Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Suru omasta elämästä
17.11.2018 |
Olen kohta 40 täyttävä nainen. Elän ulospäin hyvältä näyttävää elämää, eli on ammatti ja sitä vastaava työ josta myös pidän, hyvä avioliitto ja kaunis koti, hyviä ystäviä jne. Minulla on kuitenkin raskas historia, sillä kasvoin väkivaltaisessa ja ankarassa kodissa, ei ollut onnellista lapsuutta tai sitä elämän parhaaksi ajaksi kutsuttua nuoruutta. Oli vain pelkoa, masennusta ja ahdistusta ja traumoja. Olen tehnyt kovaa työtä itseni eteen ja niin kuin kuvasinkin, elämä on nykyisin tasapainossa. Mutta onko sitten ikäkriisi vai mikä, mutta viime aikoina olen surrut kaikkea sitä mitä en koskaan saanut. Millaista elämäni olisi voinut olla toisenlaisilla lähtökohdilla. Nyt tuntuu kuin elämäni olisi jäänyt elämättä, kun menneisyys rajoitti aiemmin niin hirveän paljon. En ole matkustellut, en koskaan saa omia lapsiakaan, ikä tulee vastaan.
Joten te muut mahdollisesti samaa kokeneet, oletteko olleet tässä tilanteessa? Kertokaa ajatuksianne, kokemuksianne ja tapaa, jolla elämänne järjestitte.
Kommentit (40)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokemukset ovat aika samoja minullakin, mutta en osaa kyllä auttaa. Minulle ei jäänyt muistoksi suru vaan kiehuva raivo. Vihaaminen on todella kuluttavaa, mutta en pääse siitä eroon. Vihan tunne voimistuu sen sijaan että asiat alkaisivat unohtua. No, tuskin siitä tiedosta sinulle mitään apua on että sinulla voisi olla riesanasi vielä ikävämpi tunne.
Oletko ajatellut jatkaa terapiaa? Se voisi olla hyödyllistä vaikka pahin on jo ohi.
Terapian jatkaminen voisi olla yksi vaihtoehto. Itse opin aikanaan terapiassa sen, että viha peittää monesti alleen muita ja tosi tärkeitä tunteita. Eli jos voisi ikään kuin katsoa sen vihan alle, mitä sieltä löytyisi? Ja silloin kysymys ei enää ole miten pärjätä vihan kanssa vaan miten kohdata ne muut tunteet ja mitä niiden laantumiseksi tarvitaan. Esim. jos on pelkoa, tarvitaan turvaa, jos surua, tarvitaan lohtua jne.
Luultavasti minunkin pitäisi jatkaa terapiaa että pääsisi vihasta yli. Suurin este on se, että en halua vihan loppuvan vaan haluan purkaa sitä vanhempiini. Huutaa, kirota ja syyttää. Tiedän että siinä ei ole edes järkeä, mutta ei tässä järki auta.
Minusta tuossa on paljonkin järkeä! Koetko että olet joutunut elämässä muutenkin peittämään tunteitasi tai elämään enemmän muiden kuin omilla ehdoillasi? Jos näin on, ei ihme että vihasi kasvaa.
-AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samanlainen tausta. Erona sinuun ap on, että en ole saanut kunnon koulutusta aikaiseksi, eikä minulla ole nytkään työpaikkaa. Työllisyys mahdollisuudet on aika huonot. Tai oikeastaan todella huonot.
Täytän viikon päästä 36 vuotta. Minulla on jäänyt elämättä lapsuus ja nuoruus. Ei turvallista lapsuutta, ei harrastuksia, ei onnistumiskokemuksia mistään. Ei turvallisia aikuisia koskaan. Ei nuoruutta, ei kesätöitä, ei opiskelijaelämää. Ei mitään tavallista eikä todellakaan mitään muistamisen arvoista. Kaiken elämisen sijasta hirveä ihmispelko, ahdistuneisuutta ja masennusta. En sentään ole päihdeongelmainen, lihava kyllä.
Minulla on lapsia, mutta aika ajoin mietin, että ei mitään annettavaa heille. Ei isovanhempia minun puoleltani, ei tätejä tai setiä saati serkkuja. Ainoa mitä voin tehdä, on tukea ja kannustaa, valaa luottamusta elämään. En ole koulutusvastainen, päin vastoin. Yritän tehdä parhaani ja välttää pahimmat karikot ja virheet vanhemmuudessa.
