Ulkonäön muuttuminen ja ihmisten suhtautuminen

Mä olen kaunistunut. Mulla on ollut enemmän rahaa panostaa vaatteisiin ja kauneudenhoitoon yleisellä tasolla, ja tämän lisäksi laihduin XXXL-koosta (98kg) L-kokoon ja olen nykyiselläni (170cm/76kg) aika "normaalin" näköinen. Plus kävin vähän aikaa sitten silmien yläluomileikkauksessa, se nuorensi kasvojen kokonaisilmettä. 

Peilistä tuijottaa edelleen läski, vaikka kuinka kaverit kehuu kuinka olen laihtunut. Tiedostan itsekin, että mulla on vääristynyt kehokuva. Joten yritän olla ajattelematta itseäni läskinä. 

Muiden ihmisten suhtautuminen...saan paljon enemmän huomiota miehiltä. Normaali baari-iltana torjun 3-5 iskuyritystä (jos olen liikenteessä ilman mun miestä). 

Vaatekaupoissa saan parempaa palvelua (kun missä tahansa liikkeessä on nyt mun kokoja), ennen katselivat silleen pitkin nenää että luuleeko tuo läski että meillä myydään yhtään vaatetta mikä mahtuu tuohon ruhoon. 

Kehopositiivisuuden aikakausi tai ei, mutta lihavia ihmisiä kyllä syrjitään. Huomaan sen tosi selkeästi nyt, kun en itse ole enää siinä "sairaalloisen ylipainoinen" -kategoriassa. 

age is just a number kirjoitti:

Mä olen kaunistunut. Mulla on ollut enemmän rahaa panostaa vaatteisiin ja kauneudenhoitoon yleisellä tasolla, ja tämän lisäksi laihduin XXXL-koosta (98kg) L-kokoon ja olen nykyiselläni (170cm/76kg) aika "normaalin" näköinen. Plus kävin vähän aikaa sitten silmien yläluomileikkauksessa, se nuorensi kasvojen kokonaisilmettä. 

Peilistä tuijottaa edelleen läski, vaikka kuinka kaverit kehuu kuinka olen laihtunut. Tiedostan itsekin, että mulla on vääristynyt kehokuva. Joten yritän olla ajattelematta itseäni läskinä. 

Muiden ihmisten suhtautuminen...saan paljon enemmän huomiota miehiltä. Normaali baari-iltana torjun 3-5 iskuyritystä (jos olen liikenteessä ilman mun miestä). 

Vaatekaupoissa saan parempaa palvelua (kun missä tahansa liikkeessä on nyt mun kokoja), ennen katselivat silleen pitkin nenää että luuleeko tuo läski että meillä myydään yhtään vaatetta mikä mahtuu tuohon ruhoon. 

Kehopositiivisuuden aikakausi tai ei, mutta lihavia ihmisiä kyllä syrjitään. Huomaan sen tosi selkeästi nyt, kun en itse ole enää siinä "sairaalloisen ylipainoinen" -kategoriassa. 

Kiitos viestistä. 

Jostain syystä viime aikoina olen pohtinut tätä asiaa. Itselläni on siis niin, että olin nuorempana enemmän tai vähemmän kiusattu ulkonäköni takia, mm. aknen, ihottuman ja punastelun vuoksi. Kiusaaminen ei rajoittunut ainoastaan kouluun - muistan saaneeni täysi-ikäisenä todella järkyttäviä kommentteja itseäni vanhemmilta ventovierailta miehiltä. Suurimman osan elämästäni olen pitänyt itseäni vastenmielisen rumana. Ollessani päälle kolmekymppinen aloin saada huomiota miehiltä - kadulla, kaupungilla, kaupassa, siellä sun täällä. Tutut naiset kehuivat kauniiksi, miehet puolestaan tuijottivat. Tietysti huomio imarteli ja tuntui hyvältä, ja osittain jäin koukkuun niihin kehuihin, mutta samalla huomio tuntui oudolta ja vieraalta. 

Olen jostain syystä masentunut tämän asian takia. Saadessani positiivista huomiota ulkonäöstä olin mielestäni sisäisesti suht samanlainen ihminen kuin ennenkin, mutta ympäristö tuntui suhtautuvan minuun kuin olisin yhtäkkiä ollutkin äärimmäisen mielenkiintoinen ihminen. 

Ihmisen ulkonäkö siis vaikuttaa hänen saamaansa kohteluun todella paljon, mikä on jollain tavalla pirun masentavaa. En oikein tiedä, miten käsittelisin tätä asiaa. 

Vierailija kirjoitti:

age is just a number kirjoitti:

Mä olen kaunistunut. Mulla on ollut enemmän rahaa panostaa vaatteisiin ja kauneudenhoitoon yleisellä tasolla, ja tämän lisäksi laihduin XXXL-koosta (98kg) L-kokoon ja olen nykyiselläni (170cm/76kg) aika "normaalin" näköinen. Plus kävin vähän aikaa sitten silmien yläluomileikkauksessa, se nuorensi kasvojen kokonaisilmettä. 

Peilistä tuijottaa edelleen läski, vaikka kuinka kaverit kehuu kuinka olen laihtunut. Tiedostan itsekin, että mulla on vääristynyt kehokuva. Joten yritän olla ajattelematta itseäni läskinä. 

Muiden ihmisten suhtautuminen...saan paljon enemmän huomiota miehiltä. Normaali baari-iltana torjun 3-5 iskuyritystä (jos olen liikenteessä ilman mun miestä). 

Vaatekaupoissa saan parempaa palvelua (kun missä tahansa liikkeessä on nyt mun kokoja), ennen katselivat silleen pitkin nenää että luuleeko tuo läski että meillä myydään yhtään vaatetta mikä mahtuu tuohon ruhoon. 

