Lue keskustelun säännöt.
Rajatilapersoonainen – onko sinulla tällaista?
27.11.2018 |
Onko sinulla, jolla on diagnosoitu rajatilapersoonallisuushäiriö, tällaista, kuten tällä tekstin kirjoittajalla?
http://toluckytown.blogspot.com/2018/11/palanen-sun-persoonaa.html
Hirveän mielenkiintoinen teksti!
Kommentit (35)
Jonkin verran samaistun tuohon henkilöön, mutta mielestäni hän puhuu ongelmista asioina jotka voivat olla tietyllätapaa "normaaleja". Asiat jotka hän kertovat pätevät niinsanotusti ihan normaaliin ihmiseen, jos häntä verrattaisiin niinsanotusti sairaana pidettyyn, jonkun persoonallisuushäiriön omaavaan ihmiseen. (Välillä minulla on hankala uskoa koko käsitteeseen persoonallisuushäiriö koska kyseenalaistan koko konseptia - häiriöinen persoona) Kuten se että muuntautuu ihmisten seurassa erilaiseksi tai että itsessä on vahva ja "heikko" puoli. Terve pärjäävä, ja sitten se, ongelmapuoli. Tietenkin jos ne kovin paljon eroavat toisistaan, voi olla ongelmia tai jos kokoajan heittelehtii. Tai jos se toinen puoli yhtäkkiä jossain tapauksessa "ottaakin vallan."
Osittain tuollainen voi olla dissosiaatiota. Oma minuus on pirstaloitunut vaikkapa trauman takia. Itse koen dissosiaatiohäiriön sopivan lähimmin siihen mitä itse koen. Minulla on traumatausta. Koen itsessäni erilaisia puolia, mutta ne ovat olleet tarpeen elämässä pärjäämiseksi. Vahva kannattele, mutta välillä heikko saattaa päästä niine epätoivoisine selviytymiskeinoineen niskan päälle. Voimakas stressi tai ikävistä asioista muistuttava tilanne voi laukaista minussa miltei täysin erilaisen ihmisen, paniikinomaisine selviytymiskeinoineen. Koko kokemusmaailmani saattaa yhtäkkiä muuttua. Ensin olen itsevarma, sitten yhtäkkiä olenkin täysin epävarma, tunnen kuinka kaikki tuijottavat minua. Tunnen itseni huonoksi. Se on kuin joku muistijälki siitä mitä joskus olen kokenut epävarmana nuorena ihmisenä, jolloin esimerkiksi pelkäsin sosiaalisia tilanteita voimakkaasti.
.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heikko itsetunto ei ole sairaus itsessään ja jo siihen voi liittyä sitä, että ei uskalla olla "oma itsensä". Itse en koko teini-ikänäni uskaltanut sanoa mistä oikein pidän. Pidin siitä mistä muutkin. En koskaan oikein tiennyt kuka olen, mistä pidän, ja jos pidinkin jostain, en uskaltanut sanoa sitä ääneen. Muuntauduin muiden kaltaiseksi, mielistelin enkä osannut sanoa ei. Mielistely, kilttityttö - syndrooma oli minulle hyvin haitallinen. Toisaalta, kasvaessani, uskalsin sanoa mielipiteeni painokkaammin ja olla se kuka kuvittelin olevani, pitää puoliani paremmin, mutta minäkuvani jäi ehkä hieman hataraksi ja mielistely jäi päälle. En ole ikinä uskaltanut myöskään paljastaa heikkouksiani muiden seurassa , olen aina pitänyt kiiltokuvamaskia naamallani, jossa osa ihmisistä ei ole edes osannut arvata että minulla menee huonosti. Tuntuu, että se oma heikko minä erosi hyvin paljon siitä kuka oli muiden parissa, siitä pärjäävästä henkilöstä. Heikkoa minää häpesin. Nykyään koen nämä puolet molemmat enemmän omakseni, olen ehkä eheämpi nykyään.
Sittemmin olen alkanut epäillä koko itsetuntemuksen merkitystä - me muutumme jatkuvasti. En tiedä onko olemassa mitään tiettyä minää ja persoonaa, kun mietitään "kuka minä olen". Olemme se kuka olemme vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa pääsääntöisesti. Persoonallisuus kehittyy läpi elämän. En ole enää se ihminen kuka olin nuorena, koska minulle on tullut paljon elämänkokemusta ja olen oppinut ja kasvanut paljon. Olin nuori ja naiivi nuorempana ja piti paljon käydä läpi matkalla aikuisuuteen.
