Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Onkohan tämä "vahvuuteni" vain luonteenpiirre, opittu tapa, vai joku persoonallisuushäiriö
25.10.2018 |
Pärjään tosi vahvasti itsekseni, en tukeudu kehenkään, en pyydä apua keltään, harkitsen tarkkaan, järjestän, mitoitan ja teen kaikki asiat niin, että pärjään itse. Minulla on myös varasuunnitelmat, että mitä teen jos jotain pahaa tapahtuu.
En valita mistään kenellekään, työni hoidan kuten kuuluu, säästäväinen olen, pidän huolta itsestäni ja lapsistani, kaikki hoidan säntillisesti, kodin, puhtaat vaatteet lapsille, laskut ajallaan.
Kavereita ja mies mulla on, ja he ovat rakkaita ja pidän heidät mielellään elämässäni, mutta heillekään en juuri murheitani jaa, käsittelen ne itsekseni. En ole koskaan itkenyt kenenkään nähden. Huomasin myös että jotenkin ajattelen heistäkin niin, että vaikka menettäisin ystäväni ja mieheni, pärjäisin silti, en edes tiedä surisinko asiaa kauaa..? En siksi ettenkö rakastaisi,mutta jo lähtökohtaisesti ajattelen heidän olevan tässä aina vain "juuri nyt", en "aina".
Toisaalta minun on vaikea myöskään itse kestää, jos joku (muu kuin lapseni) ripustautuu ja tukeutuu minuun liikaa. Ärsyynnyn siitä, ja se ahdistaa minua. Haluaisin, että jokainen seisoo omilla jaloillaan.
Mietin joskus, mahtaako tämä juontua lapsuudesta, jolloin koin että minun tuli yksin selvitä ja pärjätä, äitini oli masentunut ja arka, hän itki ongelmiaan mulle, pelkäsi ihmisiä, minä en uskaltanut omilla ongelmillani vaivata häntä, koska koin että olisin lisännyt taakkaansa. Pidin ongelmani itselläni. Isääni tapasin harvoin.
Vaatteista ym. piti huolehtia ala-asteikäisenä itse, muistan kun kaverin luona katsoin kateellisena, kuinka kaverin äiti toi kaverin vaatekaappiin pinon puhdasta, viikattua pyykkiä. Mietin kuinka ihanaa olisikaan lähteä aamuisin kouluun, kun omastakin kaapista voisi vaan ottaa puhtaat ja ehjät vaatteet, jotka laittaa päälleen, eikä tarvitsisi likaisista pyykkipinoista etsiä vähiten likaista päällepantavaa.
Samoin inhosin uusia tilanteita, koulun joulujuhlia, sukujuhlia, virastoissa asioimista tms, jonne piti mennä äidin kanssa. Itseäkin lapsena jännitti ja pelotti, olisi ollut ihana voida tukeutua äitiin ja olla huoleton lapsi, mutta minun piti olla se vahva, äitini tukeutui minuun sosiaalisen pelkonsa vuoksi. Laittoi minut menemään edeltä, pyysi minua hoitamaan puhumiset aikuisten kanssa jne. Jännitti hirveästi ja stressasin miten äiti selviytyy ja minä itse aikuisten maailmassa.
Älkääkä nyt saako vääriä käsityksiä, olen ystävällinen, lämmin, hyvä kuuntelija, näin minulle on sanottu usein. Onnellinen nykyään, stressitön (olen mitoittanut kaiken elämässäni niin, että jaksan varmasti) Elämänhallinta on minulla todella hyvin hoidossa, ja olen siitä jopa ylpeä. Aina on ruokaa jääkaapissa, laskut maksettu ja rahaa säästössä, viikattua puhdasta vaatetta lapsille kaapissa, koti perussiisti. Enkä IKINÄ, ikinä ole itkenyt lasteni edessä. Ja äitinikin on tervehtynyt ja meillä on hyvät välit. Toki se olen edelleen minä, joka pidän äidistä huolta. Lainaan/annan rahaa, tuen, autan.
Mutta kunhan olen havahtunut miettimään asioita ja toimintaani nykyään, kun olen verrannut elämääni ja toimintaani muihin ikäisiini.