Kehopositiivisuuden aikakausi tai ei, mutta lihavia ihmisiä kyllä syrjitään. Huomaan sen tosi selkeästi nyt, kun en itse ole enää siinä "sairaalloisen ylipainoinen" -kategoriassa. 

Kiitos viestistä. 

Jostain syystä viime aikoina olen pohtinut tätä asiaa. Itselläni on siis niin, että olin nuorempana enemmän tai vähemmän kiusattu ulkonäköni takia, mm. aknen, ihottuman ja punastelun vuoksi. Kiusaaminen ei rajoittunut ainoastaan kouluun - muistan saaneeni täysi-ikäisenä todella järkyttäviä kommentteja itseäni vanhemmilta ventovierailta miehiltä. Suurimman osan elämästäni olen pitänyt itseäni vastenmielisen rumana. Ollessani päälle kolmekymppinen aloin saada huomiota miehiltä - kadulla, kaupungilla, kaupassa, siellä sun täällä. Tutut naiset kehuivat kauniiksi, miehet puolestaan tuijottivat. Tietysti huomio imarteli ja tuntui hyvältä, ja osittain jäin koukkuun niihin kehuihin, mutta samalla huomio tuntui oudolta ja vieraalta. 

Olen jostain syystä masentunut tämän asian takia. Saadessani positiivista huomiota ulkonäöstä olin mielestäni sisäisesti suht samanlainen ihminen kuin ennenkin, mutta ympäristö tuntui suhtautuvan minuun kuin olisin yhtäkkiä ollutkin äärimmäisen mielenkiintoinen ihminen. 

Ihmisen ulkonäkö siis vaikuttaa hänen saamaansa kohteluun todella paljon, mikä on jollain tavalla pirun masentavaa. En oikein tiedä, miten käsittelisin tätä asiaa. 

Ymmärrän hyvin ja samastun siinä mielessä, että olen jotenkin....pettynyt siihen, miten paljon "paremmin" minua kohdellaan nyt, kun olen liki normaalipainoinen. Nimenomaan tuo, että sisimmässäni olen tietysti se sama ihminen kuin ollessani painavampi - miksi nyt saan paljon enemmän huomiota? 

Voisin kuvitella, että tässä on lisäksi se caveat, että ihmiset (miehet) kiinnostuvat minusta nyt enemmän ulkonäköni takia, ja vähemmän sisimpäni takia. Eli voisi olla, että pelkästään (seksiä haluavia) hyväksikäyttäjiä on nyt enemmän kuin ennen. 

Ulkönäkökeskeinen maailma. Ei kai me yksilötasolla voida muuta tehdä kuin olla itse välittämättä toisen ulkonäöstä sen peilinä, minkälainen ihminen on ihmisenä. 

age is just a number kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

age is just a number kirjoitti:

Mä olen kaunistunut. Mulla on ollut enemmän rahaa panostaa vaatteisiin ja kauneudenhoitoon yleisellä tasolla, ja tämän lisäksi laihduin XXXL-koosta (98kg) L-kokoon ja olen nykyiselläni (170cm/76kg) aika "normaalin" näköinen. Plus kävin vähän aikaa sitten silmien yläluomileikkauksessa, se nuorensi kasvojen kokonaisilmettä. 

Peilistä tuijottaa edelleen läski, vaikka kuinka kaverit kehuu kuinka olen laihtunut. Tiedostan itsekin, että mulla on vääristynyt kehokuva. Joten yritän olla ajattelematta itseäni läskinä. 

Muiden ihmisten suhtautuminen...saan paljon enemmän huomiota miehiltä. Normaali baari-iltana torjun 3-5 iskuyritystä (jos olen liikenteessä ilman mun miestä). 

Vaatekaupoissa saan parempaa palvelua (kun missä tahansa liikkeessä on nyt mun kokoja), ennen katselivat silleen pitkin nenää että luuleeko tuo läski että meillä myydään yhtään vaatetta mikä mahtuu tuohon ruhoon. 

Kehopositiivisuuden aikakausi tai ei, mutta lihavia ihmisiä kyllä syrjitään. Huomaan sen tosi selkeästi nyt, kun en itse ole enää siinä "sairaalloisen ylipainoinen" -kategoriassa. 

Kiitos viestistä. 

Jostain syystä viime aikoina olen pohtinut tätä asiaa. Itselläni on siis niin, että olin nuorempana enemmän tai vähemmän kiusattu ulkonäköni takia, mm. aknen, ihottuman ja punastelun vuoksi. Kiusaaminen ei rajoittunut ainoastaan kouluun - muistan saaneeni täysi-ikäisenä todella järkyttäviä kommentteja itseäni vanhemmilta ventovierailta miehiltä. Suurimman osan elämästäni olen pitänyt itseäni vastenmielisen rumana. Ollessani päälle kolmekymppinen aloin saada huomiota miehiltä - kadulla, kaupungilla, kaupassa, siellä sun täällä. Tutut naiset kehuivat kauniiksi, miehet puolestaan tuijottivat. Tietysti huomio imarteli ja tuntui hyvältä, ja osittain jäin koukkuun niihin kehuihin, mutta samalla huomio tuntui oudolta ja vieraalta. 

Olen jostain syystä masentunut tämän asian takia. Saadessani positiivista huomiota ulkonäöstä olin mielestäni sisäisesti suht samanlainen ihminen kuin ennenkin, mutta ympäristö tuntui suhtautuvan minuun kuin olisin yhtäkkiä ollutkin äärimmäisen mielenkiintoinen ihminen. 