Itselleni on tarjottu rajatilapersoonallisuushäiriötä, mutta en suostu allekirjoittamaan sitä omakseni. Sen kuvauksissa on kyllä paljon selviytymiskeinoja, haitallisia sellaisia, mitä käytin nuorempana. Olen joskus käyttäytynyt voimakkaassa ahdistuksessa ja kuormittavissa tilanteissa valiten itselle haitallisia impulsiivisia käytösmalleja. Kärsin voimakkaasta häpeä tunteista edelleenkin. Tunnen myös tyhjyyttä. Traumaattisten itselle ahdistavien kokemusten muistelu saattaa saada aikaan epätodellisia oloja ja traumaattisen ahdistuksen palaamista niin että elän niitä hetkiä uudelleen, tuntien välillä itseni ja ympäristöni täysin vieraaksi ja epätodelliseksi. Silloin en tiedä yhtäkkiä yhtään kuka olen, elän kuin unessa. Siihen auttaa esimerkiksi itsensä rauhoittelu. Se että kommunikoi jonkun kanssa.
Ihmissuhteeni eivät ole myrskyisiä enkä suhtaudu kehenkään mustavalkoisesti.
En myöskään enää juurikaan käyttäydy impulsiivisesti. Taikka ole suurimmaksi osaksi arjestani epävakaa käytökseltäni tai mikään "hirmumyrsky" lähipiirissä miten jotain epävakaita kuvataan mikä ei tietenkään pidä varmaan suurimman osan kohdalta muutenkaan paikkaansa.
Kai minä olen kuitenkin joku malliesimerkki rajatilasta. Siihen minut voi jotenkin istuttaa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on epävakaa. Ja kyllä tunnistan häiriöön liittyvät heikkouteni, toisin kuin joku aiempi kommentoija väitti. Mulla tuo epävakaa minäkäsitys näkyy siten, että yhtenä päivänä olen tyyliin perustamassa kukkakauppaa ja hautaustoimistoa, ja seuraavana hakemassa opiskelemaan filosofiaa. Muuttoja on todella monia, ympäri Suomea. Turha lienee mainita, että pitkäjänteiayys ei ole vahvuuteni. Ongelma on siinä, että jokainen suunnitelma tuntuu aidolta oikealta. Eli siis joka hetkessä elää ikään kuin totuutta, vaikka se kestää vain päivän tms. Se on raskasta, ja aika hyvin saa asiat sotkettua järjestelemällä itselleen toiminimeä ja laittelemalla hakupapereita sinne tänne.
Mulla todettiin 14v kaksisuuntainenkin, en tänäkään päivänä tiedä, onko mulla molemmat vai pelkästään epävakaa.
Tottakai varmasti tunnistat joitakin heikkouksia, mutta et sillä asteella kuin ulkopuolinen asiantuntija joilla ei ole samalla tavalla epävakaa tai omista persoonallisuushäiriötä.
Ja kuten aiemmin mainitsit, sinulla on kaksi diagnoosia. Mikä menee tuossakin siis rajatilapersoonallisuuteen ja mikä kaksisuuntaiseen mielenhäiriöön.
No mietitäänpä ihan vaikka näin. Joku tyyppi työyhteisössä käyttäytyy jotenkin silmiinpistävän omituisesti tai hänellä on vaikkapa joku tietty useimpia ärsyttävä maneeri. Hän on tästä itse autuaan tietämätön, samalla kun muut vääntävät hänestä vitsiä. Onko kyseessä aina pershäiriöinen? Tuskinpa. Eli ei kukaan ole täydellisen tietoinen omista piirteistään sen enempää tai vähempää kuin joku toinenkaan. Mulla onnihan todistetusti, monen vuoden terapian läpikäyneenä ihan hyvä itsereflektiokyky kyllä. Mielestäni sellainen mulla oli jo ennestäänkin, siksi terapia mun kohdalla toimiikin.