Kommentit (49)
Kuulostaa siltä, että olet lapsuutesi seurauksena omaksunut välttelevän kiintymyssuhdetyylin. Täältä voit lukea siitä lisää. http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/tietoa_parisu…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tottakai lapsuus ja aikainen itsenäistyminen, turvan puute on muokannut sinua ja selittää, miksi olet muovautunut sellaiseksi kuin olet. Olet vahvempi kuin moni, koska sinun on ollut pakko olla, mutta et silti ole katkeroitunut.
Olet rakentanut oman elämäsi, saanut perheen, osaat olla onnellinen - sinä olet selvinnyt, ponnistanut huonoista lähtökohdista hyvään elämään.
Saat olla juuri sellainen kuin olet, ja hyvä tuollaisena.
Vierailija kirjoitti:
Ainoa mikä jäi mietityttämään on, että miksei sitä voisi itkeä lasten edessä? Näytät mallia siitä, mikä on ok ja mikä ei. Eri tunteiden näyttäminen kotona on tervettä ja hyväksi lapsen kehitykselle.
Ehkä siksi, että itse muistan kokeneeni lapsena äitini itkemisen tosi ahdistavana ja pelottavana. Kun äidillä oli niin hätä että hän itki, miten luulet minun kokeneeni voivan olla turvassa, tukeutua häneen? En mitenkään.
Ja toki näytän lapsilleni tunteitani ja kerron jos joku asia ei ole hyvä. Mutta itke en. Ja aina korostan, että vaikka jokin olisikin pielessä, äiti osaa, äiti hoitaa, äiti selvittää, voitte luottaa minuun.
Ap
Minulle jäi sellainen kuva, että oletko joutunut nuorena selviämään itsekseen kaikesta? Siksi olet niin vahvasti päättänyt, että teet kaiken itse etkä tukeudu kehenkään muuhun. Koska et ole koskaan saanut tarvitsemaasi apua muilta nuorena, et nyt osaa antaa sitä lapsillesi tai muille, mikä johtaa ärtymykseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainoa mikä jäi mietityttämään on, että miksei sitä voisi itkeä lasten edessä? Näytät mallia siitä, mikä on ok ja mikä ei. Eri tunteiden näyttäminen kotona on tervettä ja hyväksi lapsen kehitykselle.
Ehkä siksi, että itse muistan kokeneeni lapsena äitini itkemisen tosi ahdistavana ja pelottavana. Kun äidillä oli niin hätä että hän itki, miten luulet minun kokeneeni voivan olla turvassa, tukeutua häneen? En mitenkään.
Ja toki näytän lapsilleni tunteitani ja kerron jos joku asia ei ole hyvä. Mutta itke en. Ja aina korostan, että vaikka jokin olisikin pielessä, äiti osaa, äiti hoitaa, äiti selvittää, voitte luottaa minuun.
Ap
Sinällään olisi hyvä tehdä lapsille selväksi myös se, etteivät aikuisetkaan aina osaa eivätkä tiedä kaikkea. Kaikkea ei tarvitse aina hallita, mutta pitää olla valmis ottamaan asioista selvää. Ja elleivät asiat aina ratkea kuten toivotaan, niin siitäkin voi päästä yli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulle jäi sellainen kuva, että oletko joutunut nuorena selviämään itsekseen kaikesta? Siksi olet niin vahvasti päättänyt, että teet kaiken itse etkä tukeudu kehenkään muuhun. Koska et ole koskaan saanut tarvitsemaasi apua muilta nuorena, et nyt osaa antaa sitä lapsillesi tai muille, mikä johtaa ärtymykseen.
Osaan kyllä mielestäni oikein hyvin antaa apua, tukea, hoivaa ja lämpöä lapsilleni. Itse kun juuri lapsena siitä turvallisuudentunteesta on jäänyt paitsi, haluan omille lapsilleni sitä extrapaljon.