Kunpa vain voisin olla onnellinen itseni kanssa. Se vain ei ole niin yksinkertaista, sillä kouluttamattomuus on niin paha asia muidenkin silmissä. Jos olet uraa luonut mutta lapseton, olet vielä ihminen. Jos olet kotiäiti vailla työkokemusta, et ole mitään.
Voi miten vahva olet ollut. Saanut lapsia, jotka pyrit omasta taakastasi huolimatta kasvattamaan toisin. Upeaa. Ja minusta paljon arvokkaampaa kuin serkut tai sedät, vaikka ymmärränkin mitä tuolla tarkoitit.
Onnea myös tulevasta syntymäpäivästä. Voi kuulostaa kliseeltä mutta sinullakin on yhä mahdollisuuksia koulutukseen ja työhön, jos sellaista haluat. Kuulosti vain siltä, että sitä ennen sinun tarvitsisi päästä sopuun itsesi kanssa ja saada pelkoja yms. helpotettua. Minäkin olen pelännyt aivan kaikkea. Elämää ja itseäni, sillä opin että minulle tehdään pahaa ja se taas johtuu siitä että minä olen paha. Pelkään edelleen mutta vähemmän. Olen saanut tilaa hengittää. Terapia auttoi.
Kiitos kun olette jakaneet kokemuksianne. Lohduttaa, että en ole yksin, vaikka samalla tunnenkin surua puolestamme. Yritin huomata vastailla kaikille, vaikka osasta tuo AP-allekirjoitus jäikin pois. Jos joku jäi välistä, niin kiitos myös sinulle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi alapeukut?
-AP
Suomessa halutaan vai pahaa toisilleen. Täällä ei siedetä mitään inhimillistä eikä ole empatia. Onneksi olen muuttamassa pois. Sydämeni ei kestä enää tätä julma kansa.
Eipä sinultakaan empatiaa herunut, vain haukkuja suomalaisia kohtaan. Et ole yhtään parempi. Itse asiassa pahempi, kun et tiedosta vikojasi.
Antoihan hän tukensa aloittajalle, toisin kuin aloituksen alapeukuttajat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi alapeukut?
-AP
Suomessa halutaan vai pahaa toisilleen. Täällä ei siedetä mitään inhimillistä eikä ole empatia. Onneksi olen muuttamassa pois. Sydämeni ei kestä enää tätä julma kansa.
Eipä sinultakaan empatiaa herunut, vain haukkuja suomalaisia kohtaan. Et ole yhtään parempi. Itse asiassa pahempi, kun et tiedosta vikojasi.
Antoihan hän tukensa aloittajalle, toisin kuin aloituksen alapeukuttajat.
Ei antanut. Hän vain solvasi suomalaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokemukset ovat aika samoja minullakin, mutta en osaa kyllä auttaa. Minulle ei jäänyt muistoksi suru vaan kiehuva raivo. Vihaaminen on todella kuluttavaa, mutta en pääse siitä eroon. Vihan tunne voimistuu sen sijaan että asiat alkaisivat unohtua. No, tuskin siitä tiedosta sinulle mitään apua on että sinulla voisi olla riesanasi vielä ikävämpi tunne.
Oletko ajatellut jatkaa terapiaa? Se voisi olla hyödyllistä vaikka pahin on jo ohi.
Terapian jatkaminen voisi olla yksi vaihtoehto. Itse opin aikanaan terapiassa sen, että viha peittää monesti alleen muita ja tosi tärkeitä tunteita. Eli jos voisi ikään kuin katsoa sen vihan alle, mitä sieltä löytyisi? Ja silloin kysymys ei enää ole miten pärjätä vihan kanssa vaan miten kohdata ne muut tunteet ja mitä niiden laantumiseksi tarvitaan. Esim. jos on pelkoa, tarvitaan turvaa, jos surua, tarvitaan lohtua jne.
Luultavasti minunkin pitäisi jatkaa terapiaa että pääsisi vihasta yli. Suurin este on se, että en halua vihan loppuvan vaan haluan purkaa sitä vanhempiini. Huutaa, kirota ja syyttää. Tiedän että siinä ei ole edes järkeä, mutta ei tässä järki auta.
Minusta tuossa on paljonkin järkeä! Koetko että olet joutunut elämässä muutenkin peittämään tunteitasi tai elämään enemmän muiden kuin omilla ehdoillasi? Jos näin on, ei ihme että vihasi kasvaa.