Ja se muuten on kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Vierailija kirjoitti:
Heikko itsetunto ei ole sairaus itsessään ja jo siihen voi liittyä sitä, että ei uskalla olla "oma itsensä". Itse en koko teini-ikänäni uskaltanut sanoa mistä oikein pidän. Pidin siitä mistä muutkin. En koskaan oikein tiennyt kuka olen, mistä pidän, ja jos pidinkin jostain, en uskaltanut sanoa sitä ääneen. Muuntauduin muiden kaltaiseksi, mielistelin enkä osannut sanoa ei. Mielistely, kilttityttö - syndrooma oli minulle hyvin haitallinen. Toisaalta, kasvaessani, uskalsin sanoa mielipiteeni painokkaammin ja olla se kuka kuvittelin olevani, pitää puoliani paremmin, mutta minäkuvani jäi ehkä hieman hataraksi ja mielistely jäi päälle. En ole ikinä uskaltanut myöskään paljastaa heikkouksiani muiden seurassa , olen aina pitänyt kiiltokuvamaskia naamallani, jossa osa ihmisistä ei ole edes osannut arvata että minulla menee huonosti. Tuntuu, että se oma heikko minä erosi hyvin paljon siitä kuka oli muiden parissa, siitä pärjäävästä henkilöstä. Heikkoa minää häpesin. Nykyään koen nämä puolet molemmat enemmän omakseni, olen ehkä eheämpi nykyään.
Sittemmin olen alkanut epäillä koko itsetuntemuksen merkitystä - me muutumme jatkuvasti. En tiedä onko olemassa mitään tiettyä minää ja persoonaa, kun mietitään "kuka minä olen". Olemme se kuka olemme vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa pääsääntöisesti. Persoonallisuus kehittyy läpi elämän. En ole enää se ihminen kuka olin nuorena, koska minulle on tullut paljon elämänkokemusta ja olen oppinut ja kasvanut paljon. Olin nuori ja naiivi nuorempana ja piti paljon käydä läpi matkalla aikuisuuteen.
Itselleni on tarjottu rajatilapersoonallisuushäiriötä, mutta en suostu allekirjoittamaan sitä omakseni. Sen kuvauksissa on kyllä paljon selviytymiskeinoja, haitallisia sellaisia, mitä käytin nuorempana. Olen joskus käyttäytynyt voimakkaassa ahdistuksessa ja kuormittavissa tilanteissa valiten itselle haitallisia impulsiivisia käytösmalleja. Kärsin voimakkaasta häpeä tunteista edelleenkin. Tunnen myös tyhjyyttä. Traumaattisten itselle ahdistavien kokemusten muistelu saattaa saada aikaan epätodellisia oloja ja traumaattisen ahdistuksen palaamista niin että elän niitä hetkiä uudelleen, tuntien välillä itseni ja ympäristöni täysin vieraaksi ja epätodelliseksi. Silloin en tiedä yhtäkkiä yhtään kuka olen, elän kuin unessa. Siihen auttaa esimerkiksi itsensä rauhoittelu. Se että kommunikoi jonkun kanssa.
Ihmissuhteeni eivät ole myrskyisiä enkä suhtaudu kehenkään mustavalkoisesti.
En myöskään enää juurikaan käyttäydy impulsiivisesti. Taikka ole suurimmaksi osaksi arjestani epävakaa käytökseltäni tai mikään "hirmumyrsky" lähipiirissä miten jotain epävakaita kuvataan mikä ei tietenkään pidä varmaan suurimman osan kohdalta muutenkaan paikkaansa.
Kai minä olen kuitenkin joku malliesimerkki rajatilasta. Siihen minut voi jotenkin istuttaa
eiköhän ne kriteerit epävakaalle/rajatilalle ole ihan tutkittuja juttuja, eikä vain mielipiteitä, kuten se että heillä on usein hyvin myrskyiset tai lyhytikäiset suhteet muiden kanssa.
Suosittelen kiinnostuneita lukemaan täältä:
http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/suositus?id=hoi50064
Persoonan hajallisuus tarkoittaa muun muassa sitä ettei yhdistä eilen tai tänä aamuna tekemiään asioita itseensä, vaan ne tuntuvat siltä kuin joku toinen olisi tehnyt ne vuosia sitten. Ääritapauksessa ei muista tehneensä lainkaan mitään vaan havahtuu kun joku puhuttelee vaikka ruokakaupassa vaikka juuri äsken oli itse aivan toisessa kaupungissa. Päässä voi kuulua myös eri persoonan osien juttelua ja kommentointia toistensa tekemisistä. Yhtenä hetkenä koet olevasi vastakkaista sukupuolta, toisena kissa tai vaikka puu. Onko teillä muillakin siis tällaista, kun tämä niin normaalia on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on epävakaa. Ja kyllä tunnistan häiriöön liittyvät heikkouteni, toisin kuin joku aiempi kommentoija väitti. Mulla tuo epävakaa minäkäsitys näkyy siten, että yhtenä päivänä olen tyyliin perustamassa kukkakauppaa ja hautaustoimistoa, ja seuraavana hakemassa opiskelemaan filosofiaa. Muuttoja on todella monia, ympäri Suomea. Turha lienee mainita, että pitkäjänteiayys ei ole vahvuuteni. Ongelma on siinä, että jokainen suunnitelma tuntuu aidolta oikealta. Eli siis joka hetkessä elää ikään kuin totuutta, vaikka se kestää vain päivän tms. Se on raskasta, ja aika hyvin saa asiat sotkettua järjestelemällä itselleen toiminimeä ja laittelemalla hakupapereita sinne tänne.
