Koulussa aivan huippu, ja silti minusta tuli " ei mikään"

ala elää elämääsi sen mukaan mitä muut sinulta odottavat. Oletko ITSE onnellinen ja tyytyväinen elämääsi?

Vierailija:

ala elää elämääsi sen mukaan mitä muut sinulta odottavat. Oletko ITSE onnellinen ja tyytyväinen elämääsi?

Kai minä ihan onnellinen olen - en siis ainakaan aivan onneton.. Eli jotkut asiat voisi olla paremminkin, jotkut huonommin. Mutta niihin kaikkiin ei kyllä ammatti tai koulutustaso vaikuta.

Ehkä ongelmani on se, ettei minua ole koskaan mikään ala todella kiinostanut, tai etten ole koskaan ollut lahjakas jossain erityisellä osa-alueella. Koulussa olin tasaisen " loistava" kaikessa..

Unelmani olisi asua maalla, pitää ehkä pientä yksityistallia ja kirjoittaa kirjoja... Hmm, mistäs sellaisen diplomin saisi?

ne kuuluisat kuusi ällää ja enemmänkin olisi todennäkösesti tullut, jos olisin viitsinyt kirjoittaa neljännen kielen. Olen aina tuntenut kovaa menestymisen painetta juuri kuuden älläni takia, ja ehkä osaksi juuri siitä syystä minusta ei ole tullut yhtään mitään. Työhistoriani on niin kamala, ettei innokkainkaan positiivisuusintoilija saisi sitä enää näyttämään hyvältä.

Inhosin koulussa sitä, kun etenkin tietyn aineen opettajat hehkuttivat, millaista potentiaalia minussa olisi jne jne. Varsinkin ala-asteella tämä sai aikaan lähinnä vastareaktion ja yrittämisen puutteen.



Ei minustakaan tullut " mitään erityistä" , jos erityisyyttä mitataan koulutuksella tai uralla. Noin muuten olen kyllä mielestäni oikein erityinen ihminen. ;)) Olen nyt kahden lapsen jälkeen alkanut taas opiskella, mutta varsinaista kunnianhimoa minulla ei vieläkään ole eikä tule. Toivon vain, että saan itse olla tyytyväinen valintoihini ja tehdä mielekästä, kohtuupalkkaista työtä.

Tunnen montakin, jotka hyvin keskinkertaisella koulumenestyksellä ovat " päässeet pitkälle" , kuten sanotaan. Ehkä äitini teoria siitä, että jos koulussa pääsee liian helpolla, ihmisestä tulee " laiska" ja päämäärätön, onkin ainakin osittain totta. Vai onko sinulla nelonen ollut jotain oikein selvää ammatillista päämäärää? Enpä usko, sillä etkö luule, että siinä tapauksessa olisit siihen pystynyt?

Jonkinlaista vapautta kai sekin on, että jos TIETÄÄ pystyvänsä vaikkapa lääkäriksi tai joksikin tutkijaksi lukemaan, niin ollakin lukematta oikeastaan yhtään mitään.. Noh, ainakin yritän itselleni niin vakuuttaa...

Tämä aihe tuli nyt mieleeni, kun vuosien ajan veljeni, josta siis tuli " jotakin" , on minua väheksynyt ja hieman tavis-elämääni ivannut ja halveksinutkin. Ja kun vihdoin otin asian siskoni kanssa puheeksi, hän kysyi hämmästyneenä, ettenkö ollut sitä koskaan tajunnut, että veljeni oli vain kateellinen siitä, että kaikki oli minulle aina ollut niin uskomattoman helppoa.. (huh, tulipa melkoinen että että että lause.. anteeksi, mutten kyllä jaksa rueta korjailemaan...)

Noh, hyvää yötä kaikille!

Olin lukiossa erittäin menestyvä ja kirjoitin hyvät paperit. Lukion jälkeen olin porukassani ainoa joka ei hakenut yliopistoon. Kävin opistoasteen koulutuksen (josta puolivuotta suoritin ulkomailal), jonka jälkeen hain ja pääsin ulkomaille yliopistoon. Lopetin siellä vuoden jälkeen, opinnot siellä ei vastanneet odotuksia. Opiskelin samaa alaa suomessa yliopistossa, mutta tutkinnon suorittamiseen en saanut oikeutta. Sen jälkeen olen " ajelehtinut" erilaisissa duuneissa, nyt ollut kotona neljä vuotta lasten kanssa eikä todellakaan kiinnosta lähtä palkkatöihin. Mulla vaan ei ole ammatillisia kunnianhimoja, ja olen tyytyväinen elämääni näin. Huomaan kyllä lukioaikaisten ystävien ylenkatseen. Kaikki ovat akateemisesti koulutettuja, mutta vain pari on käynyt esim vaihdossa muutaman kuukauden ulkomailla. Vieläkin joku saattaa kysyä minulta enkö aijo suorittaa opintojani loppuun. Hohhoi, tuskimpa vain. Ei ole mulle mikään statuksen nostaja.

