Lue keskustelun säännöt.
Olen valtavan kateellinen niille, joilla on taustallaan tavallinen perhe, joka tukee ja jota ei tarvitse hävetä :(
08.12.2018 |
Luulin jo jotenkin olevani näiden asioiden kanssa sinut, mutta sitä mukaa kun lapseni kasvaa, huomaan että joudun käsittelemään asiat uudestaan. Sitä mukaa kun lapseni kasvaa, palaan omaan lapsuuteeni ja tajuan miten epänormaali ja sairas se oli. Silloin kun niitä vaiheita eli niin tunteet vaan yritti tukahduttaa ja selviytyä eteenpäin ja tietenkin se, ettei tiennyt millaista voisi olla. Ehkä jotain häivähdyksiä kun kävi tavallisten perheiden kavereilla kylässä - häivähdys siitä turvallisuudesta ja lämmöstä ja tavallisuudesta ja pieni kateus. Mutta siltikään, ei sitä tajunnut vielä silloin mitä jäi vaille. Nyt kun omalle lapselleni pystyn tarjoamaan parempaa, niin kivulla käyn läpi mennyttä siinä samalla.
Kohtalotovereita? Viisaita sanoja?
t: alkoholistisen maanis-depressiivisen isän ja läheisriippuvaisen uupuneen äidin aikuinen tytär
Kommentit (4)
Olisit kyllä ansainnut tavallisen perheen, joka olisi tukenut ja ollut turvana.
Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Lapsuudessasi olet ollut onnekas, kun sinulla on ollut kaverien perheitä, joissa olet nähnyt normaaliutta. Sen ansiosta tiedät nyt mitä haluat tarjota lapsellesi. Ja jotta olet ylipäätään tajunnut, että kaverien perheiden elämä on se, mihin pitää pyrkiä, niin sinun täytyy olla fiksu ihminen. Onnittele itseäsi, että fiksuus sinussa on voittanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
<3 Kiitos vastanneille. Se onkin tässä se hopeareunus tässä mustassa pilvessä, että oman lapsuuteni vuoksi tiedän, mitä itse olisin aikanaan tarvinnut. Olen kovissa liemissä keitetty, elämän hankaluudet eivät ole minulle vieraita, joten uskoisin pystyväni lastani tällä taustalla, näillä kokemuksillani tosi hyvin tukemaan, jos tarve vaatii. Toistaiseksi hänellä on mennyt kaikki ihan älyttömän hyvin: todella fiksu ja rauhallinen koululainen. On valtava kunnia saada olla hänen äitinsä ja saada seurata hänen kasvuaan.
Sen vuoksi en pysty ymmärtämään omien vanhempieni ratkaisuja enää ollenkaan nyt kun itse olen äiti. Sitähän sanotaan että "ymmärrät omia vanhempiasi sitten kun olet itse vanhempi" - mutta se ei pidä paikkaansa esimerkiksi alkoholistien lasten kohdalla - päin vastoin! Onnettomissa (syitähän voi olla monia (alkoholi, mt-ongelmat, kiihkouskovaisuus, jne jne) perheissä kasvaneena et välttämättä itse vanhemmaksi tultuasi pysty käsittämään ollenkaan vanhempiesi ratkaisuja :/
On siitä vissiin joku sanontakin, menee jotenkin näin "ole se aikuinen, jota itse olisit lapsena tarvinnut" . Itse olisin tarvinnut ehdotonta hyväksyntää ja rakkautta, toinen juttu on se, että siitä millaista on olla isin tyttö ei minulla ole mitään kokemusta. Äidin hyväksyvää katsetta en koskaan saanut ja isä ei ikinä käyttäytynyt kuten isä - päin vastoin - käyttäytyi kuin pahainen kakara ja kohdisti minuun kaiken turhautumisensa siitä kun oma elämänsä meni mönkään.
Haluan sanoa teille, keillä on sellainen suht tavallinen perhe taustallanne, että teillä on aarre, jota ette ehkä osaa nähdä aarteena. Vaalikaa sitä, ottakaa sen lämpöön mukaan niitäkin joilla sitä ei ole. Tarkoitan esim. että ottakaa niitä ei niin hyvistä perheistäkin tulevia lasten kavereita kylään jne. Kutsukaa joulupöytäänne yksinäisiä sukulaisia, kavereita, jos pystytte <3
t:ap
Minä en ole kateellinen, mutta olen jossakin määrin surullinen siitä, miksei minulla ole perhettä tukenani. Ja joillekin ihmisille se on jatkuva ihmettelyn aihe, miksei juhlissa ole sukulaisiani. Se tuntuu kurjalta.
Mutta pärjään ilmankin, koska olen koko elämäni tottunut pärjäämään yksin.
Halaus sinulle ja lapsellesi. Koita sisäistää se, ettet ole huono etkä kelpaamaton. Vanhempasi ovat olleet kyvyttömiä tehtäväänsä, eikä sinun todellakaan pidä ottaa vastuuta kyvyttömien ihmisten puolesta. Tiedät ja tunnet, mitä lapsesi kaipaa. Jo se, että mietit asioita kertoo, että pystyt antamaan rakkaallesi sen mitä pitää.