Lue keskustelun säännöt.
Onko normaalia ettei tiedä suvun aiemmista sukupolvista mitään
14.11.2018 |
Tunnen vanhempieni vaiheet melko hyvin. Olin pieni lapsi, kun isovanhemmat kuolivat ja heistä ei ole juurikaan mitään tietoa vanhemmiltani saanut. Jotain yksityiskohtia sodan ajalta mutta hyvin vähän. Eivät muista edes omien isovanhempiensa nimiä tai mitään muutakaan heistä.
Tuntuu jotenkin oudolta, että miten lyhyt Sukuhistoria on tiedossa, sama juttu puolisolla.
Onko tämä ihan tavallista, kuinka hyvin muut tietävät sukunsa vaiheista. Tuntuu, että todellakin miespolvet vaipuvat unholaan niin kuin laulunsanoissa lauletaan.
Kommentit (32)
Minulle valehdeltiin että isovanhemmat olisivat kuolleet. Eivät ollee kuolleet, sain itse selvitettyä tiedon aikuisena, liian myöhään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No pitäiskö sun kysellä vähän sun vanhemmilta sun isovanhemmista? Ennenkuin on myöhäistä.
Ja todellakin kannattaa tutkia, saatta sun vanhemmatkin vielä innostua jos saat selville keitä heidän isovanhempansa olivat. Ennen kun ei eletty yleensä niin vanhaksi kuin nyt, mutta tehtiin silti lapsia nelikymppiseksi asti, oli monella sellainen tilanne että kun nuorimmat lapset syntyi oli omat vanhemmat jo kuolleet. Heistä niin sitten mitään puhuttu kun aika meni elämästä selviytymiseen, eikä ajateltu että omissa vanhemmisa on mitään niin erikoista että pitäisi kertoilla lapsille.
Mun äiti oli nuorin kymmenestä lapsesta ja hänkään ei tiedä juuri mitään isovanhemmistaan jotka oli kaikki jo kuolleet kun hän syntyi. Kukaan isovanhemmista ei selvinnyt 70-vuotiaaksi, kaikki kuolivat 53-69v. Mua harmittaa että äitinikään ei niin kauheasti tiedä vanhempiensa vaiheistakaan mutta jotain sentään, yritin saada äitiäni kyselemään vanhimmalta veljeltään joka on jo yli kahdeksankymmpinen, mutta enolla on muisti jo aika huono.
Varmasti rikkaammissa ja "hienommissa" suvuissa on puhuttu sukulaisista enemmän, kun on ollut millä kehuskella. Köyhemmissä suvuissa ei ole paljon muuta ollut kuin kurjuutta ja kuolemaa. Äitini isän lapsuudenperheessä kuoli kuusi lasta kuudestatoista, ja äidin äidin perheessä neljä kahdeksasta, kaksi veljeä kun kaatui sodassa nuorena. Ei se elämä ole ollut hääviä.
Vierailija kirjoitti:
Minulle valehdeltiin että isovanhemmat olisivat kuolleet. Eivät ollee kuolleet, sain itse selvitettyä tiedon aikuisena, liian myöhään.
Miksi sulle sellaista valehdeltiin? Olivatko vanhempasi "Romeo ja Julia" kun oli välit menneet molempien vanhempiin?
On. Minäkään en tiedä esimerkiksi yhdenkään isoisovanhempani nimeä enkä isovanhempieni ammatteja tai kuinka monta sisarusta heillä on/oli. Ei oo kerrottu enkä oo kehdannut kysyä, kun mitäpä se mulle kuuluu.
Ei ehkä vielä normaalia, mutta tulevaisuudessa yhä suuremmsssa määrin, kun ei haluta olla suvun kanssa missään tekemisessä ja näin suvun tarinat ja henkilöt eivät kulje sukupolvien ketjussa.
Äidin puolen suvusta tiedän 1700-luvulle ja esivanhempien nimet, kun on tutkittu ja kirjojen ja kansien välissä.