Ja myös ystävilleni, mutta heille (ystäville) en sitä niinkään halua antaa, varsinkin jos heillä joku toistuva, sama ongelma. Tulen vihaiseksi, kun eivät saa ratkaisua yksinään "niinkin pientä asiaa" ja se vaan jatkuvasti vaivaa heitä. Jotenkin näin ajattelen? Että minunko pitäisi vielä heidänkin ongelmansa ratkaista, kaikkien muiden lisäksi? Ja että kun en itse vaivaa heitä ongelmillaan, miksi he "vaivaavat" minua.
Tiedostan itsekin, että kuulostaa kylmältä. Tokikaan en näytä näitä ajatuksiani heille, vaan kuuntelen ja autan, mutta sitten vältellen, kun ärryn liikaa tilanteen jatkuessa.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, että olet lapsuutesi seurauksena omaksunut välttelevän kiintymyssuhdetyylin. Täältä voit lukea siitä lisää. http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/tietoa_parisu…
Joo tämä. Mulla kans ja tunnistan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, että olet lapsuutesi seurauksena omaksunut välttelevän kiintymyssuhdetyylin. Täältä voit lukea siitä lisää. http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/tietoa_parisu…
Tämä saattoi kyllä aika hyvin kuvailla minua. Tosin en ole kovin suorituskeskeinen ehkä kuitenkaan, eivätkä työ ja harrastukset ole mikään elämäni keskiö. Mutta muutoin aika osuva.
Ap
Entäpä sitten, kun turvaverkkosi murenee? Ei tarvita kuin yksi sairaus, ja kaikki, mihin uskot, voi murentua. Mitä jos joku ratkaisukeskeinen ystäväsi silloin sanoo, että ei muuta kuin otat itseäsi niskasta kiinni...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä isä oli masentunut. Hänen kiintymyssuhdetyylinsä oli välttelevä. Hän ilmeisesti siksi usein ärtynyt lasten tarvitsevuudesta. Itse olen joutunut terapiassa opettelemaan sitä, että on aivan normaalia tukeutua toisiin ihmisiin. Silti yhä huomaan ylisuorittavani ihmisuhteita "kaikki on minusta kiinni"- mentaliteetilla.
Tuntuu vaikealta myöntää itselleen, että läheisissä ihmissuhteissa on aina jossain määrin riippuvainen toisten tuesta ja huomiosta. Jollain tavalla oma tarvitsevuus yhä hävettää, vaikka tiedostaakin ettei siinä ole mitään pahaa. Kun oma tunteiden käsittely on hankalaa, niin toisten vaikeat tunteet alkavat helposti ärsyttää. Mutta tätähän elämä on, sen opettelua miten eletään itsensä ja toisten kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Entäpä sitten, kun turvaverkkosi murenee? Ei tarvita kuin yksi sairaus, ja kaikki, mihin uskot, voi murentua. Mitä jos joku ratkaisukeskeinen ystäväsi silloin sanoo, että ei muuta kuin otat itseäsi niskasta kiinni...
Kaikki tarvitsevat sitä illuusiota, että asiat ovat jollain tavalla hallinnassa. Jos se puuttuu, niin ihminen masentuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei Ap!
Kuulostat minulta. Olen myös joutunut selviytymään paljon yksin, kun äitini ei ollut kovin äidillinen ja halusi että pärjään hyvin (vaihtoehtoja ei annettu). Meillä kotona piti kävellä varpaillaan ettei äiti saa raivareita, ja jos oireilin tai kiukuttelin niin sain kuulla olevani hankala ja joutuvani psykiatriseen sairaalaan tai lastenkotiin. Opin pitämään kaiken sisälläni ja puskemaan eteenpäin vaikka mikä olisi. Henkisesti jäin lapsuudessa hyvin vajaaksi mutta ulospäin olin iloinen selviytyjä. Romahdin vasta täysikäisenä burnoutin paikkeilla.
Itselle oli joskus 25 vuotiaana iso oivallus ettei heikkoutta tarvitse hävetä, ja että itkeminenkin voi olla vahvuus: ei tarvitse aina pärjätä, vaan voi itkeä jos siltä tuntuu. Nykyään uskallan jo itkeä läheisten (poikaystävä, sisko) seurassa, mutta en edelleenkään halua sitä tehdä tuntemattomien (tai äitini) läsnä.
