä on lasten hoito ja kasvatuskin perustunut rutiineihin ja sääntöihin. Nk lapsentahtisuus on vielä hyvin uusi ilmiö. Muutama vuosikymmen sitten vauvoille annettiin ruokaakin neljän tunnin välein eikä siitä poikenneet kuin "osaamattomat" vanhemmat. Pidettiin tärkeänä, että kaikki lapsen kanssa tapahtuu rutiinien mukaan, rutiineista poikkeamista pidettiin huonona asiana. Samoin lapsen kehitys piti tapahtua tietyllä tavalla. Neuvolassa tutkittiin tietyssä iässä tietyt asiat, esim pinsettiote. Oli vain melko lyhyt aikahaarukka, missä lapsen piti hallita asiat, muuten lähdettiin tutkimaan, mikä lapsessa on vialla. Sinänsä tietysti ihan hyvä, että seurataan ja selvitetään, mutta kun kaikki lapset yritetään tunkea samaan, alati kapenevaan "normaaliuden putkeen", yksilöllisistä eroista tulee ei-toivottuja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
tuosta heroiinista ja sen käytön syistä, sitähän on vedetty kun on paha olla. sen kriminalisoinnin jälkeen se korvattiin kaikki tietää millä eli kossulla.
On meillä ollut aika paska olo kansana kun kovia huumeita vedetty ku leipee
Olisi mielestäni oikein vaatia korvauksia näiltä lääkeyhtiöiltä, jotka ovat myrkyttäneet kansaamme vastuuttomasti ja käärineet vielä rahat siitä kouraan.
Huumekauppiaita.
Kaikki ne sivuoireet mitä suomalaisiin on massiivisesta heroiinikuurista jäänyt jälkeen. Ajatelkaapa.
Ne rahat kelpaisi ainakin minulle. Onhan muutkin sotakorvauksia saaneet.
Joo, ehdottomasti sulle korvauksia valtiolta siitä, mitä suomalaisille on tapahtunut joskus viimevuosisadan alkupuolella. sehän vaan kaikki kulminoituu juuri sinuun. Sinussa sinusta sinuun. Kannatetaan.
loputon ahneus ja itsekkyys yhdistettynä kateuteen. harva silloin on terve.
siinä vaiheessa kun synnytyksestä tehdään Suomessa tulosvastuullista, kuten jo toki nyt, esim annetaan oksitosiinia synnytyksen nopeuttamiseksi, jotta hoitoaika vähenee sairaalassa ja saadaan seuraava potilas sisään, niinku niitä olisi sieltä edes enää tulossa kun syntyvyys laskee, ollaan jonkun yhteiskuntamallin portilla ja astutto sisäänkin, josta minä en välitä edes tietää.
Jos raha ja tulos paperilla on kaiken arvo ja mitta, ei mikään asia enää ole arvokas.
Kun ei ole arvoja ja arvokkuutta, sairastuu.
Kun sairastuu, löytääkin usein ne todelliset arvot elämässä.
Niitä ei rahalla saa.
Vierailija kirjoitti:
Olet oikeassa. Minäpä kerron esimerkin meidän kunnasta. Tänne puuhataan uusia tuulivoimala-alueita. Tietysti maalaiskylien kupeeseen ja kyläläiset tottakai vastustaa. Kukapa nyt haluaisi 250 m korkeita voimaloita takapihalleen, jossa nyt vallitsee luonnonrauha ja hiljaisuus. No niin, eräs tuulivoimala-aluehanke oli valtuustokäsittelyssä, kyseessä oli siis kyseisen alueen kaavoittamislupa. Lupa kaatui valtuuston äänestyksessä. Mitä tekevät äänestyksen hävinneet, eli voimaloita kannattavat valtuutetut? Keräävät nimilistan, jonka voimin hakevat kaavoituskäsittelylle uutta käsittelyä. Siis omalle, valtuuston lainvoimaiselle, täysin oikein ja demokraattisesti tehdylle päätökselle!
Mikä näitä ihmisiä vaivaa? Eivätkö he ymmärrä, että tuo on kuin uhmaikäisen kiukuttelua? Moneenko kertaan he meinaavat asiaa äänestyttää valtuustossa? Eikö ole tärkeämpiä asioita pohdittavana ja käsiteltävänä. Mitäpä jos kaikki äänestyksessä hävinneelle kannalle jääneet alkavat tuoda vanhoja asioita uudelleen käsiteltäväksi? Minusta tämä on yksi esimerkki jonkun näköisestä mielen sairaudesta.
Toivottavasti tuollainen kikkailu ei onnistu. Onkohan kyseessä jokin Pohjois.Pohjanmaan kunta? Siellä meno on viime vuodet ollut todella häikäilemätöntä tuulivoima-asioissa. Kuntapäättäjät eivät ota ollenkaan huomioon asukkaidensa hyvinvointia. Aivan liian lähelle asutusta kaavoitetaan tuulivoimala-alueita, joille on sitten tarkoitus rakentaa maksimikorkeudessaan jopa 250 m korkeita voimaloita ja tulevaisuudessa vieläkin suurempia. Tuulivoimalat aiheuttavat ympäristön viihtyvyyden merkittävää laskua ja poismuuttohalukkuutta, mutta tällaisia asioita kuntapäättäjät eivät ota huomioon, vaikka kannattaisi senkin takia, että jo muutaman perheen poismuutto alueelta tuulivoiman takia syö tuulivoimasta tulevat hyödyt.
Pohjois-Pohjanmaan pinta-ala on 12 %, mutta tuulivoimalakapasiteetista siellä on tällä hetkellä yli 40 %. Lisäksi tuulivoimalat sijoittuvat suurelta osin aika kapealle vyöhykkeelle lähelle rannikkoa.
Tästä asiasta pitäisi nostaa isompi haloo. Pohjois-Pohjanmaan elinkelpoisuutta ei saa viedä aggressiivisella tuulivoimarakentamisella. Se on jo vastoin perustuslaissakin määriteltyä kansalaisten yhdenvertaisuutta.
Onko tutkittu sitä esiintyykö tämä nk. Mielisairaus näissä oloissa:
-aurinkoinen sää, ilmankosteus 40-60%, 20-26 c, yksin lemmikin tai luottoihmisten kanssa omalla saarella ilman verotusta, riittävät resurssit ympäristössä riippumattomaan pärjäämiseen.
Jos mielisairaus voidaan näyttää poistuvan noissa oloissa, silloinhan kyseessä ei voi olla mielisairaus vaan jokin ulkoisista seikoista johtuva oire tai kenties jonkinlainen "metsästäjä-keräilijä syndrooma", joka oireilee kun ei ole sopivassa ympäristössä.