Isän suku on täysin hämärän peitossa, enkä edes tunne kaikkia serkkuja ja tiedän vain isovanhempien nimet, mutta hekin ovat kuolleet.
Ja syy tähän löytyy mun vanhemmista, erityisesti äidistä. Ollaan puhuttu serkkutapaamisista, kun äiti ei voi enää määrätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulen, että se on aika normaalia. Ihmiset yleensä kiinnostuu juuristaan niin myöhään, että monesti se on jo liian myöhäistä. Kertojat ovat kuolleet, tai eivät enää osaa kertoa, muisti mennyt.
Ja muistan miten esim äiti yritti kertoa lapsuudenperheestään, mutta eihän niitä lapsena/nuorena tullut niin tarkkaan kuunneltua. Enemmänkin ärsytti se tyyli "enneenvanhaan niin ja ennenvanhaan näin" :) Nyt jälkeenpäin harmittaa. Olisi pitänyt kuunnella ja kysellä enemmän.
Itse en tiedä isäni vanhemmista mitään, en ehtinyt nähdä niitä koskaan ja isäkin on jo kuollut. Äidin äiti on elossa ja sitä näen usein, äidin isä on myös elossa mutta en ole tekemisissä (sitä ei kiinnosta omat lapsensakaaan, saati sitten lastenlapset).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä kin on säälittävä piirre Suomessa. Hirveitä taakkoja ja kärsimyksiä aiemmat polvet kokeneet jotta nykyiset olisivat olemassa, ja hädin tuskin nimistä jaksetaan ottaa selvää.
En minäkään tiedä sukuni vaiheista oikeastaan kuin joitakin ympäripyöreitä asioita, eikä minulle kerrota mitään, jos yritän kysellä. Monet sukulaiset vain kuolevat pois, ja vievät tarinansa hautaan. Äitini menee heti lukkoon, jos kysyn jostakin aivan tavanomaisesta mutta sukulaisiin liittyvästä. Meillä on muutenkin hyvin selvä puhumattomuuden ilmapiiri, mistään tärkeistä asioista ei keskustella. Tympii käydä juhlapyhinä hautausmaalla, kun ei tiedä siellä makaavista sukulaisistaan oikein mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle tulee perintöä isän enon lapsettomalta leskeltä,en tiedä yhtään kuinka monelle sukulaiselle se summa jaetaan.
Kuulostaa kummalliselta, ettei edes vanhempien isovanhempien nimiä tiedetä. Ainakin omassa suvussa nimet, ammatit ja syntymäajat ovat tiedossa. Niistä, jotka ovat eläneet 1950-luvulle asti niin, että omat vanhempani heidät muistavat, tiedän enemmän , Osa on kuollut ennen vanhempieni syntymää ja tiedot heistä jää muutamiin anekdootteihin ja perustietoihin. Oma ukkini piti yhteyttä sukulaisiinsa, sillä hän asui ns. Suvun päätilalla. Lapsena oli normaalia, että kyläiltiin hänen pikkupikkuserkkujensa luona yms. Ukin kuoleman jälkeen yhteydet ovat katkenneet. Ihmiset eivät välttämättä asu sukunsa synnyinseudulla koko ikäänsä nykyään. Monille tarve tietää suvustaan tulee kun alkaa vanheta. Meihinkin otti yhteyttä yli 90 v pappa, jonka olemassa olosta on suvussa aina tiedetty, mutta kukaan ei ole ennen tavattu. Olipa outoa kun tämä ihminen ja hänen poikansa näyttivät hyvin samalta kuin pappani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oho. Olisipa outoa jos ei tietäisi omien isoisovanhempiensa vaiheista mitään. En itsekään ole heitä nähnyt mutta paljon olen kuullut. Yhdet olivat amerikansiirtolaisina mutta palasivat takaisin, toiset viljelivät sukutilaa, kolmansilla perheyritys ja neljännet kalastajia saaristossa. Luulisi että jokainen tietäisi edes miten elantonsa ovat hankkineet vaikkei muuten yksityiskohtia tietäisi?