Ihmisen ulkonäkö siis vaikuttaa hänen saamaansa kohteluun todella paljon, mikä on jollain tavalla pirun masentavaa. En oikein tiedä, miten käsittelisin tätä asiaa. 

Ymmärrän hyvin ja samastun siinä mielessä, että olen jotenkin....pettynyt siihen, miten paljon "paremmin" minua kohdellaan nyt, kun olen liki normaalipainoinen. Nimenomaan tuo, että sisimmässäni olen tietysti se sama ihminen kuin ollessani painavampi - miksi nyt saan paljon enemmän huomiota? 

Voisin kuvitella, että tässä on lisäksi se caveat, että ihmiset (miehet) kiinnostuvat minusta nyt enemmän ulkonäköni takia, ja vähemmän sisimpäni takia. Eli voisi olla, että pelkästään (seksiä haluavia) hyväksikäyttäjiä on nyt enemmän kuin ennen. 

Ulkönäkökeskeinen maailma. Ei kai me yksilötasolla voida muuta tehdä kuin olla itse välittämättä toisen ulkonäöstä sen peilinä, minkälainen ihminen on ihmisenä. 

Kyllä, pettymys on oikea sana. 

Kun näitä keskustelupalstoja lukee, törmää toisinaan väittämään, että ihmisen ulkonäkö ei muka vaikuta hänen saamaansa kohteluun. Pari vuotta sitten täällä oli pitkä "rumuutta" käsittelevä ketju, ja moni sivullinen kommentoija ei suostunut ollenkaan uskomaan sitä, että jotkut ihmiset saavat huonoa kohtelua ulkonäkönsä vuoksi. Että kaikissa on muka jotain kaunista tai että rumia ihmisiä ei ole olemassa. Ihan kiva ajatus joo, mutta miten tuo lohduttaa rumaksi haukuttua ihmistä?

Minullekin on yritetty väittää, että parantunut kohtelu ja saamani positiivinen huomio ei liittynyt ulkonäkööni vaan lisääntyneeseen itseluottamukseen tai muuhun vastaavaan. Kun oikeasti kyse ei ollut siitä - olin yhtä ujo, arka ja huonoitsetuntoinen kuin ennenkin. Ja mistäpä ventovieraat tuijottamaan jäävät miehet olisivat muka sen itseluottamukseni nähneet?

- ap

Vierailija kirjoitti:

Onko teille käynyt niin, että olette jossain elämänvaiheessa kaunistuneet tai komistuneet ruman ankanpoikasen tapaan? Itseäni kiinnostaa se, miten tämä on muuttanut muiden ihmisten suhtautumista teihin ja miten olette selvitelleet asiaa oman päänne sisällä.

Vastata saa toki myös, jos koette muutoksen tapahtuneen päinvastaiseen suuntaan.

Olihan se hämmentävää, kun naiset alkoivat tehdä aloitteita ollessani vähän alle 30-vuotias. Sitä ennen oli pitänyt nähdä paljon vaivaa, että onnistui löytämään minkäänlaista tyttö- tai naisystävää. Tottahan se nosti itsetuntoa ja piristi mieltä.

Tarina toiseen suuntaan. Lapsena/teininä olin kaunis, vaikka huono itsetunto ei halua sitä myöntää. Luonnostaan lähes platinanblondit kiiltävät hiukset, korkeat poskipäät, söpö nenä, pitkät ripset, hoikka ja hyvän ryhdin omaava. Lapsena kuulin kuinka koko ajan kehuttiin että miten kaunis tuo teidän tyttö on.. Teininä varsinkin sain huomiota ihan liiaksi asti, vaikka en käyttänyt meikkiä. Kehuttiin luonnonkauniiksi.

En nyt jaksa mitään novellia rustata mutta siinä 16-17v paikkeilla alkoi tapahtumakierre: erittäin traumaattinen kokemus ja siitä seuranneet masennus, syömishäiriö, ja päälle vielä neurologinen sairaus.

Olen nyt 22, ja näytän päälle kolmekymppiseltä. Korttia ei kysytä mm. viiniä ostaessani. Olen uupuneen oloinen ja näköinen, ja kaikki stressi ja trauma ovat vanhentaneet minua ja muodostaneet näkyviä ryppyjä mm otsaan. Lihoin kovaa tahtia ahdistuspohjaisen ahmimishäiriön ja lääkkeiden yhteisvaikutuksena, kehoni on täynnä ns raskausarpia. Laihdutin kaiken pois ja nyt normaalipainoisena naama pikkaisen roikkuu ja ennen terhakat rinnat kuin kaksi tyhjää ilmapalloa. Ryhtini on huonontunut, vaikka koitan sitä joka päivä korjata. Minulle on puhjennut hirveä aikuisiän akne naamaan ja selkään, arpiakin jäänyt kivasti. Iho oli ennen sileä kuin vauvan pylly hiukset stressistä ohentuneet ja huonokuntoiset,iän kanssa muuttuneet värittömiksi vaalehtavan hopeisiksi ruskeiksi enemmän kuin blondeiksi. Minulla oli ennen terveet ja suorat hampaat, nyt parikymppisenä monen monta ylimääräistä hammasta on ilmaantunut ja ne ovat sekoittaneet hammasrivini, mm. etuhampaat ovat työntyneet eteenpäin, olen sitten nykyään vissiin kani. :D

Kohtelu on muuttunut täysin. Esim. vaatekaupassa kohtelu saattaa olla töykeää, koska vaikutan epäsiistiltävaikka huolehdin itsestäni, hygieniastani ja vaatetukseni siisteydestä. Kuten joku sanoi jo että häntä kohdeltiin paremmin painon pudottua niin täällä toisinpäin. Eron tosiaan huomaa! Kukaan ei lähesty, tai kommentoi positiivisesti muuta kuin vaatteitani, vaikka ennen kehut kohdistuivat nimenomaan ulkonäkööni. Äitini tuhosi itstuntoni täysin kun aloin nuupahtaa. Voivotteli ja valitti ja väänsi itkua kun hänen lapsensa rumenee. Lihoessani nauroi päin naamaa ja sanoo että näytän hirveältä tietyissa vaatteissa. No, oli emotionaalisesti tuhoinen muutenkin, emme ole enää väleissä.