Vierailija:

Tunnen montakin, jotka hyvin keskinkertaisella koulumenestyksellä ovat " päässeet pitkälle" , kuten sanotaan. Ehkä äitini teoria siitä, että jos koulussa pääsee liian helpolla, ihmisestä tulee " laiska" ja päämäärätön, onkin ainakin osittain totta!

Mistä se nyt sitten johtuukin.

Ehkä siitäkin, että joskus hyviä numeroja on saanut melkeinpä hävetä.

Kiva kyllä kuulla, etten ole ainut tällainen¨" epäonnistunut" tapaus.

ap

koulussa meni aika muuhun kuin opiskeluun ja arvosanat oli 6 luokkaa. kirjoituksista a:n paperit. mutta yliopistoon pääsin ja sieltä kohta valmistun.



ei se pk ja lukio koskaan mitään suuntaa anna :) vaan se mitä haluaa.



mulla oli aina hinku tähän " omaan alaan" ja turhauduin muihin aineisiin ja koko koulusysteemiin. yliopistossa on oma vapaus opiskella ja ei tartte luennoilla kyhjätä. olenkin aina oppinut jos olen lukenut. tunnit ahdisti mua,niistä ei koskaan jäänyt mitään päähän.

Vierailija:

Ehkä siitäkin, että joskus hyviä numeroja on saanut melkeinpä hävetä.

ap

miksi ihmisen psyyke toimiikin näin?? Kun minä tein kouluaikoina kerran erään oppituntien ulkopuolisen huippusuorituksen (musiikissa), niin inhosin yli kaiken sitä kun asiasta hehkutettiin! Hävetti olla huomion keskipisteenä ja kaduin koko temppua! No, lukiossa osasin jos suhtautua huumorilla saamaani ruotsin stipendiin, vaikka en silloinkaan tykännyt siitä, että opettaja touhotti suu vaahdossa suorituksestani.

josta syystä kirjoitin vain magnan paperit... sillä seurauksella että äiti melkein kielsi minua puhumasta pikkuveljelleni ettei epäonnistuminen tartu :(

Vastustin oikeastaan koko kouluajan mielessäni sitä että joudun oppimaan miellyttääkseni toisia, omaa halua siihen ei ole koskaan ollut. " Kilttinä tyttönä" tein kyllä päällisin puolin mitä käskettiin, mutta kehitin oikein taiteen siitä että luin vain kokeita varten ja oikein aktiivisesti unohdin mitä olin oppinut... lukiossa sitten lakkasin tekemästä monien aineitten läksyjä yms. Yliopistoon oli vielä pakko mennä, mutta valitsin alakseni " helpon" alan, joka ei kuitenkaan ammattina kiinnostanut. Opiskelin 10 vuotta ja valmistuin varsin keskinkertaisin arvosanoin.

Nyt olen ollut 10 vuotta kotiäitinä tehden silloin tällöin hanttihommia. En edes halua oman alani töihin. Jos teen jotain, olkoon se mieluummin jotain täysin aivotonta puuhaa. Olen myös käynyt melkoiseksi erakoksi ja ihmisvihaajaksi. Kaiken huipuksi olen tartuttanut opinvastaisen asenteen omiin poikiini. Oikeastaan olen salaa ylpeä siitä että he uskaltavat sanoa ääneen vihaavansa koulua ja oppimista. Älyä heiltä ei silti puutu ja uskon että menestyksen avaimet on käsissä kunhan se oma ja oikea innoitus löytyy.

Miehen kanssa tulee kyllä vähän ristiriitoja. Hän ei ollenkaan ymmärrä. Hän on se 6 ällän ylioppilas joka edelleen porskuttaa kunnianhimon kourissa eteenpäin ja tähtää maailman valloitukseen... Kaikki vähänkin hänen ajatusmaailmastaan poikkeava on hänelle täysin pahaa ja tuomittavaa, joten seurauksena on se että keskustelua ei voi syntyä, riitelyä ainoastaan, joten on paras olla puhumatta hänelle mitään omista ajatuksistaan :(

Hienoa on vedellä jotain kutosia tai seiskoja, ja jos samalla työmäärällä toinen saakin kympin, leimautuu heti pinkoksi, joka vain lukee kaikki illat.. Noh, toisaalta, vaikka lukisikin kaikki illat, ei siinäkään pitäisi olla mitään pahaa, mutta itseni ainakaan ei tarvinnut lainkaan ponnistella saadakseni hyviä numeroita. Tietysti olin iloinen vaikkapa kympistä, mutta silti inhosin kysymystä " Paljonko sait?" . Se kymppi olikin sitten melkein häpeä.. Mistä kummasta tuollainen suhtautuminen johtuu? Ihanko vain muiden kateudesta?