Mulla todettiin 14v kaksisuuntainenkin, en tänäkään päivänä tiedä, onko mulla molemmat vai pelkästään epävakaa.
Tottakai varmasti tunnistat joitakin heikkouksia, mutta et sillä asteella kuin ulkopuolinen asiantuntija joilla ei ole samalla tavalla epävakaa tai omista persoonallisuushäiriötä.
Ja kuten aiemmin mainitsit, sinulla on kaksi diagnoosia. Mikä menee tuossakin siis rajatilapersoonallisuuteen ja mikä kaksisuuntaiseen mielenhäiriöön.
No mietitäänpä ihan vaikka näin. Joku tyyppi työyhteisössä käyttäytyy jotenkin silmiinpistävän omituisesti tai hänellä on vaikkapa joku tietty useimpia ärsyttävä maneeri. Hän on tästä itse autuaan tietämätön, samalla kun muut vääntävät hänestä vitsiä. Onko kyseessä aina pershäiriöinen? Tuskinpa. Eli ei kukaan ole täydellisen tietoinen omista piirteistään sen enempää tai vähempää kuin joku toinenkaan. Mulla onnihan todistetusti, monen vuoden terapian läpikäyneenä ihan hyvä itsereflektiokyky kyllä. Mielestäni sellainen mulla oli jo ennestäänkin, siksi terapia mun kohdalla toimiikin.
Ja se muuten on kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Mielestäni esimerkki on vähän huono, koska vastaus voi olla, että kyseessä on persoonallisuushäiriöinen ja että kyseessä ei ole persoonallisuushäiriöinen. En siis täysin ymmärrä mikä on pointtisi. Tarinassasi kerrotaan enemmän sitä, että ihmiset kiusaavat omituisesti käyttäytyvää ihmistä ja tekeekö tämä hänestä persoonallisuushäiriöisen.
Aiempi pointtini oli, että vain asiantuntijat ja koulutetut voisivat nähdä ja tutkia, olisiko tällä henkilöllä persoonallisuushäiriö, mikä mielestäni olisi vastaus tuohon tarinaasikin, jos pitäisi tietää onko hänellä vai ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Heikko itsetunto ei ole sairaus itsessään ja jo siihen voi liittyä sitä, että ei uskalla olla "oma itsensä". Itse en koko teini-ikänäni uskaltanut sanoa mistä oikein pidän. Pidin siitä mistä muutkin. En koskaan oikein tiennyt kuka olen, mistä pidän, ja jos pidinkin jostain, en uskaltanut sanoa sitä ääneen. Muuntauduin muiden kaltaiseksi, mielistelin enkä osannut sanoa ei. Mielistely, kilttityttö - syndrooma oli minulle hyvin haitallinen. Toisaalta, kasvaessani, uskalsin sanoa mielipiteeni painokkaammin ja olla se kuka kuvittelin olevani, pitää puoliani paremmin, mutta minäkuvani jäi ehkä hieman hataraksi ja mielistely jäi päälle. En ole ikinä uskaltanut myöskään paljastaa heikkouksiani muiden seurassa , olen aina pitänyt kiiltokuvamaskia naamallani, jossa osa ihmisistä ei ole edes osannut arvata että minulla menee huonosti. Tuntuu, että se oma heikko minä erosi hyvin paljon siitä kuka oli muiden parissa, siitä pärjäävästä henkilöstä. Heikkoa minää häpesin. Nykyään koen nämä puolet molemmat enemmän omakseni, olen ehkä eheämpi nykyään.
Sittemmin olen alkanut epäillä koko itsetuntemuksen merkitystä - me muutumme jatkuvasti. En tiedä onko olemassa mitään tiettyä minää ja persoonaa, kun mietitään "kuka minä olen". Olemme se kuka olemme vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa pääsääntöisesti. Persoonallisuus kehittyy läpi elämän. En ole enää se ihminen kuka olin nuorena, koska minulle on tullut paljon elämänkokemusta ja olen oppinut ja kasvanut paljon. Olin nuori ja naiivi nuorempana ja piti paljon käydä läpi matkalla aikuisuuteen.