-AP
En tunne että olisin joutunut peittämään tunteitani. Lapsuudenkodissani kohtelu oli sellaista, että minulta kai katosivat tunteet. Muistan että merkitsin pikkutyttönä kalenteriin kertoja kun itkin. Olin ylpeä kun merkinnät harvenivat koko ajan. Sitten lakkasinkin itkemästä kokonaan, vaikka syytä itkuun olisi kyllä ollut.
Aikuisiällä annoin ihmissuhteiden hiipua pois. Ne vähät mitä oli. Muiden ehdoilla ei tarvitse elää kun ihmissuhteita ei ole eikä kaipaa.
En tiedä kumpi vaikutti enemmän, terapia vai ensimmäinen vakava seurustelusuhde. Mutta silloin pato murtui. Aloin antaa tunteiden tulla. Hyvien ja pahojen.
En aikaisemmin tiennyt että minulla edes oli mitään lapsuustraumoja. Menin terapiaan sosiaalisten tilanteiden pelon takia, 15 vuotta siitä kärsittyäni. Vasta terapiassa tajusin, että huono kohtelu lapsena oli sen aiheuttanut. En ollut edes tiennyt, että lapsuuteni oli oikeasti ollut todella huono.
Sympatiaa sinulle, meitä vastaavassa tilanteessa olevia on varmaan monia. Mulla sillä erotuksella että uran kanssa edelleen kamppailen kun masennusjaksojen vuoksi tuli katkoksia opiskelu- ja työhistoriaan. Lapsuus oli vaikea ja nuorena koin väkivaltaisen parisuhteen, mikä sai mut päättämään vuosiksi etten miehiin päin katsotaan. Nyt elämä on aika hyvää ja parisuhteeseenkin olen uskaltautunut. Yritetään lasta, neljä keskemenoa olen vuoden aikana kokenut. Positiivista on kai se että oon kuitenkin tullut raskaaksi. Muutama vuosi sitten mulla oli jakso jolloin tunsin todella vahvaa vihaa ja surua siitä, että elämä on jäänyt elämättä. Se suru ja viha piti vain käydä läpi. Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On tärkeää hyväksyä se viha, suru ja muut ns.kielteiset tunteet. Hyväksyä ne, eikä tuntea syyllisyyttä niiden tuntemisesta. Pyrkiä tunteiden alkulähteille. Helpottaisi myös, jos läheiset eivät tuomitsisi näitä tunteita vaan antaisivat niille hyväksynnän.
Vihan tunteet siitä, kun on tullut huonosti kohdelluksi eivät ole katkeruutta, vaan niille on täysi oikeutus.
Tunteiden pois siirtäminen ei auta vaan aiheuttaa pahaa oloa, ne pitää ottaa käsittelyyn ja vain sillä tavoin niistä voi päästä eteenpäin. Jos tähän ei anneta lupaa tai ei haluta niitä tarkastella, silloin ne muuttuvat katkeruudeksi.
Tämän prosessin voi käydä läpi yksin tai terapeutin kanssa.
Itselläni on ollut ihan hyvä lapsuus, mutta en ole koskaan löytänyt hyvin palkattua työtä, ystäviä enkä ole koskaan ollut rakastettu tai oikeassa parisuhteessa. Olen siis samanikäinen kuin aloittaja ja tunnen samaa murhetta siitä etten ole onnistunut siinä missä muut onnistuvat. Erityisesti parisuhteen ja rakkauden puute tuntuu pahalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli vastaavia tunteita, joista uskalsin mainita kaverille. Hän suuttui mulle ja haukkui valittajaksi. Taas koin uuden pettymyksen, häntä kuitenkin olen auttanut aika isosti; tukenut elämän karikoissa ja myös rahallisesti. Luottamus ihmisiin vähenee pala palalta kun läheiset pettävät.
Suruhan on ihan tilanteenmukainen tunne, kun on kokenut menetyksiä. Mullakin oli traumatisoiva lapsuus ja nuoruus ja olin usein surullinen kaikesta, mitä olin joutunut kokemaan ja mistä olin jäänyt paitsi. Ulkopuolelta tuli vain väsyneitä neuvoja: "Mitä sä noita mietit, ne on menneisyydessä!" "Ota nyt vain itseäs niskasta kiinni äläkä valita turhasta." "Ajattele positiivisesti!" Noilla suru vain oli ja pysyi jumissa sisälläni, mutta ulospäin aloin näyttää iloista ja pärjäävää naamaa, koska vain siten tulin hyväksytyksi.