Yläasteella olin luokkani priimuksia ja minulle sanottiin että minusta voi tulla ihan mitä vaan... Kieltäydyin menemästä lukioon, ja yllättäen en ollutkaan enää kenenkään suosiossa.



Nyt olen aikuinen 2 lapsen äiti, ei muuta koulutusta kuin peruskoulu.

Jos joku haluaa vaihtaa ajatuksia tällaisen " luonnonlahjakkaan luuserin" kanssa : amelilea@yahoo. fr

Mullakin toisinpäin. Peruskoulun päästötodistus alkoi kutosella ja lähdin suoraan töihin. Siitä vuoden päästä alkoi lama, eikä työpaikkoja enää ollut. Minä nousin uraputkeen kun taas paremmin menestyneet luokkakaverit jäivät pääosin työttömiksi, sillä kun he valmistuivat jatkokoulutuksistaan, lama oli pahimmillaan ja he olivat kaupan kassoilla yms, jonne minä luulin päätyväni. Nyt toki tilanne jo toki heidän kohdalla tasottunut, mutta minä en pelkällä peruskoulun todistuksella pääsisi enää mihinkään..

Minäkin olin koulussa hyvä, yliopistossakin sain hyviä arvosanoja. Nyt vain gradu puuttuu, epäilen saanko sitä koskaan valmiiksi. Työtä ei ole, lapsia lähdin tekemään määräaikaisesta työstä. Nyt tuntuu, että olisin ikionnellinen, jos mulla vaan olisi kiva työ.



Ja mielestäni jopa parempi tilanne olisi se, ettei olisikaan mikään sika-stressaava työ. Elämässä pitää jäädä voimia muuhunkin elämään: puolisolle, lapsille, ystäville, harrastuksiin. Mutta silti työ saisi olla mielenkiintoinen.



Äitisi kuulostaa ihmiseltä, jolle ei mikään riitä! Yritä karistaa hänen vaikutuksensa sinuun!

Vierailija:

Minäkin olin koulussa hyvä, yliopistossakin sain hyviä arvosanoja. Nyt vain gradu puuttuu, epäilen saanko sitä koskaan valmiiksi. Työtä ei ole, lapsia lähdin tekemään määräaikaisesta työstä. Nyt tuntuu, että olisin ikionnellinen, jos mulla vaan olisi kiva työ.

Ja mielestäni jopa parempi tilanne olisi se, ettei olisikaan mikään sika-stressaava työ. Elämässä pitää jäädä voimia muuhunkin elämään: puolisolle, lapsille, ystäville, harrastuksiin. Mutta silti työ saisi olla mielenkiintoinen.

Äitisi kuulostaa ihmiseltä, jolle ei mikään riitä! Yritä karistaa hänen vaikutuksensa sinuun!

Äidistäni sen verran, että hän itse tulee melko ongelmaisesta perheestä, ja on omalla sinnikkyydellään " päässyt pitkälle" . Nyt hän " toivoo vain sitä parasta" meille lapsille, eikä meinaa millään tajuta, ettei se " paras" ehkä olekaan jokaiselle sitä samaa mitä hänelle. Noh, suurimmaksi osaksi aikaa onnistun jättämään hänen höpötyksensä omaan arvoonsa. Oikeastaan ainoastaan tuo sääli juttu satutti. Ja aina kysymys " oletko sinä onnellinen?" .. Argh, kerran jos kysyy, niin ok, mutta kun koko ajan pitää sitä jankata.. Tulee todellakin sellainen olo, että minun ei PITÄISI olla onnellinen.. Ja kuitenkin, minulla on kiva mies, kolme ihanaa lasta, ihan kiva työpaikka, oma talo (no, vielä vuosiksi velkaa kylläkin..), ja mikä parasta : aikaa nauttia siitä kaikesta! Eli mitähän minä nyt täällä valitan - asiat voisi kai olla paljon huonomminkin... :)

ap ( eli tuo amelilea@yahoo. fr - unohdin mainita että se olin minä..)