Loppujen lopuksi hyvä näin. Olen kokenut paljon ja selvinnyt paljosta. Nyt näen kenelle kelpaan ja todelliset ystävät ovat jääneet rinnalleni. Olen vahvempi ihminen ja kykenen auttamaan muita, minussa on muutakin kuin söpöt kasvot ja nyt toivuttuani haluan saavuttaa asioita joista olen haaveillut. Ja saan olla rauhassa huuteluilta ja epämiellyttävältä seuralta iltaisin.

Kyllä minä usein vielä katson peiliin ja voihkaisen, sillä kyllä tuo kolahtaa itsetuntoon... Mutta olen selvinnyt tästä taistelusta, ja siitä jääneet arvet muistuttakoon minua siitä että olen vahva!

Minä olin nuorena ruma, sitten 20-30 välillä melko kaunis ja lähempänä neljääkymppiä aloin taas rumentua...peilin lisäksi miesten huomiosta tämän parhaiten huomaa.

Vierailija kirjoitti:

Tarina toiseen suuntaan. Lapsena/teininä olin kaunis, vaikka huono itsetunto ei halua sitä myöntää. Luonnostaan lähes platinanblondit kiiltävät hiukset, korkeat poskipäät, söpö nenä, pitkät ripset, hoikka ja hyvän ryhdin omaava. Lapsena kuulin kuinka koko ajan kehuttiin että miten kaunis tuo teidän tyttö on.. Teininä varsinkin sain huomiota ihan liiaksi asti, vaikka en käyttänyt meikkiä. Kehuttiin luonnonkauniiksi.

En nyt jaksa mitään novellia rustata mutta siinä 16-17v paikkeilla alkoi tapahtumakierre: erittäin traumaattinen kokemus ja siitä seuranneet masennus, syömishäiriö, ja päälle vielä neurologinen sairaus.

Olen nyt 22, ja näytän päälle kolmekymppiseltä. Korttia ei kysytä mm. viiniä ostaessani. Olen uupuneen oloinen ja näköinen, ja kaikki stressi ja trauma ovat vanhentaneet minua ja muodostaneet näkyviä ryppyjä mm otsaan. Lihoin kovaa tahtia ahdistuspohjaisen ahmimishäiriön ja lääkkeiden yhteisvaikutuksena, kehoni on täynnä ns raskausarpia. Laihdutin kaiken pois ja nyt normaalipainoisena naama pikkaisen roikkuu ja ennen terhakat rinnat kuin kaksi tyhjää ilmapalloa. Ryhtini on huonontunut, vaikka koitan sitä joka päivä korjata. Minulle on puhjennut hirveä aikuisiän akne naamaan ja selkään, arpiakin jäänyt kivasti. Iho oli ennen sileä kuin vauvan pylly hiukset stressistä ohentuneet ja huonokuntoiset,iän kanssa muuttuneet värittömiksi vaalehtavan hopeisiksi ruskeiksi enemmän kuin blondeiksi. Minulla oli ennen terveet ja suorat hampaat, nyt parikymppisenä monen monta ylimääräistä hammasta on ilmaantunut ja ne ovat sekoittaneet hammasrivini, mm. etuhampaat ovat työntyneet eteenpäin, olen sitten nykyään vissiin kani. :D

Kohtelu on muuttunut täysin. Esim. vaatekaupassa kohtelu saattaa olla töykeää, koska vaikutan epäsiistiltävaikka huolehdin itsestäni, hygieniastani ja vaatetukseni siisteydestä. Kuten joku sanoi jo että häntä kohdeltiin paremmin painon pudottua niin täällä toisinpäin. Eron tosiaan huomaa! Kukaan ei lähesty, tai kommentoi positiivisesti muuta kuin vaatteitani, vaikka ennen kehut kohdistuivat nimenomaan ulkonäkööni. Äitini tuhosi itstuntoni täysin kun aloin nuupahtaa. Voivotteli ja valitti ja väänsi itkua kun hänen lapsensa rumenee. Lihoessani nauroi päin naamaa ja sanoo että näytän hirveältä tietyissa vaatteissa. No, oli emotionaalisesti tuhoinen muutenkin, emme ole enää väleissä.

Loppujen lopuksi hyvä näin. Olen kokenut paljon ja selvinnyt paljosta. Nyt näen kenelle kelpaan ja todelliset ystävät ovat jääneet rinnalleni. Olen vahvempi ihminen ja kykenen auttamaan muita, minussa on muutakin kuin söpöt kasvot ja nyt toivuttuani haluan saavuttaa asioita joista olen haaveillut. Ja saan olla rauhassa huuteluilta ja epämiellyttävältä seuralta iltaisin.

Kyllä minä usein vielä katson peiliin ja voihkaisen, sillä kyllä tuo kolahtaa itsetuntoon... Mutta olen selvinnyt tästä taistelusta, ja siitä jääneet arvet muistuttakoon minua siitä että olen vahva!

Kiitos sinullekin viestistä! On hyvä, että koet olevasi vahva ihminen. Itselläni on vielä paljon tekemistä sen tunteen saavuttamisen kanssa... 