Luojan kiitos löysin lopulta terapeutin, joka sanoi, että nyt on aika surra, aika tuntea olo kurjaksi. Aloin itkeä ja surra menetyksiäni oikein olan takaa (sopivissa tilanteissa, yleensä yksinäni sekä terapiassa) ja vaikken alussa olisi uskonut, raastava suru on kuin onkin muuttunut vuosien kuluessa monen asian kohdalla kevyemmäksi haikeudeksi. Sanoisin siis, että sure vain. Tunne se. Opettele vain olemaan sen kanssa ja ilmaisemaan sitä, puhumalla, kirjoittamalla, piirtämällä... Mikä tapa susta tuntuukaan hyvältä. Siten se ajan myötä kevenee, vaikkei kokonaan koskaan poistuisikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koin pitkään katkeruutta kaikesta huolesta jota kannoin lapsuudessa, tunteita tukahduttavasta ympäristöstä ja isän puutteesta. Paljon kysymyksiä joihin ei koskaan vastattu. Aikuisena olen ymmärtänyt etten ole menettänyt mitään mitä ”kaikilla muilla” on ollut. Emme vain tiedä toistemme epätäydellisestä elämästä. Muut ovat kantaneet muita huolia. Hyväksy omat tunteesi ja siinä samalla muista ettei juuri ketään elämä kohtele ns. oikein. Sinulla on omat taistelusi ja muilla taas omansa. Ja näitä taisteluja käydään läpi eri aikoina itse kunkin elämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokemukset ovat aika samoja minullakin, mutta en osaa kyllä auttaa. Minulle ei jäänyt muistoksi suru vaan kiehuva raivo. Vihaaminen on todella kuluttavaa, mutta en pääse siitä eroon. Vihan tunne voimistuu sen sijaan että asiat alkaisivat unohtua. No, tuskin siitä tiedosta sinulle mitään apua on että sinulla voisi olla riesanasi vielä ikävämpi tunne.
Oletko ajatellut jatkaa terapiaa? Se voisi olla hyödyllistä vaikka pahin on jo ohi.
Terapian jatkaminen voisi olla yksi vaihtoehto. Itse opin aikanaan terapiassa sen, että viha peittää monesti alleen muita ja tosi tärkeitä tunteita. Eli jos voisi ikään kuin katsoa sen vihan alle, mitä sieltä löytyisi? Ja silloin kysymys ei enää ole miten pärjätä vihan kanssa vaan miten kohdata ne muut tunteet ja mitä niiden laantumiseksi tarvitaan. Esim. jos on pelkoa, tarvitaan turvaa, jos surua, tarvitaan lohtua jne.
Luultavasti minunkin pitäisi jatkaa terapiaa että pääsisi vihasta yli. Suurin este on se, että en halua vihan loppuvan vaan haluan purkaa sitä vanhempiini. Huutaa, kirota ja syyttää. Tiedän että siinä ei ole edes järkeä, mutta ei tässä järki auta.
Mitä hyötyä tai apua on sinulle siitä, jos purat vihaasi vanhempiisi? Ei mitään. Se ei myöskään muuta menneisyydessä tapahtuneita asioita miksikään. Itse olen terapiassa oppinut nimenomaan päästämään irti niistä vihan ja katkeruuden tunteista, eikä sitä tarvetta purkaa vihaa vanhempiin enää sitten ole. On asioita, joita en voi antaa anteeksi mutta nekin asiat pystyn nyt jättämään taakseni menneisyyteen. Minusta ei kannata sitä vihaa vaalia, ihan vaan oman elämänlaatusi parantamisen takia kannattaa pyrkiä siitä kuluttavasta vihan tunteesta eroon.
Suru on ymmärrettävää mutta jos haluat että elämäsi olisi tästä edespäin onnellista, niin ala nyt etsiä sitä onnea ja kun se on kohdallasi, tartu siihen. Jos et ole vielä täyttänyt 40 vuotta, voit vielä saada lapsen, jos se on toiveesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokemukset ovat aika samoja minullakin, mutta en osaa kyllä auttaa. Minulle ei jäänyt muistoksi suru vaan kiehuva raivo. Vihaaminen on todella kuluttavaa, mutta en pääse siitä eroon. Vihan tunne voimistuu sen sijaan että asiat alkaisivat unohtua. No, tuskin siitä tiedosta sinulle mitään apua on että sinulla voisi olla riesanasi vielä ikävämpi tunne.
Oletko ajatellut jatkaa terapiaa? Se voisi olla hyödyllistä vaikka pahin on jo ohi.
