Lue keskustelun säännöt.
Itsensä uhraaminen ei ole rakkautta
27.11.2018 |
Kirjoitin toiseen ketjuun, miten tällä palstalla on erityisen paljon sellaisia parisuhdekäsityksiä, jotka korostavat uhrautumista ja toisen tarpeiden asettamista muiden edelle. Sillä ei minusta ole juurikaan tekemistä rakkauden kanssa.
Minä olen aikuinen pitkäaikaissairas ihminen, ja selviän omasta arjestani ja omista vaivoistani ihan itse. Kumppania tarvitsen seksiin, läheisyyteen, romantiikkaan, kivaan yhteiseen tekemiseen, keskusteluihin ja silloin tällöin rohkaiseviin halauksiin. Jos kumppanini kokee, että kanssani on raskasta tai ikävää, silloin kuuluukin erota. Eroaisin itsekin, vaikka todennäköisesti olen aina suhteessa se sairaampi osapuoli.
Kommentit (21)
Eikös kokonaisvaltaisessa rakkaudessa ole mukana myös agape-ulottuvuus? Tietysti kuuluu olla molemmille hyvä parisuhde, mutta elämä voi potkia sitä toista päähän vaikkapa 718 vuorokauden ajan ja mennä sitten ohi. Mitä kun toinen saa tarpeekseen siinä 689 vuorokauden jälkeen kun "ei saa itselleen mitään" ja jättää toisen. Suhde on aina jossain määrin "epäreilu" toiselle osapuolelle. Parisuhdenäkemyksissä juuri korostuu se, että molemmilla on samanlaiset arvot, eikä tarvitse pelätä että toinen lähtee vaikka itsellä olisi kaamea ajanjakso meneillään.
Jos toinen dementoituu tai halvaantuu ja sen takia terve osapuoli jättää toisen, niin en kyllä sellaistakaan käsitä. Kukin tekee omat valintansa ja kukin kestäköön myös valintojensa seuraukset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eikös kokonaisvaltaisessa rakkaudessa ole mukana myös agape-ulottuvuus? Tietysti kuuluu olla molemmille hyvä parisuhde, mutta elämä voi potkia sitä toista päähän vaikkapa 718 vuorokauden ajan ja mennä sitten ohi. Mitä kun toinen saa tarpeekseen siinä 689 vuorokauden jälkeen kun "ei saa itselleen mitään" ja jättää toisen. Suhde on aina jossain määrin "epäreilu" toiselle osapuolelle. Parisuhdenäkemyksissä juuri korostuu se, että molemmilla on samanlaiset arvot, eikä tarvitse pelätä että toinen lähtee vaikka itsellä olisi kaamea ajanjakso meneillään.
Jos toinen dementoituu tai halvaantuu ja sen takia terve osapuoli jättää toisen, niin en kyllä sellaistakaan käsitä. Kukin tekee omat valintansa ja kukin kestäköön myös valintojensa seuraukset.
Kyllä minun suhteeni ovat aina olleet reiluja kummallekin osapuolelle. En tiedä, miksi suhteen täytyisi olla epäreilu, tai miksi kukaan sietäisi epäreiluja suhteita. Ehkä hyvin tarvitseva luonne, joka tietää, ettei pysty omilla jaloillaan seisomaan?
Vierailija kirjoitti:
Onko kumppanilla joku tarvearvo?
Jokainen on parisuhteessa, koska parisuhde vastaa omiin tarpeisiin. Jokainen parisuhteeseen pyrkivä haluaa tulla rakastetuksi, hyväksytyksi, halutuksi; haluaa toisen läheisyyttä tai kumppanuutta, harrastuskaveruutta, isän tai äidin lapselleen... Jos emme tarvitsisi joitakin tällaisia asioita, emme olisi parisuhteissa. Suhteet eivät ole hyväntekeväisyyskohde.