- ap

No niinhän se on että suurin osa ihmisistä on suurimmalle osalle täysin yhdentekeviä niin kuin sisäisesti. Siksi ulkonäkö on niin tärkeää kun jos haluaa paljon huomiota, sitä saa lähinnä olemalla kaunis tai komea. Sen kauniin sisus ei kiinnosta muita sen enempää kuin rumankaan.

Mä olen elänyt rumasta ankanpoikasesta joutseneksi tjsp nuoruuden. Eli olin lapsena-nuorena koulukiusattu ujo ärrävikainen rillipää, vähän ylipainoinenkin. Kukaan poika koulussa ei ollut kiinnostunut. Jossain vaiheessa muutuin, aloin laittaa tukkaa ja meikata, katsoa mitä päälleni laitan jne.

Joskus peiliin katsoessani ajattelin että näytän omissa silmissäni ihan hyvältä mutta ei sitä varmaan kukaan muu huomaa, kuvittelen vain... huvittavaa oli että sitten kun aloin saada miehiltä katseita mietin mikä minussa ja asussani on hullusti kun vilkuilevat. Ja kun tultiin iskemään oli pakko tajuta ettei se ollut pelkkää hyväntekeväisyyttä. Että osasikin olla nuorena huono itsetunto.

Nyt kun vanhenen kukaan ei enää katso perään edes hyväntekeväisyydestä. :D Mutta en osaa sellaista enää kaivata. Ihan hyvä näin.

Oikeastaan nyt 30 kymppisenä (miehenä) naiset huomaavat minut ensimmäistä kertaa, voin kuvitella että monelle naiselle se on juuri toistepäin.

Olen aina ihmetellyt että minkälaista se on saada ~16 vuotiaana jo todella paljon positiivista huomiota, kehuja ja validointia? juuri sen ikäisenä se on itsetunnon kannalta todella tärkeää tuntea itsensä halutuksi ja että itsellä on "korkea" arvo. Välillä olen sitä mieltä että olen jotenkin rikki ihmisenä koska en nuorempana saanut sitä validointia mitä tarvitsin, ja vartuin oikeastaan negatiivisten kommenttien kanssa.

Rikki9 kirjoitti:

Oikeastaan nyt 30 kymppisenä (miehenä) naiset huomaavat minut ensimmäistä kertaa, voin kuvitella että monelle naiselle se on juuri toistepäin.

Olen aina ihmetellyt että minkälaista se on saada ~16 vuotiaana jo todella paljon positiivista huomiota, kehuja ja validointia? juuri sen ikäisenä se on itsetunnon kannalta todella tärkeää tuntea itsensä halutuksi ja että itsellä on "korkea" arvo. Välillä olen sitä mieltä että olen jotenkin rikki ihmisenä koska en nuorempana saanut sitä validointia mitä tarvitsin, ja vartuin oikeastaan negatiivisten kommenttien kanssa.

Itselläni on tismalleen sama kokemus: tunnen olevani viallinen ja rikki enkä voi saavuttaa normaalin ihmisen itseluottamusta. Käsitykseni ulkonäöstäni on vääristynyt - en tiedä olenko tavallisen näköinen, ruma vai vastenmielisen ruma. Haluan kehuja mutta saadessani niitä en haluakaan.

Sitäkin mietin, että kasvaminen ilman ulkonäkökehuja olisi ollut ihan ok. Kun olisin edes saanut olla rauhassa siltä kiusaamiselta. 

- ap

Itse olen rumentunut. Syynä kivulias sairaus. Lääkitys nosti painoa 15kg ja aiheutti pahan ihottuman kasvoille. Kivut vaikeuttavat nukkumista, tästä todisteena silmäpussit, ovat meinaan valtavat. En jaksa meikata väsymyksen takia. Eikä se tätä naamaa pelasta, ihottuman näkee silti. Pukeutuminen on vaikeaa, kaikki vaatteet tulee olla helposti puettavia ja riisuttavia, joten en ole kovin tyylikäs nykyään 😂

Olen aina tykännyt meikkaamisesta ja muodista. Nyt moiseen ei ole varaa eikä intoa. Rypyt vähän silottui. Naama meinaa levisi takapuolen kanssa samaa vauhtia!

Rikki9 kirjoitti:

Oikeastaan nyt 30 kymppisenä (miehenä) naiset huomaavat minut ensimmäistä kertaa, voin kuvitella että monelle naiselle se on juuri toistepäin.

Olen aina ihmetellyt että minkälaista se on saada ~16 vuotiaana jo todella paljon positiivista huomiota, kehuja ja validointia? juuri sen ikäisenä se on itsetunnon kannalta todella tärkeää tuntea itsensä halutuksi ja että itsellä on "korkea" arvo. Välillä olen sitä mieltä että olen jotenkin rikki ihmisenä koska en nuorempana saanut sitä validointia mitä tarvitsin, ja vartuin oikeastaan negatiivisten kommenttien kanssa.

Luulen että kokemuksesi jakaa valtaosa suomalaisista miehistä. Olen elämäni 36 vuoden aikana kuullut vain pari positiivista kommenttia itsestäni ja nekin omalta äidiltä/isoäidiltä ja pakko myöntää että tällä on varmasti ollut suuri vaikutus itsetuntoni kehittymiseen. Usein kuuleekin sanottavan, että suomalaisilla miehillä on huono itsetunto, mutta miten se edes voisi kehittyä paremmaksi mikäli kuulee vain negatiivisia asioita itsestään?

En tietenkään syytä huonosta itsetunnostani ketään muuta kuin omaa heikkouttani/herkyttäni, vaikka välillä mietinkin että olisin varmasti kasvanut aika erilaiseksi ihmiseksi toisenlaisissa olosuhteissa.