Terapian jatkaminen voisi olla yksi vaihtoehto. Itse opin aikanaan terapiassa sen, että viha peittää monesti alleen muita ja tosi tärkeitä tunteita. Eli jos voisi ikään kuin katsoa sen vihan alle, mitä sieltä löytyisi? Ja silloin kysymys ei enää ole miten pärjätä vihan kanssa vaan miten kohdata ne muut tunteet ja mitä niiden laantumiseksi tarvitaan. Esim. jos on pelkoa, tarvitaan turvaa, jos surua, tarvitaan lohtua jne.
Luultavasti minunkin pitäisi jatkaa terapiaa että pääsisi vihasta yli. Suurin este on se, että en halua vihan loppuvan vaan haluan purkaa sitä vanhempiini. Huutaa, kirota ja syyttää. Tiedän että siinä ei ole edes järkeä, mutta ei tässä järki auta.
Mitä hyötyä tai apua on sinulle siitä, jos purat vihaasi vanhempiisi? Ei mitään. Se ei myöskään muuta menneisyydessä tapahtuneita asioita miksikään. Itse olen terapiassa oppinut nimenomaan päästämään irti niistä vihan ja katkeruuden tunteista, eikä sitä tarvetta purkaa vihaa vanhempiin enää sitten ole. On asioita, joita en voi antaa anteeksi mutta nekin asiat pystyn nyt jättämään taakseni menneisyyteen. Minusta ei kannata sitä vihaa vaalia, ihan vaan oman elämänlaatusi parantamisen takia kannattaa pyrkiä siitä kuluttavasta vihan tunteesta eroon.
Se auttaisi ja helpottaisi paljon, jos vanhempi näkisi ettei kaikki mennyt silloin ihan nappiin ja pyytäisi anteeksi. Mutta jos vanhempi ei näe itsessään väärää vaan kokee että oli lapsen oma syy että tuli pahoinpidellyksi ja laiminlyödyksi, silloin on ainoa keino katkaista välit tällaiseen vanhempaan. Muuten paraneminen ei voi alkaa, kun sama mitätöimisen kuvio toistuu edelleen vanhempi-lapsi-suhteessa, kuin silloin lapsuudessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokemukset ovat aika samoja minullakin, mutta en osaa kyllä auttaa. Minulle ei jäänyt muistoksi suru vaan kiehuva raivo. Vihaaminen on todella kuluttavaa, mutta en pääse siitä eroon. Vihan tunne voimistuu sen sijaan että asiat alkaisivat unohtua. No, tuskin siitä tiedosta sinulle mitään apua on että sinulla voisi olla riesanasi vielä ikävämpi tunne.
Oletko ajatellut jatkaa terapiaa? Se voisi olla hyödyllistä vaikka pahin on jo ohi.
Terapian jatkaminen voisi olla yksi vaihtoehto. Itse opin aikanaan terapiassa sen, että viha peittää monesti alleen muita ja tosi tärkeitä tunteita. Eli jos voisi ikään kuin katsoa sen vihan alle, mitä sieltä löytyisi? Ja silloin kysymys ei enää ole miten pärjätä vihan kanssa vaan miten kohdata ne muut tunteet ja mitä niiden laantumiseksi tarvitaan. Esim. jos on pelkoa, tarvitaan turvaa, jos surua, tarvitaan lohtua jne.
Luultavasti minunkin pitäisi jatkaa terapiaa että pääsisi vihasta yli. Suurin este on se, että en halua vihan loppuvan vaan haluan purkaa sitä vanhempiini. Huutaa, kirota ja syyttää. Tiedän että siinä ei ole edes järkeä, mutta ei tässä järki auta.
Mitä hyötyä tai apua on sinulle siitä, jos purat vihaasi vanhempiisi? Ei mitään. Se ei myöskään muuta menneisyydessä tapahtuneita asioita miksikään. Itse olen terapiassa oppinut nimenomaan päästämään irti niistä vihan ja katkeruuden tunteista, eikä sitä tarvetta purkaa vihaa vanhempiin enää sitten ole. On asioita, joita en voi antaa anteeksi mutta nekin asiat pystyn nyt jättämään taakseni menneisyyteen. Minusta ei kannata sitä vihaa vaalia, ihan vaan oman elämänlaatusi parantamisen takia kannattaa pyrkiä siitä kuluttavasta vihan tunteesta eroon.