Samaa mieltä. Selvästi monella on täällä pelko persiissä että mies jättää. Kannattaisiko tehdä siitä suhteesta parempi ettei kenenkään tarvitse velvollisuudesta jäädä huonoon suhteeseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eikös kokonaisvaltaisessa rakkaudessa ole mukana myös agape-ulottuvuus? Tietysti kuuluu olla molemmille hyvä parisuhde, mutta elämä voi potkia sitä toista päähän vaikkapa 718 vuorokauden ajan ja mennä sitten ohi. Mitä kun toinen saa tarpeekseen siinä 689 vuorokauden jälkeen kun "ei saa itselleen mitään" ja jättää toisen. Suhde on aina jossain määrin "epäreilu" toiselle osapuolelle. Parisuhdenäkemyksissä juuri korostuu se, että molemmilla on samanlaiset arvot, eikä tarvitse pelätä että toinen lähtee vaikka itsellä olisi kaamea ajanjakso meneillään.
Jos toinen dementoituu tai halvaantuu ja sen takia terve osapuoli jättää toisen, niin en kyllä sellaistakaan käsitä. Kukin tekee omat valintansa ja kukin kestäköön myös valintojensa seuraukset.
Jos parisuhde on itselle huono, sitten siitä kuuluu lähteä. Ei ole sanottu, että kumppanin masennus, työttömyys tai muu vaikeus välttämättä tämän aiheuttaa, mutta jos parisuhde on hyvä vain toiselle (tai ei kummallekaan), ei sellaista ole oikeudenmukaista jatkaa. Parisuhde voi olla toiselle huono myös silloin, kun kumppani on täysin terve ja toimintakykyinen.
Toki, mutta pitänee ymmärtää, että jollekin se uhrautuminen on se juttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikös kokonaisvaltaisessa rakkaudessa ole mukana myös agape-ulottuvuus? Tietysti kuuluu olla molemmille hyvä parisuhde, mutta elämä voi potkia sitä toista päähän vaikkapa 718 vuorokauden ajan ja mennä sitten ohi. Mitä kun toinen saa tarpeekseen siinä 689 vuorokauden jälkeen kun "ei saa itselleen mitään" ja jättää toisen. Suhde on aina jossain määrin "epäreilu" toiselle osapuolelle. Parisuhdenäkemyksissä juuri korostuu se, että molemmilla on samanlaiset arvot, eikä tarvitse pelätä että toinen lähtee vaikka itsellä olisi kaamea ajanjakso meneillään.
Jos toinen dementoituu tai halvaantuu ja sen takia terve osapuoli jättää toisen, niin en kyllä sellaistakaan käsitä. Kukin tekee omat valintansa ja kukin kestäköön myös valintojensa seuraukset.
Kyllä minun suhteeni ovat aina olleet reiluja kummallekin osapuolelle. En tiedä, miksi suhteen täytyisi olla epäreilu, tai miksi kukaan sietäisi epäreiluja suhteita. Ehkä hyvin tarvitseva luonne, joka tietää, ettei pysty omilla jaloillaan seisomaan?
Jos suhteesi ovat aina olleet reiluja, niin miksi ne eivät sitten ole jatkuneet?
Itsensä uhraaminen ei ole aina rakkautta, mutta eikö rakkauteen kuulu se, että olisi valmis uhrautumaan toisen puolesta? Mutta jos rakastaa toista, niin ei kai silloin edes pyydä tai toivo toiselta uhrautumista.
Se että onko rakkaus kannattavaa tai aina hyvä asia, onkin kysymys erikseen. Ainakaan uhrautuminen ei ole aina hyvä asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikös kokonaisvaltaisessa rakkaudessa ole mukana myös agape-ulottuvuus? Tietysti kuuluu olla molemmille hyvä parisuhde, mutta elämä voi potkia sitä toista päähän vaikkapa 718 vuorokauden ajan ja mennä sitten ohi. Mitä kun toinen saa tarpeekseen siinä 689 vuorokauden jälkeen kun "ei saa itselleen mitään" ja jättää toisen. Suhde on aina jossain määrin "epäreilu" toiselle osapuolelle. Parisuhdenäkemyksissä juuri korostuu se, että molemmilla on samanlaiset arvot, eikä tarvitse pelätä että toinen lähtee vaikka itsellä olisi kaamea ajanjakso meneillään.
Jos toinen dementoituu tai halvaantuu ja sen takia terve osapuoli jättää toisen, niin en kyllä sellaistakaan käsitä. Kukin tekee omat valintansa ja kukin kestäköön myös valintojensa seuraukset.