Vierailija kirjoitti:

Rikki9 kirjoitti:

Oikeastaan nyt 30 kymppisenä (miehenä) naiset huomaavat minut ensimmäistä kertaa, voin kuvitella että monelle naiselle se on juuri toistepäin.

Olen aina ihmetellyt että minkälaista se on saada ~16 vuotiaana jo todella paljon positiivista huomiota, kehuja ja validointia? juuri sen ikäisenä se on itsetunnon kannalta todella tärkeää tuntea itsensä halutuksi ja että itsellä on "korkea" arvo. Välillä olen sitä mieltä että olen jotenkin rikki ihmisenä koska en nuorempana saanut sitä validointia mitä tarvitsin, ja vartuin oikeastaan negatiivisten kommenttien kanssa.

Luulen että kokemuksesi jakaa valtaosa suomalaisista miehistä. Olen elämäni 36 vuoden aikana kuullut vain pari positiivista kommenttia itsestäni ja nekin omalta äidiltä/isoäidiltä ja pakko myöntää että tällä on varmasti ollut suuri vaikutus itsetuntoni kehittymiseen. Usein kuuleekin sanottavan, että suomalaisilla miehillä on huono itsetunto, mutta miten se edes voisi kehittyä paremmaksi mikäli kuulee vain negatiivisia asioita itsestään?

En tietenkään syytä huonosta itsetunnostani ketään muuta kuin omaa heikkouttani/herkyttäni, vaikka välillä mietinkin että olisin varmasti kasvanut aika erilaiseksi ihmiseksi toisenlaisissa olosuhteissa.

Samaistun viimeisen virkkeen loppuosaan. Itsestäni tuntuu, että kasvoin jokseenkin vihamielisessä ja lyttäävässä ympäristössä: koulussa koin vihamielisyyttä, kotona sitten enemmän tuota lyttäämistä. 

Tästä päästäänkin sitten siihen, että tietenkään kaikki ongelmani eivät liity ulkonäköasioihin tai koulukiusaamiseen. Saamallani kasvatuksellakin oli osansa. Mutta miten ja missä määrin se vaikutti minuun, siitä en saa oikein otetta.

- ap

Olin myös teininä ns. ruma. Ulkonäköäni haukkuttiin aknen ja muun takia, minua kiusattiin ja ”paras ystäväni” jätti kutsumatta bileisiin, koska häpesi minua. Sanoi verukkeeksi, että ei halunnut, että bileissä ihmiset kiusaavat minua.

Lukiossa laihduin lievästä pyöreydestä laihaksi ja ulkonäköni muuttui muutoinkin. Sain huomiota muuttuneen ulkonäköni ansiosta, jonka seurauksena (tai osittain sen seurauksena) minulle puhkesi syömishäiriö. Laihdutin ja laihdutin, yritin kontroloida syömistä ja liikuin 7 päivänä viikossa. Sain huomiota, mutta olin todella rikki.

Nykyäänkin saan laittautuneena huomiota (riittää kevyt perusmeikki), mutta laittautumattomana olen huimaamaton. Yhden kerran heitettiin liikkeestä ulos, koska olin sinne liian ruma ja köyhän näköinen(?). Käytän meikkaamista ihan tietoisesti silloin, kun haluan tulla huomatuksi. Ja toisaalta nautinkin huomiosta, mutta samanaikaisesti hieman halveksin niitä ihmisiä, jotka kohtelevat hyvin ja huomaavat vain silloin, kun olen laittautunut. Ei se laittautuminen muuta minua ihmisenä yhtään millään tavalla, mutta silti saan huomattavasti parempaa palvelua.

On aika ristiriitainen olo tästä ja en tosiaan osaa arvostaa niitä, jotka kiinnittävät huomiota vain siihen ulkonäköön. Vihaan sitä miten ulkonäkökeskeinen yhteiskuntamme onkaan.

En oo rumasta muuttunut kauniiksi, eikä muutosta ole käsittääkseni myöskään toiseen suuntaan tapahtunut. Muutin kuitenkin pukeutumistyyliäni ja hiusmalliani perustavanlaatuisesti viitisen vuotta sitten. Aiemmin pukeuduin hyvinkin sovinnaisesti ja hillitysti farkkuihin, kangashousuihin ja kauluspaitoihin/t-paitoihin. Hiuksia yritin kasvattaa pitkiksi ja tästä syystä jätin ne värjäämättä, en halunnut kantaa kampaajalle rahaa vaan peitelläkseni juurikasvua. Meikkiä en käytä nykyisinkään, kuten en aikaisemminkaan, työni vuoksi. Paino on pituiselleni korkeahko, mutta leijonan osan muodostavat siitä rinnat, joiden pienentämiseen olen jo vuosikaudet yrittänyt kerätä rohkeutta. Ehkä joskus sitten...

Viisi vuotta sitten ei tapahtunut mitään dramaattista tai järisyttävää. Istuskelin vaan kotisohvalla, ja mietin millaiset kengät ostaisin talveksi. Päädyin saapikkaisiin. Nehän ei toimineetkaan enää housujen kanssa. Piti ostaa elämäni ensimmäinen mekko.

Tuolta ostosreissulta löysin nykyisen ulkoisen habitukseni. Kesäisin käytän mekkoja, talvisin leggareita ja tunikoja+pitkiä ja paksuja villasukkia. Hiukset ajelin pientä ja lyhyttä töyhtöä lukuunottamatta kokonaan pois, ja värjäilen tuota töyhtöä nyt mielihalujeni mukaan.