Vanhemmat jotka tietävät aiemmista sukupolvista mutta eivät halua kertoa niistä lapsille, ovat itsekkäitä. Jos eivät itse tietäisi mitään, varmasti kiinnostaisi ja olisivat näreissään, ellei heille suostuta kertomaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulle tulee perintöä isän enon lapsettomalta leskeltä,en tiedä yhtään kuinka monelle sukulaiselle se summa jaetaan.
Ilman testamenttia et peri enon leskeä.
Minulle on ihan normaalia. Olen adoptoitu, enkä tiedä biologisesta suvustani oikeastaan mitään. Ja adoptiosuvusta ei tarvitsekaan kuulemma tietää, kun ei ne ole mun sukulaisia. Että sellaista.
Laitoin väestörekisteriin itselleni kaikki kiellot päälle, ettei kukaan sitten löydä minuakaan. Win-win.
Pullukat kirjoitti:
Tämä kin on säälittävä piirre Suomessa. Hirveitä taakkoja ja kärsimyksiä aiemmat polvet kokeneet jotta nykyiset olisivat olemassa, ja hädin tuskin nimistä jaksetaan ottaa selvää.
"Jotta nykyiset olisivat olemassa"... Mitaliko panemisesta pitäisi antaa?
Niinhän ne vaipuvat, unholaan. Tiedän mummojeni ja pappojeni nimet, jopa sen että toinen pappa oli suutari. Hänet kerkesin nähdäkin ja joku pieni muistikuva on, sellainen että se toi purkkaa. Tuo isän puolelta, äitinsä kuoli isän ollessa muutaman vuoden ikäinen.
Äidinäiti kuoli ollessani 6v. ja jotain pientä muistan, emme tavanneet usein koska hän asui lapissa, me taas eteläsuomessa eikä siihen aikaan paljoo matkusteltu. Pappaa en nähnyt.
Koen ettei mulla oikeestaan oo mitään isovanhempia ollutkaan. Oon 50v.
Tuntuu oudolta kun nykyään joillain on elävien kirjoissa neljäkin sukupolvea, ja ovat tekemisissä.
Vierailija kirjoitti:
Minulle on ihan normaalia. Olen adoptoitu, enkä tiedä biologisesta suvustani oikeastaan mitään. Ja adoptiosuvusta ei tarvitsekaan kuulemma tietää, kun ei ne ole mun sukulaisia. Että sellaista.
Laitoin väestörekisteriin itselleni kaikki kiellot päälle, ettei kukaan sitten löydä minuakaan. Win-win.
Mitä kerrot lapsillesi, kun he kysyvät biologisista isovanhemmistaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on ihan normaalia. Olen adoptoitu, enkä tiedä biologisesta suvustani oikeastaan mitään. Ja adoptiosuvusta ei tarvitsekaan kuulemma tietää, kun ei ne ole mun sukulaisia. Että sellaista.
Laitoin väestörekisteriin itselleni kaikki kiellot päälle, ettei kukaan sitten löydä minuakaan. Win-win.
Mitä kerrot lapsillesi, kun he kysyvät biologisista isovanhemmistaan?
Totuuden: että tiedän nimet ja syntymävuoden, en muuta.
Ei ole normaalia. Normaalia on että vanhempasi kertoisivat sinulle juuristasi, ne ovat tärkeitä sinua varten ja mahdollisia lapsiasi varten. Tilaa virkatodistus sukututkimusta varten, sinulla on oikeus tietää isovanhemmistasi. Edellisistä sukupolvistasi saatat löytää Hiskistä, jos sinne on kirjattu. Ota rohkeasti selvää juuristasi ja tapaa serkkujasi ym. sukulaisiasi.