Itselleni on tarjottu rajatilapersoonallisuushäiriötä, mutta en suostu allekirjoittamaan sitä omakseni. Sen kuvauksissa on kyllä paljon selviytymiskeinoja, haitallisia sellaisia, mitä käytin nuorempana. Olen joskus käyttäytynyt voimakkaassa ahdistuksessa ja kuormittavissa tilanteissa valiten itselle haitallisia impulsiivisia käytösmalleja. Kärsin voimakkaasta häpeä tunteista edelleenkin. Tunnen myös tyhjyyttä. Traumaattisten itselle ahdistavien kokemusten muistelu saattaa saada aikaan epätodellisia oloja ja traumaattisen ahdistuksen palaamista niin että elän niitä hetkiä uudelleen, tuntien välillä itseni ja ympäristöni täysin vieraaksi ja epätodelliseksi. Silloin en tiedä yhtäkkiä yhtään kuka olen, elän kuin unessa. Siihen auttaa esimerkiksi itsensä rauhoittelu. Se että kommunikoi jonkun kanssa.
Ihmissuhteeni eivät ole myrskyisiä enkä suhtaudu kehenkään mustavalkoisesti.
En myöskään enää juurikaan käyttäydy impulsiivisesti. Taikka ole suurimmaksi osaksi arjestani epävakaa käytökseltäni tai mikään "hirmumyrsky" lähipiirissä miten jotain epävakaita kuvataan mikä ei tietenkään pidä varmaan suurimman osan kohdalta muutenkaan paikkaansa.
Kai minä olen kuitenkin joku malliesimerkki rajatilasta. Siihen minut voi jotenkin istuttaa
eiköhän ne kriteerit epävakaalle/rajatilalle ole ihan tutkittuja juttuja, eikä vain mielipiteitä, kuten se että heillä on usein hyvin myrskyiset tai lyhytikäiset suhteet muiden kanssa.
Suosittelen kiinnostuneita lukemaan täältä:
http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/suositus?id=hoi50064
No, minulla ei ole myrskyisiä lyhytikäisiä ihmissuhteita muiden kanssa vaikka rajatilaa tarjottu. Tuntuu että kyseinen diagnoosi on ollut "muotidiagnoosi" viime aikoina, ainakin sen puolesta kuinka useita epävakaita tiedän.
En sovi läheskään kaikkiin kriteereihin.
Suhtaudun koko persoonallisuushäiriö-konseptiin kriittisesti.
Lääkäri sanoi että ihmisillä rajatila voi olla voimakkaampi tai heissä on vaan häivähdys niistä oireista.
Kumminkaan ihmistä ei pitäisi tulkita pelkästään diagnoosin kautta. Öh, että mitä ?
Ymmärrän diagnoosin merkityksen siinä, että joillekin, joilla on ollut persoonallisuushäiriödiagnoosi, tietyt tekniikat ja hoitokeinot voi olla apu. Sen tyylisiä ongelmia poteville. Se pitäisikö niitä kutsua persoonallisuuden häiriötiloiksi, on mielestäni silti tärkeä pohdinnan aihe. Mutta diagnoosit voi myös vaikuttaa negatiivisesti ihmisen itsekäsitykseen ja lisätä stigmaa. Jos katsoo itseään vain diagnoosin kautta, alkaa näkemään itsessään pelkän diagnoosin korostuneesti, ja siinä voi jäädä monia asioita näkemättä. Tai sitten että alkaa näkemään kaiken itsessään häiriöityneenä.
Minun mielestäni tuo diagnoosi sisältää paljon kyseenalaisuutta. Enkä ole ainut kuka sitä kritisoi. Kannattaa lukea vaikka brittipsykologi Jay Wattsin kirjoituksia, jossa hän on kirjoittanut mm. kritiikkiä BPD (epävakaa) diagnoosia kohtaan. https://www.independent.co.uk/author/jay-watts
Itselleni ainakin mt-potilashistoriassani on tullut aika selväksi, kuinka diagnoosi voi vaihtua esimerkiksi lennossa tai eri psykiatrit näkevät potilaassa eri asioita. Se voi olla osasyynä luoton puutteeseen kyseistä diagnoosiprosessia kohtaan ja luoton puutteessani psykiatrisia diagnooseja kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun mielestäni tuo diagnoosi sisältää paljon kyseenalaisuutta. Enkä ole ainut kuka sitä kritisoi. Kannattaa lukea vaikka brittipsykologi Jay Wattsin kirjoituksia, jossa hän on kirjoittanut mm. kritiikkiä BPD (epävakaa) diagnoosia kohtaan.
