Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Paniikkihäiriö pilasi kaiken.
04.12.2018 |
Puoli vuotta ollaan tästä kärsitty, raskaan kokemuksen seurauksena. Lääkärit sanoi että johtuu noista kokemuksista, ei tarvita siis tutkimuksia, menee itekseen ohi.
Joo ei mennyt. Nyt olen sairaslomalla, ystävät ovat hylänneet, ja tämän lisäksi olen masentunut koska en voi tehdä enää mitään. Rakas ratsastusharrastus jäi, siitä sain aina voimaa. Nyt olen kotona päivästä toiseen, kauppareissukin vaatii lukuisat itkut etukäteen.
Mä en varmaankaan ikinä enää parane. Kaikki konstit on kokeiltu, mutta ei. Vielä lääkkeet on kokeilematta, ja pelkään niitä yli kaiken. Vaihtoehtoina kuitenkin on näillä näkymin kärsiä kotona täristen tai sitten ottaa lääkettä ja muuttua tunnottomaksi zombieksi joka ei kykene edes rakastumaan.
Motivaatio itsensä parantamiseen on pieni, kun ei tästä paskasta kuitenkaan parane ikinä. Aiemmin olen pystynyt kaikkeen, nyt pitäisi alkaa siedättämään itseään kotoa lähtemiseen. Anteeksi ruikutukseni.
Kommentit (37)
Ehkä sinä et ole vielä henkisesti toipunut. Ei erosta selviä puolessa vuodessa, jos se on raskas.
Ja noi terapiat ja lääkkeet eivät toimi kaikille tai ei ainaakaan löydetä sopivaa lääkettä tai edes terapeuttia. Keskusteluapua antaa myös ihan kauheita ihmisiä, jotka pahimmillaan pahentavat oireita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mullakin paniikkihäiriö. Oli lievempänä pitkään. Nyt vaikeita kohtauksia.
Ruokakaupassa käyn, olen löytänyt yhden missä pystyn välillä pikaisesti käymään. Pienen kaupan. Vaatteet tilaan netistä. Muissa paikoissa en käy. En kirjastossakaan enää pysty.
Sairaslomalla olen minäkin nyt. Välillä en käy moneen päivään missään. Ihan säikähtää omaa ääntä, kun sanoo ruokakaupan kassalle kiitos. Puhelimessa puhuminenkin ahdistaa.
Lääkkeitä on kokeiltu. Sain kamalia oireita niistä. Viimeisestä laajeni pupillit valtavaksi aina. En pystynyt kohdistamaan katsetta tai pitämään valoja päällä, se särki silmiä. Sitä edellisestä tuli itsetuhoinen olo.
Kirjoitan tämän vain siksi, että ärsyttää, miten jotkut luulevat, että otat pari lääkettä ja se on siinä. Tai että psykiatrille pääsee noin vain. Puolen vuoden odotus väh. Eikä sekään mikään ihmeparannus ole.
Mulla ei ole mitään elämää tällä hetkellä. Tämä on vienyt multa lähes kaiken mikä oli hauskaa ja hyvää elämässä.
Semmoista kysyisin, että jos pelkäät ettet pysty rakastumaan lääkkeitä käyttäessä, niin tuossa kunnossa nyt sitten pystyisit?
Onko se rakastuminen nyt sinulle joku ykkösjuttu, kun et edes kauppaan pääse?
Vierailija kirjoitti:
Ehkä sinä et ole vielä henkisesti toipunut. Ei erosta selviä puolessa vuodessa, jos se on raskas.
Ja noi terapiat ja lääkkeet eivät toimi kaikille tai ei ainaakaan löydetä sopivaa lääkettä tai edes terapeuttia. Keskusteluapua antaa myös ihan kauheita ihmisiä, jotka pahimmillaan pahentavat oireita.
Toi on niin totta. Mulla on pahentunut olo lääkkeistä. En edes uskalla kokeilla enää.