Kyllä minun suhteeni ovat aina olleet reiluja kummallekin osapuolelle. En tiedä, miksi suhteen täytyisi olla epäreilu, tai miksi kukaan sietäisi epäreiluja suhteita. Ehkä hyvin tarvitseva luonne, joka tietää, ettei pysty omilla jaloillaan seisomaan?
Jos suhteesi ovat aina olleet reiluja, niin miksi ne eivät sitten ole jatkuneet?
Ei kai se nyt vielä riitä, että suhde on reilu? Sen täytyy myös olla antoisa, ja esimerkiksi tulevaisuudensuunnitelmien ja henkilökohtaisten tavoitteiden täytyy osua yksin.
Vierailija kirjoitti:
Eikös kokonaisvaltaisessa rakkaudessa ole mukana myös agape-ulottuvuus? Tietysti kuuluu olla molemmille hyvä parisuhde, mutta elämä voi potkia sitä toista päähän vaikkapa 718 vuorokauden ajan ja mennä sitten ohi. Mitä kun toinen saa tarpeekseen siinä 689 vuorokauden jälkeen kun "ei saa itselleen mitään" ja jättää toisen. Suhde on aina jossain määrin "epäreilu" toiselle osapuolelle. Parisuhdenäkemyksissä juuri korostuu se, että molemmilla on samanlaiset arvot, eikä tarvitse pelätä että toinen lähtee vaikka itsellä olisi kaamea ajanjakso meneillään.
Jos toinen dementoituu tai halvaantuu ja sen takia terve osapuoli jättää toisen, niin en kyllä sellaistakaan käsitä. Kukin tekee omat valintansa ja kukin kestäköön myös valintojensa seuraukset.
Jos noin pian toisen lähtemisen jälkeen elämä lakkaa potkimasta päähän, niin siinähän se potkimisen syy selvisi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itsensä uhraaminen ei ole aina rakkautta, mutta eikö rakkauteen kuulu se, että olisi valmis uhrautumaan toisen puolesta?
Ei minusta kuulu ainakaan romanttiseen rakkauteen. Korkeintaan vanhempi voi haluta uhrautua lapsensa puolesta, mutta kyllä tasavertaisten ja itsenäisten aikuisten suhteessamme ensisijaisten moraalisten velvollisuuksien tulee kohdistua itseen ja omaan hyvinvointiin.
Parisuhteet ovat aina vapaaehtoisia. Huonosta suhteesta saa ja pitää lähteä. Sillä ei ole mitään merkitystä, miksi se suhde on huono. Jos toisen kanssa on paha olla, ei ole oikein jäädä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos oma kiintymyssuhdetyyli on ahdistuva/takertuva, ajatus suhteen päättymisestä on aivan sietämätön. Tällaiset ihmiset vaativat ja vaalivat uhrautumisen ajatusta, koska hylätyksi tuleminen on kuolemaakin kamalampi ajatus.
Vierailija kirjoitti:
Eikös kokonaisvaltaisessa rakkaudessa ole mukana myös agape-ulottuvuus? Tietysti kuuluu olla molemmille hyvä parisuhde, mutta elämä voi potkia sitä toista päähän vaikkapa 718 vuorokauden ajan ja mennä sitten ohi. Mitä kun toinen saa tarpeekseen siinä 689 vuorokauden jälkeen kun "ei saa itselleen mitään" ja jättää toisen. Suhde on aina jossain määrin "epäreilu" toiselle osapuolelle. Parisuhdenäkemyksissä juuri korostuu se, että molemmilla on samanlaiset arvot, eikä tarvitse pelätä että toinen lähtee vaikka itsellä olisi kaamea ajanjakso meneillään.
Jos toinen dementoituu tai halvaantuu ja sen takia terve osapuoli jättää toisen, niin en kyllä sellaistakaan käsitä. Kukin tekee omat valintansa ja kukin kestäköön myös valintojensa seuraukset>.