https://www.independent.co.uk/author/jay-watts
Itselleni ainakin mt-potilashistoriassani on tullut aika selväksi, kuinka diagnoosi voi vaihtua esimerkiksi lennossa tai eri psykiatrit näkevät potilaassa eri asioita. Se voi olla osasyynä luoton puutteeseen kyseistä diagnoosiprosessia kohtaan ja luoton puutteessani psykiatrisia diagnooseja kohtaan.
Lukekaa ihmeessä tämä artikkeli tuolta henkilöltä, ihan loistava tiivistelmä siihen minkä takia bpd on ihan roskadiagnoosi-
https://www.independent.co.uk/voices/borderline-personality-disorder-me…
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Heikko itsetunto ei ole sairaus itsessään ja jo siihen voi liittyä sitä, että ei uskalla olla "oma itsensä". Itse en koko teini-ikänäni uskaltanut sanoa mistä oikein pidän. Pidin siitä mistä muutkin. En koskaan oikein tiennyt kuka olen, mistä pidän, ja jos pidinkin jostain, en uskaltanut sanoa sitä ääneen. Muuntauduin muiden kaltaiseksi, mielistelin enkä osannut sanoa ei. Mielistely, kilttityttö - syndrooma oli minulle hyvin haitallinen. Toisaalta, kasvaessani, uskalsin sanoa mielipiteeni painokkaammin ja olla se kuka kuvittelin olevani, pitää puoliani paremmin, mutta minäkuvani jäi ehkä hieman hataraksi ja mielistely jäi päälle. En ole ikinä uskaltanut myöskään paljastaa heikkouksiani muiden seurassa , olen aina pitänyt kiiltokuvamaskia naamallani, jossa osa ihmisistä ei ole edes osannut arvata että minulla menee huonosti. Tuntuu, että se oma heikko minä erosi hyvin paljon siitä kuka oli muiden parissa, siitä pärjäävästä henkilöstä. Heikkoa minää häpesin. Nykyään koen nämä puolet molemmat enemmän omakseni, olen ehkä eheämpi nykyään.
Sittemmin olen alkanut epäillä koko itsetuntemuksen merkitystä - me muutumme jatkuvasti. En tiedä onko olemassa mitään tiettyä minää ja persoonaa, kun mietitään "kuka minä olen". Olemme se kuka olemme vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa pääsääntöisesti. Persoonallisuus kehittyy läpi elämän. En ole enää se ihminen kuka olin nuorena, koska minulle on tullut paljon elämänkokemusta ja olen oppinut ja kasvanut paljon. Olin nuori ja naiivi nuorempana ja piti paljon käydä läpi matkalla aikuisuuteen.
Itselleni on tarjottu rajatilapersoonallisuushäiriötä, mutta en suostu allekirjoittamaan sitä omakseni. Sen kuvauksissa on kyllä paljon selviytymiskeinoja, haitallisia sellaisia, mitä käytin nuorempana. Olen joskus käyttäytynyt voimakkaassa ahdistuksessa ja kuormittavissa tilanteissa valiten itselle haitallisia impulsiivisia käytösmalleja. Kärsin voimakkaasta häpeä tunteista edelleenkin. Tunnen myös tyhjyyttä. Traumaattisten itselle ahdistavien kokemusten muistelu saattaa saada aikaan epätodellisia oloja ja traumaattisen ahdistuksen palaamista niin että elän niitä hetkiä uudelleen, tuntien välillä itseni ja ympäristöni täysin vieraaksi ja epätodelliseksi. Silloin en tiedä yhtäkkiä yhtään kuka olen, elän kuin unessa. Siihen auttaa esimerkiksi itsensä rauhoittelu. Se että kommunikoi jonkun kanssa.
Ihmissuhteeni eivät ole myrskyisiä enkä suhtaudu kehenkään mustavalkoisesti.
En myöskään enää juurikaan käyttäydy impulsiivisesti. Taikka ole suurimmaksi osaksi arjestani epävakaa käytökseltäni tai mikään "hirmumyrsky" lähipiirissä miten jotain epävakaita kuvataan mikä ei tietenkään pidä varmaan suurimman osan kohdalta muutenkaan paikkaansa.
