Lue keskustelun säännöt.
Olenko vieläkin shokkivaiheessa, ja koska tämä loppuu? Sairastuminen
28.11.2018 |
Sairastuin siis 2,5 vuotta sitten sairauteen, joka ei parane. En vieläkään voi uskoa, että tämä on kohtaloni. Tulevaisuuden ajatteleminen tuntuu kauhistuttavalta ja elättelen jatkuvasti toiveita, että paranen vielä eikä elämä tule aina olemaan tällaista. Käytännössä se kuitenkin on ennuste, että en parane koskaan.
Kommentit (8)
Oletko saanut mitään henkisen puolen apua sairastuttuasi? Jos et ole, niin sano rohkeasti seuraavalla kerralla, että tarvitset keskusteluapua. Tai mieluummin soita lääkäriin heti huomenna.
Sairastuminen on shokki. Ymmärrän sinua hyvin. Itsekin sain diagnoosin kesällä ja tämä henkinen puoli on ollut vaikeinta kestää. Sairauteni ei ole kuolemanvakava, mutta parantumaton ja etenevä. Tuntuu, ettei lähipiirini ymmärrä sairauttani. Tunnen olevani todella yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saanko kysyä mihin olet sairastunut? Itsellä on ollut syöpä, 6 v meni niin etten muista mitään. Nyt silmäni on sokeutumassa, toivottavasti saan säilyttää näköni toisessa silmässä. Pelkään jatkuvasti, että terveelle silmälle tapahtuu jotain. Mietin jatkuvasti mihin kaikkiin onnettomuuksiin voin joutua.
Vertaistukiryhmää, vaikka netissä?
Sairastuin 10 vuotta sitten, ihan tasan.
Alku oli tosi raju.
Näihin aikoihin vuodesta masennun yleensä.
Tämä säätila tuo sen epätoivon ja järkuytyksen mieleen kuin pahoinvoinnin.
Aluksi oli vain epäily, toivo ohimenevistä oireista. Kukaan ei ottanut mua vakavasti.
Sitten tehtiin ratkaiseva tutkimus ja asia varmistui. Sairaus olikin jo muuttanut sisikuntaani. Oireita oli ollut, mutta ne muuttuivat äkillisesti rajuiksi. Kaikki muut valmistelivat joulua, mä elin yksityisessä kauhukammiossani.
Olen siellä yhä. Meni pari vuotta luopumistyötä tehdessä.
En jaksa enää olla empaattinen ja tukea muita, kuten ennen tein. Olen kova, jotta selviän hengissä. En kauhistele enää mitään.
Elämä on mitä on ja jonain päivänä se päättyy.
So what?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos sairautesi on kuolemanvakava etkä ole henkisen avun piirissä, niin ehdottomasti kannattaa hakea apua.
Kannattaa muussakin tapauksessa hakea apua, jos sinulla on pelkoa, toivottomuutta ja ahdistusta.
Minulla itselläni on diagnosoitu parantumaton neurologinen sairaus (MS-tauti), joka ei ole kuolemanvakava mutta (aaltomaisesti) etenevä. Sairauteni diagnoosiin johtanut oireilu oli niin raju, että niiden oireiden parannuttua olen ollut vain iloinen, kauheasta diagnoosista huolimatta. En nimittäin olisi ikinä silloin sairaalassa ollessani uskonut, että vielä palautuisin ennalleni.
En tiedä, miten voisin henkisesti, jos diagnoosin saamiseen ei olisi minulla liittynyt tuollainen radikaali "onni onnettomuudessa" -kokemus.
Jos sairaudessasi on pienikin mahdollisuus hyväennusteiseen taudinkulkuun, niin minusta kannattaa pitää kiinni ajatuksesta, että juuri sinulla se tulee menemään niin. Minun sairaudessani on tuollainen mahdollisuus (n. 20% diagnosoiduista muistaakseni), ja jostain syystä olen koko tämä ajan uskonut, että tulen kuulumaan tuohon vähemmistöön.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Onko sinulla flunssa, syöpä vai peräti masennus? Mikään ei ole niin ärsyttävää kun hakea huomiota ja ei voi sanoa sitten mistä se kaikki on lähtöisin kuitenkin jakaa julkisesti pahaa oloa.
Voit olla.
Hanki ihmeessä apua.
Krooninen sairaus on pahimpia vastoinkäymisiä ja suruja mitä voi tulla.
On kokemusta.
Etenkin jos sairaus tuottaa kipuja, etenee, rajoittaa elämää, tuottaa pelkoa ja on/voi muuttua pahanlaatuiseksi.