Kokonaisuudessaan tunnen oloni huomattavasti pirteämmäksi ja rennoksi kuin mitä olin aikaisemmin. Ehkä tuo hyvä olo heijastuu omaan käytökseenikin, koskapa ihmiset eivät enää suhtaudu minuun varoen ja hyssytellen. Minut hyväksytään nykyisin helpommin osaksi porukkaa. Ei mulle ennenkään sentään haistateltu, mutta kaikenkaikkiaan ihmiset suhtautuvat minuun nyt töyhtöhyyppänä paljon positiivisemmin kuin silloin aikaisemmin harmaavarpusena.

Rikki9 kirjoitti:

Oikeastaan nyt 30 kymppisenä (miehenä) naiset huomaavat minut ensimmäistä kertaa, voin kuvitella että monelle naiselle se on juuri toistepäin.

Olen aina ihmetellyt että minkälaista se on saada ~16 vuotiaana jo todella paljon positiivista huomiota, kehuja ja validointia? juuri sen ikäisenä se on itsetunnon kannalta todella tärkeää tuntea itsensä halutuksi ja että itsellä on "korkea" arvo. Välillä olen sitä mieltä että olen jotenkin rikki ihmisenä koska en nuorempana saanut sitä validointia mitä tarvitsin, ja vartuin oikeastaan negatiivisten kommenttien kanssa.

Ei kannata kadehtia. Se huomio nuorena oli vain hämmentävää.

Vierailija kirjoitti:

age is just a number kirjoitti:

Mä olen kaunistunut. Mulla on ollut enemmän rahaa panostaa vaatteisiin ja kauneudenhoitoon yleisellä tasolla, ja tämän lisäksi laihduin XXXL-koosta (98kg) L-kokoon ja olen nykyiselläni (170cm/76kg) aika "normaalin" näköinen. Plus kävin vähän aikaa sitten silmien yläluomileikkauksessa, se nuorensi kasvojen kokonaisilmettä. 

Peilistä tuijottaa edelleen läski, vaikka kuinka kaverit kehuu kuinka olen laihtunut. Tiedostan itsekin, että mulla on vääristynyt kehokuva. Joten yritän olla ajattelematta itseäni läskinä. 

Muiden ihmisten suhtautuminen...saan paljon enemmän huomiota miehiltä. Normaali baari-iltana torjun 3-5 iskuyritystä (jos olen liikenteessä ilman mun miestä). 

Vaatekaupoissa saan parempaa palvelua (kun missä tahansa liikkeessä on nyt mun kokoja), ennen katselivat silleen pitkin nenää että luuleeko tuo läski että meillä myydään yhtään vaatetta mikä mahtuu tuohon ruhoon. 

Kehopositiivisuuden aikakausi tai ei, mutta lihavia ihmisiä kyllä syrjitään. Huomaan sen tosi selkeästi nyt, kun en itse ole enää siinä "sairaalloisen ylipainoinen" -kategoriassa. 

Kiitos viestistä. 

Jostain syystä viime aikoina olen pohtinut tätä asiaa. Itselläni on siis niin, että olin nuorempana enemmän tai vähemmän kiusattu ulkonäköni takia, mm. aknen, ihottuman ja punastelun vuoksi. Kiusaaminen ei rajoittunut ainoastaan kouluun - muistan saaneeni täysi-ikäisenä todella järkyttäviä kommentteja itseäni vanhemmilta ventovierailta miehiltä. Suurimman osan elämästäni olen pitänyt itseäni vastenmielisen rumana. Ollessani päälle kolmekymppinen aloin saada huomiota miehiltä - kadulla, kaupungilla, kaupassa, siellä sun täällä. Tutut naiset kehuivat kauniiksi, miehet puolestaan tuijottivat. Tietysti huomio imarteli ja tuntui hyvältä, ja osittain jäin koukkuun niihin kehuihin, mutta samalla huomio tuntui oudolta ja vieraalta. 

Olen jostain syystä masentunut tämän asian takia. Saadessani positiivista huomiota ulkonäöstä olin mielestäni sisäisesti suht samanlainen ihminen kuin ennenkin, mutta ympäristö tuntui suhtautuvan minuun kuin olisin yhtäkkiä ollutkin äärimmäisen mielenkiintoinen ihminen. 

Ihmisen ulkonäkö siis vaikuttaa hänen saamaansa kohteluun todella paljon, mikä on jollain tavalla pirun masentavaa. En oikein tiedä, miten käsittelisin tätä asiaa. 

Minä taas olen rumentunut aikuiseksi kasvaessani. Varhaisteininä minua pidettiin yleisesti luokan kauneimpana tyttönä ja pojat kuhisivat ympärillä. Oli aikamoinen shokki kun aikuistuin ja kasvot muuttuivat, hiukset ohentuivat, silmät pienenivät, pitkäkestoinen akne pilasi ihon, joka on jo muutenkin poikkeuksellisen ohut ja siis vanhentunut rumasti, yms. Lisäksi sellainen yltiösöpö look, joka oli teinivuosinani tosi pidetty, on mennyt pois muodista, joten pyöreän malliset kasvot, jotka joskus olivat ihan sievät, ovatkin nyt ihan taviskamaa. Kaikkien muutoksien yhteisvaikutuksena kukaan ei enää kiinnitä minuun huomiota.

Alkujärkytyksen jälkeen muodostin uuden identiteetin, ja olen nykyään aiempaa onnellisempi! Tajusin, että elämässä voi pärjätä muutenkin kuin ulkonäön avulla. Esimerkiksi parisuhteeni ovat onnistuneet aikuisiällä tosi hyvin, kun miehet kiinnostuvat persoonastani eivätkä ulkonäöstäni. 

