Lue keskustelun säännöt.
Eksyksissä ja luovuttamassa
06.12.2018 |
Tulin jälkiehkäisystä huolimatta raskaaksi. Pohdimme miehen kanssa mitä tehdä hyvin pitkään, mutta kun mies alkoi miettimään tulevia nimiä, niin päädyin pitämään lapsen. Olin tyhmä ja kuvittelin sen olleen merkki siitä, että hänkin ehkä lapsen haluaa. Suhteemme on aina ollut monimutkainen ja hän on aina ollut epävarma mitä haluaa minusta ja olin niin tyhmä ja naiivi, kun kuvittelin tämän olleen merkki siitä, että hän haluaa perheen kanssani.
Myöhemmin (liian myöhään) hän sanoi haluavansa, että tekisin abortin ja on vihdoinkin ymmärtänyt, että ei pidä minusta romanttisesti. Olemme sen jälkeen taas soutaneet edes takas, kun pitkän eron jälkeen tunteita oli sittenkin.
Nyt olen pistänyt kaiken poikki kuitenkin, koska hän on edelleen epävarma kaikesta. Poikamme on kuulemma parasta mitä hänelle on koskaan tapahtunut ja hän ei ole koskaan tuntenut kuuluvansa minnekään ennen kuin meidän kanssa. Kuulemma minä rauhoitan häntä ja hän nukkuu hyvin ainoastaan silloin kuin on vieressäni. Olen ainoa, kenelle hän on koskaan voinut puhua. Nämä siis hänen omia puheitaan. Tuntee jotain minua kohtaan, mutta ei vaan ymmärrä mitä.
Hänellä on vaikeuksia hahmottaa tunteitaan, ei esim kokenut surua, kun hänen äitinsä kuoli. Tilanne kuulemma on pahentunut 3-4 vuotta sitten, samoihin aikoihin, kun me tutustuimme. Väistämättäkin tuntuu, että minä teen hänen elämästään paskaa.
Olen aivan loppu. Koko ajan aivan hirveä olla. Olen pilannut miehen elämän pitämällä lapsen ja lapsen elämän synnyttämällä hänet tähän tilanteeseen. En jaksaisi enää miettiä lapsen ruokia tai talvivaatteita. Sitä saako hän tarpeeksi raikasta ilmaa ja läheisyyttä. Tietenkin teen hänelle ruokaa joka päivä ihan alusta asti (hän ei ole koskaan syönyt purkkiruokaa), vahtaan nettikirppareita ym., jotta löytäisin edullisia talvivaatteita/vaatteita ym. mitä hän tarvitsee. Olen hyvin pienituloinen Ja elämme hyvin niukasti. Tuntuu, että kaikki vaan on liikaa.
En pysty lakata ajattelemasta, että olen vastuussa kahden ihmisen elämän pilaamisesta. Aina, kun katson poikani hymyilevän tunnen syyllisyyttä. Kuka tahallaan pilaa toisen elämän? Pakotin miehen isäksi ja pakotin pojan tähän sotkuun. Olen puhunut miehelle tästä syyllisyyden tunteesta ja hän on sanonut, että ei hetkeäkään kadu poikaamme ja hänen elämästään on tullut parempaa poikamme syntymän jälkeen (ennen hänelle oli ongelmia huumeiden kanssa ja ei kunnollisia ihmissuhteita mm. edes omaan perheeseensä), mutta minä en pääse yli tästä syyllisyydestä. Tästä jatkuvasta pahasta olosta.
Olen alkanut pohtimaan pitäisikö minun vaan lakata olemasta. Aiheutan vaan pahaa ympärilleni enkä jaksa enää yrittää kannatella tätä elämää. Poikani ansaitsee parempaa. Mies pääsisi minusta lopullisesti eroon eikä hänen tarvitsisi enää olla niin hämmentynyt minun suhteeni.
En edes tiedä miksi kirjoitan tänne.
Kommentit (9)
Sinunnkannattaa varmaannolla yhteydessä neuvolaan ja pyytää sitä kautta keskusteluapua
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et voi olla vastuussa miehesi elämästä. Hänen menneisyytensä ei ole käsissäsi. Nykyisyys ja tulevaisuus ovat hänen omalla vastuullaan.