Kai minä olen kuitenkin joku malliesimerkki rajatilasta. Siihen minut voi jotenkin istuttaa
eiköhän ne kriteerit epävakaalle/rajatilalle ole ihan tutkittuja juttuja, eikä vain mielipiteitä, kuten se että heillä on usein hyvin myrskyiset tai lyhytikäiset suhteet muiden kanssa.
Suosittelen kiinnostuneita lukemaan täältä:
http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/suositus?id=hoi50064
No, minulla ei ole myrskyisiä lyhytikäisiä ihmissuhteita muiden kanssa vaikka rajatilaa tarjottu. Tuntuu että kyseinen diagnoosi on ollut "muotidiagnoosi" viime aikoina, ainakin sen puolesta kuinka useita epävakaita tiedän.
En sovi läheskään kaikkiin kriteereihin.
Suhtaudun koko persoonallisuushäiriö-konseptiin kriittisesti.
Lääkäri sanoi että ihmisillä rajatila voi olla voimakkaampi tai heissä on vaan häivähdys niistä oireista.
Kumminkaan ihmistä ei pitäisi tulkita pelkästään diagnoosin kautta. Öh, että mitä ?
Ymmärrän diagnoosin merkityksen siinä, että joillekin, joilla on ollut persoonallisuushäiriödiagnoosi, tietyt tekniikat ja hoitokeinot voi olla apu. Sen tyylisiä ongelmia poteville. Se pitäisikö niitä kutsua persoonallisuuden häiriötiloiksi, on mielestäni silti tärkeä pohdinnan aihe. Mutta diagnoosit voi myös vaikuttaa negatiivisesti ihmisen itsekäsitykseen ja lisätä stigmaa. Jos katsoo itseään vain diagnoosin kautta, alkaa näkemään itsessään pelkän diagnoosin korostuneesti, ja siinä voi jäädä monia asioita näkemättä. Tai sitten että alkaa näkemään kaiken itsessään häiriöityneenä.
Minun mielestäni tuo diagnoosi sisältää paljon kyseenalaisuutta. Enkä ole ainut kuka sitä kritisoi. Kannattaa lukea vaikka brittipsykologi Jay Wattsin kirjoituksia, jossa hän on kirjoittanut mm. kritiikkiä BPD (epävakaa) diagnoosia kohtaan. https://www.independent.co.uk/author/jay-watts
Itselleni ainakin mt-potilashistoriassani on tullut aika selväksi, kuinka diagnoosi voi vaihtua esimerkiksi lennossa tai eri psykiatrit näkevät potilaassa eri asioita. Se voi olla osasyynä luoton puutteeseen kyseistä diagnoosiprosessia kohtaan ja luoton puutteessani psykiatrisia diagnooseja kohtaan.
Enkä halua tällä sanoa että jos joku kokee epävakaan diagnoosin omakseen, että se olisi mitenkään väärin tuntea se omakseen. Jos tuntee että epävakaa persoonallisuus - diagnoosi auttaa ja hoitokeinot siihen niin se on hyvä. Jos pitää tulkita itseään epävakaa-diagnoosin kautta, niin sekin on ok.
Itse en ole kokenut. Itselleni se on enemmän painolasti. Eikä oikeasti kuvaa ongelmia mitä olen kokenut, enkä ole diagnoosin turvin saanut apua mitä olisin kaivannut. Enemmän se on ollut jatkuvasti minun mahduttamista diagnoosiin. Kun sanon jotain, hoitaja alkaa kaivella "onko sinulla ollut hylkäämisen pelkoa?" Öö, no tuota, ööö en osaa sanoa. Kai? Hoitaja haluaa vaan mahduttaa minua ennakko-odotuksiinsa minusta. Kaikki mitä sanon, peilataan tuon diagnoosin kautta. Se on ahdistavaa ja painolasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jokainen mukauttaa käytöstään ja tuo persoonastaan esiin eri puolia eri ihmisten seurassa. Se on täysin normaalia. Tuon bloggaajan ongelma tuntui enemmän olevan jonkinlainen tarve sopeutua muottiin ja miellyttää, ja toisaalta teinimäinen mielenterveysongelmien romantisointi.