Näinhän se on, jos toista todella rakastaa, ei ole pienten tai suurtenkaan vastoinkäymisten tullessa valmis luovuttamaan, vaan pysyy rinnalla. Toisaalta suhde dementoituneen tai halvaantuneen kanssa ei ole enää välttämättä varsinainen parisuhde, vaan hoitosuhde. Ei ole ulkopuolisten asia arvostella, jos tämä ei terveelle osapuolelle riitä. Tuota "kukin kestäköön valintojensa seiraukset"-kohtaa en ihan ymmärrä, eihän se että ryhdyt jonkun kanssa parisuhteeseen ole kuitenkaan mikään peruuttamaton tuomio tai pallo jalassa, että "tässä pysyt, vaikka mikä olisi".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikös kokonaisvaltaisessa rakkaudessa ole mukana myös agape-ulottuvuus? Tietysti kuuluu olla molemmille hyvä parisuhde, mutta elämä voi potkia sitä toista päähän vaikkapa 718 vuorokauden ajan ja mennä sitten ohi. Mitä kun toinen saa tarpeekseen siinä 689 vuorokauden jälkeen kun "ei saa itselleen mitään" ja jättää toisen. Suhde on aina jossain määrin "epäreilu" toiselle osapuolelle. Parisuhdenäkemyksissä juuri korostuu se, että molemmilla on samanlaiset arvot, eikä tarvitse pelätä että toinen lähtee vaikka itsellä olisi kaamea ajanjakso meneillään.
Jos toinen dementoituu tai halvaantuu ja sen takia terve osapuoli jättää toisen, niin en kyllä sellaistakaan käsitä. Kukin tekee omat valintansa ja kukin kestäköön myös valintojensa seuraukset.
Näinhän se on, jos toista todella rakastaa, ei ole pienten tai suurtenkaan vastoinkäymisten tullessa valmis luovuttamaan, vaan pysyy rinnalla. Toisaalta suhde dementoituneen tai halvaantuneen kanssa ei ole enää välttämättä varsinainen parisuhde, vaan hoitosuhde. Ei ole ulkopuolisten asia arvostella, jos tämä ei terveelle osapuolelle riitä. Tuota "kukin kestäköön valintojensa seiraukset"-kohtaa en ihan ymmärrä, eihän se että ryhdyt jonkun kanssa parisuhteeseen ole kuitenkaan mikään peruuttamaton tuomio tai pallo jalassa, että "tässä pysyt, vaikka mikä olisi".
Tästä tuli mieleen että rakkaus voi olla vain vapautta, rakkautta ei voi omistaa. Tarpeemme ei ole olla rakastettuja, meidän tarvitsee vain rakastaa. Jos halvaantuisin, kuinka voisin olla niin itsekäs että vaatisin jotain häneltä, esim. että hän uhraisi vapautensa takiani. En voi pyytää häneltä mitään. Se on kuin että taistelisin sokeana pimeyttä vastaan, vaatisin sitä syttymään ja ja valaisemaan huoneen. Se mitä normaalisti teemme on että vain vetäisemme valokatkaisimesta ja valo syttyy. Voimme vain rakastaa, vetää kytkimestä. Vertaus on outo mutta näinpäin asiaa ajattelu on välillä avartavaa. Jatkakaa :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsensä uhraaminen ei ole aina rakkautta, mutta eikö rakkauteen kuulu se, että olisi valmis uhrautumaan toisen puolesta?
Ei minusta kuulu ainakaan romanttiseen rakkauteen. Korkeintaan vanhempi voi haluta uhrautua lapsensa puolesta, mutta kyllä tasavertaisten ja itsenäisten aikuisten suhteessamme ensisijaisten moraalisten velvollisuuksien tulee kohdistua itseen ja omaan hyvinvointiin.
Onko romanttisessa rakkaudessa "rakkaus" siis oikeastaan harhaanjohtava sana?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsensä uhraaminen ei ole aina rakkautta, mutta eikö rakkauteen kuulu se, että olisi valmis uhrautumaan toisen puolesta?
Ei minusta kuulu ainakaan romanttiseen rakkauteen. Korkeintaan vanhempi voi haluta uhrautua lapsensa puolesta, mutta kyllä tasavertaisten ja itsenäisten aikuisten suhteessamme ensisijaisten moraalisten velvollisuuksien tulee kohdistua itseen ja omaan hyvinvointiin.
Onko romanttisessa rakkaudessa "rakkaus" siis oikeastaan harhaanjohtava sana?
Katso ketjun otsikko.
Monet pelkäävät yksinoloa ja yrittävät syyllistää kumppaniaan jäämään. Suhde on kuitenkin epäreilu, ellei se ole hyvä MOLEMMILLE.