Kenenkään aivokemiaa ei voi välittää terveeksi. Aina ei kukaan voi mitään.
Keskity lapseesi ja yhteiseen hyvinvointiinne.
Usko kokenutta.
Vierailija kirjoitti:
Et voi olla vastuussa miehesi elämästä. Hänen menneisyytensä ei ole käsissäsi. Nykyisyys ja tulevaisuus ovat hänen omalla vastuullaan.
Kenenkään aivokemiaa ei voi välittää terveeksi. Aina ei kukaan voi mitään.
Keskity lapseesi ja yhteiseen hyvinvointiinne.
Usko kokenutta.
Yritänkin keskittyä minuun ja poikaan, mutta se vaan alkaa olemaan niin vaikeaa. En vain jaksa enää. Tuntuu, että joku toinen voisi tarjota pojalleni parempaa elämää. Täydempää elää. Tuntuu, ettei minulla ole mitään tarjottavaa hänelle.
Ap
Haet apua itsellesi mahdollisimman pian. Työterveys tai neuvola tai terveyskeskus. Apua on saatavilla. Älä luovuta. Et ole pilannut kenenkään elämää.
Vierailija kirjoitti:
...En pysty lakata ajattelemasta, että olen vastuussa kahden ihmisen elämän pilaamisesta. Aina, kun katson poikani hymyilevän tunnen syyllisyyttä. Kuka tahallaan pilaa toisen elämän? Pakotin miehen isäksi ja pakotin pojan tähän sotkuun. Olen puhunut miehelle tästä syyllisyyden tunteesta ja hän on sanonut, että ei hetkeäkään kadu poikaamme ja hänen elämästään on tullut parempaa poikamme syntymän jälkeen (ennen hänelle oli ongelmia huumeiden kanssa ja ei kunnollisia ihmissuhteita mm. edes omaan perheeseensä), mutta minä en pääse yli tästä syyllisyydestä. Tästä jatkuvasta pahasta olosta.
Olen alkanut pohtimaan pitäisikö minun vaan lakata olemasta. Aiheutan vaan pahaa ympärilleni enkä jaksa enää yrittää kannatella tätä elämää. Poikani ansaitsee parempaa. Mies pääsisi minusta lopullisesti eroon eikä hänen tarvitsisi enää olla niin hämmentynyt minun suhteeni.
En edes tiedä miksi kirjoitan tänne.
Stoori herättää kysymyksiä joihin en puutu, mutta loppuosaan lainaamani Ap.n tunne on varmaan totta. Se on sinun langanpääsi. Selvitä, mistä johtuu. Mitä voit muuttaa, mikä pitää hyväksyä.
Saat varmasti apua ammattilaisilta. Mieti, miksi koet aiheuttavasi pahaa. Onko kyse tunnepuolen sairaudesta, vaiko aidosta syyllisyydestä, käytöksestä jonka voisi muuttaa ja korjata?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kuitenkaan ymmrrä syyllisyyden tunteitasi, selvitä ihmeessä, mistä ne johtuu. Mieshän on kertonut, että poika on parasta, mitä hänelle on sattunut, miten voit siis sanoa, että olet pilannut hänen elämänsä? Miksi oletat, ettei lapselle riitä hyvä ruoka, puhtaat vaatteet, välittävät vanhemmat??? Raha ei näitä takaa. Sun kannattaisi todellakin päästä juttelemaan jonkun ammattilaisen kanssa, että saisit selvyyden mikä SINUA oikeasti vaivaa.
Varaa aika neuvolaan keskusteluapua varten. Nyt heti.
Sinun ei hyödytä kirjoittaa tästä johonkin nettipalstalle. Käänny ammattilaisten puoleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivon, että saat tukea jaksamiseen pian ja tarpeeksi. Löytyy ihmisiä, jotka auttavat Juuri Sinua ja Teitä. <3 nim. Harkitsen juuri tukiperheeksi lähtemistä, syliini vielä mahtuisi! Ja jos vain tietäisin kenelle voisin luovuttaa pienet kamppeet, sen tekisin.
" Kun katsot aurinkoon, jäävät varjot selkäsi taakse."