Vierailija kirjoitti:
Jokainen mukauttaa käytöstään ja tuo persoonastaan esiin eri puolia eri ihmisten seurassa. Se on täysin normaalia. Tuon bloggaajan ongelma tuntui enemmän olevan jonkinlainen tarve sopeutua muottiin ja miellyttää, ja toisaalta teinimäinen mielenterveysongelmien romantisointi.
Onko kaikilla myös krooninen tyhjyydentunne, syviä päivittäisiä itseinhon tunteita, valtava hylätyksi tulemisen pelko, vain vähän positiivisia tunteita? Katsos kun epävakaan diagnoosiin kuuluu muutakin kuin tuo persoonan vaihtelu. Lisäksi en usko, että kaikki ihmiset kokevat, että heillä yksin ollessaan ei ole minää lainkaan, ja että he ovat olemassa vain kun muita on paikalla... miksi vi tussa joku romantisoisi tuollaisia tunremuksia ja oloja??
Veikkaan että nämä romantisoinnista syyttävät ovat oudosti kateellisia ihmisille, jotka vaikuttavat erikoisilta. Kadehtikaa edes joitain muita kuin sairaita ihmisiä, nuijat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulen että suurimmalla osalla ihmisistä on jotain tuollaista, toisilla vain enemmän ja toisilla vähemmän. Toisilla se on normaalilla tasolla ja toisilla ongelmaksi asti.
Minustakin paljo tuosta kuulostaa tutulta. Mukaudun eri ihmisiin, ja ihan erilaiset ihmiset saattavat ajatella, että olen heidän kanssaan samanlainen.
Tulikin mieleen, että jos kaksi tällaista mukautujaa törmää toisiinsa, niin mitä tapahtuu? Tuleeko molemmille outo olo? Outo olo siitä, ettei löydä persoonaa johon mukautua, ja outo olo siitä, ettei tunnista itselläkään siinä tilanteessa mitään persoonaa.
Vaikka huomaankin mukautuvani "eri ihmiseksi" eri ihmisten kanssa, niin joskus törmään ihmisiin, joista en saa otetta ja joihin on vaikea mukautua. Sellaisten kanssa on kiusallista ja outoa olla, vaikka heissä ei näkisikään ihmisenä mitään vikaa.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on epävakaa. Ja kyllä tunnistan häiriöön liittyvät heikkouteni, toisin kuin joku aiempi kommentoija väitti. Mulla tuo epävakaa minäkäsitys näkyy siten, että yhtenä päivänä olen tyyliin perustamassa kukkakauppaa ja hautaustoimistoa, ja seuraavana hakemassa opiskelemaan filosofiaa. Muuttoja on todella monia, ympäri Suomea. Turha lienee mainita, että pitkäjänteiayys ei ole vahvuuteni. Ongelma on siinä, että jokainen suunnitelma tuntuu aidolta oikealta. Eli siis joka hetkessä elää ikään kuin totuutta, vaikka se kestää vain päivän tms. Se on raskasta, ja aika hyvin saa asiat sotkettua järjestelemällä itselleen toiminimeä ja laittelemalla hakupapereita sinne tänne.
Kaksisuuntaiselta haiskahtaa, onko rajatilaa, se on sitten toinen juttu.Mulla todettiin 14v kaksisuuntainenkin, en tänäkään päivänä tiedä, onko mulla molemmat vai pelkästään epävakaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jokainen mukauttaa käytöstään ja tuo persoonastaan esiin eri puolia eri ihmisten seurassa. Se on täysin normaalia. Tuon bloggaajan ongelma tuntui enemmän olevan jonkinlainen tarve sopeutua muottiin ja miellyttää, ja toisaalta teinimäinen mielenterveysongelmien romantisointi.
Oikeassa olet. Tässä kontekstissa SOME:n vaikutus on tuhoisa.
Ja haluaisin vielä lisätä, että persoonallisuushäiriössä ongelmana hoidossa on usein se, etteivät persoonallisuushäiriöiset kykene tunnistamaan nämä persooallisuushäiriöitään häiriöksi, vaan kokevat ne olevan normaali osa persoonaansa. Siksihän persoonallisuushäirihin ei ole lääkitystä, vaan tarvitaan pitkäkestoinen psykoterapia.
Eli en sano sitä, etteikö rajatilapersoonallisuudesta kärsivä näe huonoja puolia tai heikkouksia, mutta sinulla voi olla vaikeuksia tunnistaa niitä kriteereitä itsessäsi, mitkä on luokiteltu rajatilapersoonallisuuteen kuuluvaksi. Siksi kannattaa tieto hakea asiantuntijoilta.