Pääsin monen kuukauden jonotuksen jälkeen arviointikäynnille psykistriselle puolelle. Siellä oli todella nuori, ujo mieslääkäri, joka tuijotti konettaan koko ajan ja vanhempi sh nainen, joka oli todella töykeä. Aloittikin koko tapaamisen sanomalla, että täällä lukee, että voit huonosti, mutta eipä siltä näytä. En tiedä millaisena sinne olisi pitänyt mennä? Kylpytakissa ja tukka pesemättä?
Nyt pää pois sieltä hanurista ja hetkeksi edes järki käteen hyvä ihminen!
Aloin kärsimään paniikkikohtauksista n 16-vuotiaana isän itsemurhan ja omilleen muuton jälkeen. En ole saanut opiskeltua ammattia koska en tajunnut hakeutua hoitoon ja vasta kymmenen vuotta myöhemmin poikaystäväni hommasi mut terapiaan. En siis pystynyt käymään kaupassa, koulusta oli pakko paeta kesken päivän pois, säikyin ihmisiä enkä tosiaan ollut yhteiskuntakelpoinen.
Olin aina älyttömän lääkevastainen, mutta tajusin että multa menee koko elämä hukkaan jos yritän pärjätä vaan omin keinoin, koitan mitä tahansa vaikka en itse tykkäisi.
Söin ehkä pari vuotta lääkkeitä yhteensä ja kävin juttelemassa.
Ensin käytössä duloksetiini (cymbalta). Mainio lääke mutta aiheutti mulle törkeän ummetuksen. Vaihdossa sain fluoksetiinin (seronil). Alkuoireiden jälkeen oli ihmeellistä huomata jossain vaiheessa että olen ollut tasainen, en pelkää, mä hymyilen, olen iloinen ja jopa sosiaalinen!
En usko että olisin ilman lääkitystä päässyt samaan lopputulokseen. Lopetus-oireita toki oli mutta menivät ohi. Nyt olen 31v, työ-elämässä ja paniikki-oireet ovat miltei hävinneet.
Kävin myös kaksi vuotta kuntouttavassa työtoiminnassa (jota täällä paljon parjataan) ja se oli lääkkeiden ohella isoin juttu tervehtymisessä. Kun aloitin niin olin nurkassa kyhjöttävä ja kaikkia ja kaikkea pelkäävä, pankkiin rajusti viikottain ja ahdistus oli käsittämätön, puhuinkin arasti enkä ottanut itse kontaktia kehenkään. Siellä lopettaessani kaikki oli ylpeitä muutoksestani, oon iloinen ja tunnollinen, tekevä ja osaava, itsevarma ja hymyilevä.
Kadun etten suostunut lääkitykseen aiemmin, meni monta vuotta hukkaan.
Ota vaan rohkeasti lääkitys ennenkun huomaat että sulta on mennyt 10 vuotta elämästä neljän seinän sisällä. Sitä ei tarvitse lopun elämää syödä, vaan sen että pääset pahimmasta yli.
Kyllä sä paranet!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en tarvinnut paniikkihäiriöön kuin opamoxia pienen annoksen silloin kun alkoi ahdistaa. Vuoden jälkeen en tarvinnut enää sitäkään. Eikä tuo tuonut mitään pöhnää vaan sen normaalin tasaisen olon.
Älytöntä jos ei viitsi lääkkeitä edes kokeilla vaan kärsii mieluummin.
Propral on lääke joka vie itseltäni tärinän, jolloin paniikki ei näy samalla tavalla muille. Tämä antanut rohkeutta ja pystyn taas kaikkeen. Ei tee zombieksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos vastaajille!
Olen nyt lääkkeen kannalla, mutta edelleen pelottaa kun osa silti kertoo niistä negatiivisia kokemuksia. On niin 50/50.
Vierailija kirjoitti:
Nyt pää pois sieltä hanurista ja hetkeksi edes järki käteen hyvä ihminen!