Viha ei katoa sillä, että joku kehottaa olemaan tuntematta sitä. Viha on ihmisen perustunne siinä missä muutkin, vihalle on aina joku syy. Vihan tunne pitää kokea ja elää läpi, muuten siitä ei pääse koskaan irti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokemukset ovat aika samoja minullakin, mutta en osaa kyllä auttaa. Minulle ei jäänyt muistoksi suru vaan kiehuva raivo. Vihaaminen on todella kuluttavaa, mutta en pääse siitä eroon. Vihan tunne voimistuu sen sijaan että asiat alkaisivat unohtua. No, tuskin siitä tiedosta sinulle mitään apua on että sinulla voisi olla riesanasi vielä ikävämpi tunne.
Oletko ajatellut jatkaa terapiaa? Se voisi olla hyödyllistä vaikka pahin on jo ohi.
Terapian jatkaminen voisi olla yksi vaihtoehto. Itse opin aikanaan terapiassa sen, että viha peittää monesti alleen muita ja tosi tärkeitä tunteita. Eli jos voisi ikään kuin katsoa sen vihan alle, mitä sieltä löytyisi? Ja silloin kysymys ei enää ole miten pärjätä vihan kanssa vaan miten kohdata ne muut tunteet ja mitä niiden laantumiseksi tarvitaan. Esim. jos on pelkoa, tarvitaan turvaa, jos surua, tarvitaan lohtua jne.
Luultavasti minunkin pitäisi jatkaa terapiaa että pääsisi vihasta yli. Suurin este on se, että en halua vihan loppuvan vaan haluan purkaa sitä vanhempiini. Huutaa, kirota ja syyttää. Tiedän että siinä ei ole edes järkeä, mutta ei tässä järki auta.
Mitä hyötyä tai apua on sinulle siitä, jos purat vihaasi vanhempiisi? Ei mitään. Se ei myöskään muuta menneisyydessä tapahtuneita asioita miksikään. Itse olen terapiassa oppinut nimenomaan päästämään irti niistä vihan ja katkeruuden tunteista, eikä sitä tarvetta purkaa vihaa vanhempiin enää sitten ole. On asioita, joita en voi antaa anteeksi mutta nekin asiat pystyn nyt jättämään taakseni menneisyyteen. Minusta ei kannata sitä vihaa vaalia, ihan vaan oman elämänlaatusi parantamisen takia kannattaa pyrkiä siitä kuluttavasta vihan tunteesta eroon.
Mä olen kyllä omalla kohdalla tuntenut vihan myös hyvänä tunteena. Se on antanut mulle energiaa ja sen avulla oon oppinut vetämään rajoja. Toki sitä ei voi ilmaista miten vain eikä toimia tuhoavasti vihan vallassa. Mutta ei sitä pidä tukahduttaakaan. Toki itselläkin viha on nyttemmin väistynyt, mutta se on tapahtunut itsestään ajan myötä.
Minulla on samanlainen tausta. Erona sinuun ap on, että en ole saanut kunnon koulutusta aikaiseksi, eikä minulla ole nytkään työpaikkaa. Työllisyys mahdollisuudet on aika huonot. Tai oikeastaan todella huonot.
Täytän viikon päästä 36 vuotta. Minulla on jäänyt elämättä lapsuus ja nuoruus. Ei turvallista lapsuutta, ei harrastuksia, ei onnistumiskokemuksia mistään. Ei turvallisia aikuisia koskaan. Ei nuoruutta, ei kesätöitä, ei opiskelijaelämää. Ei mitään tavallista eikä todellakaan mitään muistamisen arvoista. Kaiken elämisen sijasta hirveä ihmispelko, ahdistuneisuutta ja masennusta. En sentään ole päihdeongelmainen, lihava kyllä.
Minulla on lapsia, mutta aika ajoin mietin, että ei mitään annettavaa heille. Ei isovanhempia minun puoleltani, ei tätejä tai setiä saati serkkuja. Ainoa mitä voin tehdä, on tukea ja kannustaa, valaa luottamusta elämään. En ole koulutusvastainen, päin vastoin. Yritän tehdä parhaani ja välttää pahimmat karikot ja virheet vanhemmuudessa.
Kunpa vain voisin olla onnellinen itseni kanssa. Se vain ei ole niin yksinkertaista, sillä kouluttamattomuus on niin paha asia muidenkin silmissä. Jos olet uraa luonut mutta lapseton, olet vielä ihminen. Jos olet kotiäiti vailla työkokemusta, et ole mitään.