Pakkomielle lapsuudenystävän menestyksestä

Tämä on säälittävää, tiedän sen, mutten mahda tälle ”pakkomielteelleni” yhtään mitään, ja viimeöisiin uniin tullut märehtiminen saa minut nyt avautumaan. Tarvitsen apua.

Tutustuimme ystäväni kanssa ala-asteella, ja olimme parhaita ystäviä vielä yläasteella. Menimme kuitenkin eri lukioihin, ja ystävyytemme hiipui. Emme koskaan enää pitäneet mitään yhtyttä, kasvoimme erillemme, se tavallinen tarina kuinka lapsuuden ja teini-iän ystävyys joskus vaan loppuu. Unohdin ystäväni vuosiksi. Olen aina toki aina silloin tällöin muistellut hauskoja hetkiämme ja kasvuamme yhdessä, muttei mitään sen kummempaa. Ei mitään pakkomielteistä. Mutta nyt.

Minulla oli pari kuukautta sitten aivan tavallinen viikonloppuinen tyhjäntäyttötilanne, ja päätin sitten googlailla vanhoja koulukavereitani. VIRHE.

Kaikkien muiden menestys on minulle aivan yhdentekevää, oli vain hauska kuulla kuulumisia, mutta silloin kun luin että tämä kyseinen lapsuudenystäväni on väitellyt tohtoriksi sai minut pois tolaltani.

Itse olen mielenterveyskuntoutuja. Minusta ei koskaan tullut mitään, vaikka kaikki näytti vielä lukiossakin hyvältä. Nimenomaan tämän lapsuudenystäväni kanssa olimme molemmat hyvin kunnianhimoisia, ja ”kilpailimme” yhdessä parhaista arvosanoista, olimme yhdessä se luokan hikaripariskunta. Mutta kävi niin, että hän onnistui, minä epäonnistuin.

Mitään en ottaisi häneltä pois. Hän ansaitsee menestyksensä, mutta nyt en vaan saa tätä tuskaa pois itsestäni. Tunnen itseni hänen rinnallaan epäonnistuneeksi luuseriksi. En ymmärrä, kuinka saisin tämän pakkomielteisen vertailemisen pois mieleni päältä. Koska se on ollut nyt kaksi kuukautta mieleni päällä, päällimmäisenä, ALITUISEEN ajatuksissani.

Kateuttahan tämä on, puhtaimmillaan. Ja se syö sisältä. Sanokaa mitä tahansa millä saan tämän syövyttävän tuskan ja ahdistuksen pois itsestäni. Kuinka päästä eroon pakkomielteisestä kateudesta ja jatkaa sitä omanlaista elämää, joka on rakennettu niillä aineksilla jotka on annettu?