Aloin kärsimään paniikkikohtauksista n 16-vuotiaana isän itsemurhan ja omilleen muuton jälkeen. En ole saanut opiskeltua ammattia koska en tajunnut hakeutua hoitoon ja vasta kymmenen vuotta myöhemmin poikaystäväni hommasi mut terapiaan. En siis pystynyt käymään kaupassa, koulusta oli pakko paeta kesken päivän pois, säikyin ihmisiä enkä tosiaan ollut yhteiskuntakelpoinen.
Olin aina älyttömän lääkevastainen, mutta tajusin että multa menee koko elämä hukkaan jos yritän pärjätä vaan omin keinoin, koitan mitä tahansa vaikka en itse tykkäisi.
Söin ehkä pari vuotta lääkkeitä yhteensä ja kävin juttelemassa.
Ensin käytössä duloksetiini (cymbalta). Mainio lääke mutta aiheutti mulle törkeän ummetuksen. Vaihdossa sain fluoksetiinin (seronil). Alkuoireiden jälkeen oli ihmeellistä huomata jossain vaiheessa että olen ollut tasainen, en pelkää, mä hymyilen, olen iloinen ja jopa sosiaalinen!
En usko että olisin ilman lääkitystä päässyt samaan lopputulokseen. Lopetus-oireita toki oli mutta menivät ohi. Nyt olen 31v, työ-elämässä ja paniikki-oireet ovat miltei hävinneet.
Kävin myös kaksi vuotta kuntouttavassa työtoiminnassa (jota täällä paljon parjataan) ja se oli lääkkeiden ohella isoin juttu tervehtymisessä. Kun aloitin niin olin nurkassa kyhjöttävä ja kaikkia ja kaikkea pelkäävä, pankkiin rajusti viikottain ja ahdistus oli käsittämätön, puhuinkin arasti enkä ottanut itse kontaktia kehenkään. Siellä lopettaessani kaikki oli ylpeitä muutoksestani, oon iloinen ja tunnollinen, tekevä ja osaava, itsevarma ja hymyilevä.
Kadun etten suostunut lääkitykseen aiemmin, meni monta vuotta hukkaan.Ota vaan rohkeasti lääkitys ennenkun huomaat että sulta on mennyt 10 vuotta elämästä neljän seinän sisällä. Sitä ei tarvitse lopun elämää syödä, vaan sen että pääset pahimmasta yli.
Kyllä sä paranet!
Täyttä asiaa ja hyvä kun annat napakasti ohjeita. Itse olen myös lääkevastainen, mutta pakko ottaa jotain auttavaa, muutoin elämä on liian kapea-alaista. Onko aloittaja juuri sama kirjoittaja, joka ei halua kymmeniin vaihvoinsa ottaa mitään apua, kun tulee kaikista oireita ja kaikki niin kamalaa. Vaihtoehto on kuihtua sisätiloihin katkerana. Ota tai jätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puoli vuotta?? Yleensä mt-häiriöiden parantumisessa menee jopa kymmenen vuotta.
Ensimmäiset paniikkikohtaukset voivat säikäyttää niin toden teolla, että rupeaa pelkäämään uusia kohtauksia jo etukäteen. Sama kuin ratsastaessa, jos tippuu hevosen selästä niin on noustava heti takaisin ettei jäisi pelkoja. Näin minulle kerrottiin psykiatrian polilla. Olin itsekkin lääkkeitä vastaan, mutta koska hengitysharjoituksista yms. ei ollut apua, suostuin kokeilemaan lääkitystä. Aluksi sain propralia, joka helpotti kyllä fyysisiä oireita (vaikea hengittää, huimaus, kuristumisen tunne, sydämen tykytys, hyperventilointi), mutta se ei poistanut henkisiä oireita. Koska Propralista oli hyötyä, eikä se aiheuttanut sivuvaikutuksia, uskaltauduin kokeilemaan Opamoxia. Se auttoi ja yhdessä keskusteluavun kanssa opin tunnistamaan kohtauksien ensioireet. Lopetin Opamoxin ja jatkoin Propralilla. Kun tiesin kohtaukset olevan tulossa, otin Propralia ja kohtaus ei kerennyt tulla. Nykyään pärjään ilman lääkkeitä. Kannattaa muistaa, että netissä ihmiset kertovat usein ennemmin huonoista kokemuksista. Tsemppiä ja jaksamista sinulle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hae itsellesi henkilökohtaista avustajaa niin tulee lähdettyä sinne ratsastamaan kun on tukikaveri ja tsemittäjä mukana.