Vierailija kirjoitti:

age is just a number kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

age is just a number kirjoitti:

Mä olen kaunistunut. Mulla on ollut enemmän rahaa panostaa vaatteisiin ja kauneudenhoitoon yleisellä tasolla, ja tämän lisäksi laihduin XXXL-koosta (98kg) L-kokoon ja olen nykyiselläni (170cm/76kg) aika "normaalin" näköinen. Plus kävin vähän aikaa sitten silmien yläluomileikkauksessa, se nuorensi kasvojen kokonaisilmettä. 

Peilistä tuijottaa edelleen läski, vaikka kuinka kaverit kehuu kuinka olen laihtunut. Tiedostan itsekin, että mulla on vääristynyt kehokuva. Joten yritän olla ajattelematta itseäni läskinä. 

Muiden ihmisten suhtautuminen...saan paljon enemmän huomiota miehiltä. Normaali baari-iltana torjun 3-5 iskuyritystä (jos olen liikenteessä ilman mun miestä). 

Vaatekaupoissa saan parempaa palvelua (kun missä tahansa liikkeessä on nyt mun kokoja), ennen katselivat silleen pitkin nenää että luuleeko tuo läski että meillä myydään yhtään vaatetta mikä mahtuu tuohon ruhoon. 

Kehopositiivisuuden aikakausi tai ei, mutta lihavia ihmisiä kyllä syrjitään. Huomaan sen tosi selkeästi nyt, kun en itse ole enää siinä "sairaalloisen ylipainoinen" -kategoriassa. 

Kiitos viestistä. 

Jostain syystä viime aikoina olen pohtinut tätä asiaa. Itselläni on siis niin, että olin nuorempana enemmän tai vähemmän kiusattu ulkonäköni takia, mm. aknen, ihottuman ja punastelun vuoksi. Kiusaaminen ei rajoittunut ainoastaan kouluun - muistan saaneeni täysi-ikäisenä todella järkyttäviä kommentteja itseäni vanhemmilta ventovierailta miehiltä. Suurimman osan elämästäni olen pitänyt itseäni vastenmielisen rumana. Ollessani päälle kolmekymppinen aloin saada huomiota miehiltä - kadulla, kaupungilla, kaupassa, siellä sun täällä. Tutut naiset kehuivat kauniiksi, miehet puolestaan tuijottivat. Tietysti huomio imarteli ja tuntui hyvältä, ja osittain jäin koukkuun niihin kehuihin, mutta samalla huomio tuntui oudolta ja vieraalta. 

Olen jostain syystä masentunut tämän asian takia. Saadessani positiivista huomiota ulkonäöstä olin mielestäni sisäisesti suht samanlainen ihminen kuin ennenkin, mutta ympäristö tuntui suhtautuvan minuun kuin olisin yhtäkkiä ollutkin äärimmäisen mielenkiintoinen ihminen. 

Ihmisen ulkonäkö siis vaikuttaa hänen saamaansa kohteluun todella paljon, mikä on jollain tavalla pirun masentavaa. En oikein tiedä, miten käsittelisin tätä asiaa. 

Ymmärrän hyvin ja samastun siinä mielessä, että olen jotenkin....pettynyt siihen, miten paljon "paremmin" minua kohdellaan nyt, kun olen liki normaalipainoinen. Nimenomaan tuo, että sisimmässäni olen tietysti se sama ihminen kuin ollessani painavampi - miksi nyt saan paljon enemmän huomiota? 

Voisin kuvitella, että tässä on lisäksi se caveat, että ihmiset (miehet) kiinnostuvat minusta nyt enemmän ulkonäköni takia, ja vähemmän sisimpäni takia. Eli voisi olla, että pelkästään (seksiä haluavia) hyväksikäyttäjiä on nyt enemmän kuin ennen. 

Ulkönäkökeskeinen maailma. Ei kai me yksilötasolla voida muuta tehdä kuin olla itse välittämättä toisen ulkonäöstä sen peilinä, minkälainen ihminen on ihmisenä. 

Kyllä, pettymys on oikea sana. 

Kun näitä keskustelupalstoja lukee, törmää toisinaan väittämään, että ihmisen ulkonäkö ei muka vaikuta hänen saamaansa kohteluun. Pari vuotta sitten täällä oli pitkä "rumuutta" käsittelevä ketju, ja moni sivullinen kommentoija ei suostunut ollenkaan uskomaan sitä, että jotkut ihmiset saavat huonoa kohtelua ulkonäkönsä vuoksi. Että kaikissa on muka jotain kaunista tai että rumia ihmisiä ei ole olemassa. Ihan kiva ajatus joo, mutta miten tuo lohduttaa rumaksi haukuttua ihmistä?

Minullekin on yritetty väittää, että parantunut kohtelu ja saamani positiivinen huomio ei liittynyt ulkonäkööni vaan lisääntyneeseen itseluottamukseen tai muuhun vastaavaan. Kun oikeasti kyse ei ollut siitä - olin yhtä ujo, arka ja huonoitsetuntoinen kuin ennenkin. Ja mistäpä ventovieraat tuijottamaan jäävät miehet olisivat muka sen itseluottamukseni nähneet?

- ap

Olen itse ollut ulkonäköä käsittelevissä ketjuissa sitä mieltä, että ulkonäöllä on paljon merkitystä. Olisi aivan absurdia väittää muuta, kun koko ihmiskunnan historia on täynnä naiskauneuden ihannointia. Voi tosiaan viiltää aika syvältä, kun ihmiskäsitystä joutuu muokkaamaan sen suhteen, miten pinnallisia ihmiset lopulta ovat. 

Tärkeintä on itse oppia jotain tästä prosessista esimerkiksi niin, että itse pystyisi kohtelemaan toisia siten, että ulkonäöllä olisi mahdollisimman vähän merkitystä.