En ole ap, mutta minusta tuntuu että minulle se pelko on pahempi kuin paniikki ja paniikki tulee pelottavissa tilanteissa. Opamoxia pitäisi ottaa niin paljon, että menee hyytyneeksi. Propral ei auta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäiset paniikkikohtaukset voivat säikäyttää niin toden teolla, että rupeaa pelkäämään uusia kohtauksia jo etukäteen. Sama kuin ratsastaessa, jos tippuu hevosen selästä niin on noustava heti takaisin ettei jäisi pelkoja. Näin minulle kerrottiin psykiatrian polilla. Olin itsekkin lääkkeitä vastaan, mutta koska hengitysharjoituksista yms. ei ollut apua, suostuin kokeilemaan lääkitystä. Aluksi sain propralia, joka helpotti kyllä fyysisiä oireita (vaikea hengittää, huimaus, kuristumisen tunne, sydämen tykytys, hyperventilointi), mutta se ei poistanut henkisiä oireita. Koska Propralista oli hyötyä, eikä se aiheuttanut sivuvaikutuksia, uskaltauduin kokeilemaan Opamoxia. Se auttoi ja yhdessä keskusteluavun kanssa opin tunnistamaan kohtauksien ensioireet. Lopetin Opamoxin ja jatkoin Propralilla. Kun tiesin kohtaukset olevan tulossa, otin Propralia ja kohtaus ei kerennyt tulla. Nykyään pärjään ilman lääkkeitä. Kannattaa muistaa, että netissä ihmiset kertovat usein ennemmin huonoista kokemuksista. Tsemppiä ja jaksamista sinulle!
Kiitos
Sen haluan nostaa vielä esille, että erosta on vuosi nyt. Puoli vuotta meni toipuessa, lopussa oli aivan loistava olo. Tein paljon asioita ja harrastin. Kunnes meni se työ. Sen jälkeen meni ehkä kuukaus, pari, kun alkoi näitä kohtauksia tulla.
Koin voivani oikein hyvin enkä ollut stressaantunut, mutta näköjään phäiriö voi siitäkin huolimatta tulla.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä keinoja tarkalleen ottaen on kokeiltu kun sanoit että kaikki kokeiltu paitsi lääkkeet?
Tuo ei myöskään pidä paikkaansa etteikö koskaan voisi parantua. Toki paniikkihäiriöllä on suuri riski uusiutua ja tulla takaisin stressaavissa elämäntilanteissa tai joskus ihan muutenkin vain, mutta kyllä sen kanssa voi oppia silti elämään ihan hyvää elämää.
Olen yrittänyt järkeillä, etten kuole. Hengittää. Keskittyä johonkin muuhun ja käsitellä sitä tapahtumaa joka aiheutti tämän. Jätin kahvin juonninkin.
Vaikea oikeasti uskoa että voi elää hyvää elämää, kun on aikaisemmin pystynyt kaikkeen ja elänyt ilman mitään sairauksia. Nyt koko elämä pyöri niiden vtun paniikkikohtausten ympärillä ja aina pitää varautua siihen ja lässynlää. Aivan sama kuin sairastaisi vaikka epilepsiaa.
Lääkkeet pelottaa koska sivuvaikutukset on hurjia. Enkä ole kuullut että niillä olis ykskään häiriö parantunut, oireet palaa kun lääkitys loppuu
Kerro nyt ihmeessä mitä ne hurjat sivuvaikutukset on? Siis ei ymmärrä.
Alue: Aihe vapaa
Onko kokeiltu ihan rauhoittavia, bentsoja. Niistä yleensä on aika satavarma apu.