Uskon että tapasi käsitellä maailmaa on katastrofista selviytyneen tapa katsoa maailmaa: odotat seuraavaa myrskyä ja onnettomuutta, koska olet niin tottunut siihen. Voi olla että olet ihmissuhteissasi hieman välttelevä tai etäinen koska pelkäät menettäväsi läheisesi.
Tuo ärsyyntyminen muitten ongelmia kohtaan on varmasti normaalia ihmiselle joka on joutunut pärjäämään liian yksin, mutta yritä kääntää ajattelu niin että he sentään "uskaltavat" puhua asioista, eivätkä kätke kaikkea sisäänsä. Se mitä pidin ennen vahvuutenani, on ehkä myös tietynlaista heikkoutta.
Vastaus kysymykseen: Voi olla ihan kaikista mainituista kysymys. Ja oikeastaan, mitä väliä sillä on?
Kuulostat suht normaalilta, järkevästi toimivalta ihmiseltä. Sinänsä virkistävä poikkeus av-meininkiin, jossa mennään kerranhan täällä vain eletään- pikavippimeiningillä.
Silloin kun "vahvuus" menee sille tasolle, että sillä poltetaan esimerkiksi välit toisiin ihmisiin pomotuksen ja vaikkapa ns. suoraanpuhumisen kautta, se on ongelma. Kertomasi perusteella näyttää siltä, että äiti on sinulla ollut kiviriippana - ja on sitä edelleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minullakin persoonallisuustesteissä todettu vahva riippumattomuus muista ihmisistä. Hyvä oppitunti elämässä kuitenkin on, että aina ei tarvitse hammasta purren yksin selvitä.
Vierailija kirjoitti:
Vastaus kysymykseen: Voi olla ihan kaikista mainituista kysymys. Ja oikeastaan, mitä väliä sillä on?
Kuulostat suht normaalilta, järkevästi toimivalta ihmiseltä. Sinänsä virkistävä poikkeus av-meininkiin, jossa mennään kerranhan täällä vain eletään- pikavippimeiningillä.
Silloin kun "vahvuus" menee sille tasolle, että sillä poltetaan esimerkiksi välit toisiin ihmisiin pomotuksen ja vaikkapa ns. suoraanpuhumisen kautta, se on ongelma. Kertomasi perusteella näyttää siltä, että äiti on sinulla ollut kiviriippana - ja on sitä edelleen.
Kiitos tästä "virkistävästä poikkeuksesta" ;)
Korjaan kuitenkin sen verran, että äitini ei ole minulle riippa. Vaikka nykyäänkin autan ja tuen häntä välillä, hän on silti päässyt ongelmistaan hyvin paljon eteenpäin, kasvanut, saanut sosiaaliset pelot hallintaansa ja masennuksestakin toipunut, jos ei kokonaan, niin paljon kuitenkin. Ja on hyvin empaattinen, nöyrä ihminen, kaiken kokemansa jälkeen. Ymmärrän kyllä, että helppo elämä ei ole ollut hänelläkään, ja tahallaan ei ole ollut turvaton aikuinen mulle, silloin kun olin lapsi. Varmasti tehnyt sen, mihin on silloin pystynyt.
Ap
Saavatko/pystyvätkö lapsesi itkemään nähtesi, näyttämään tunteensa ja puhumaan asioista avoimesti?
Mitä pelkäät että tapahtuu, jos kokisitkin välittäväsi jostain niin paljon että sen menettäminen harmittaisi? Pelkäät tod näk hylätyksi tulemista niin paljon että olet sammuttanut osan tunne-elämästäsi. Ei se ainakaan tervettä ole.
Kiinnostaa, että käsitteletkö surun, vihan, pettymyksen tunteet aidosti vai siirrätkö ne sivuun? Onko niitä? Perustuuko vahvuutesi hallinnantunteeseen?
Kysyn aidosta mielenkiinnosta. Järkevyydessä ei ole mitään pahaa, kunhan se ei ole pakoa tai suojakeino vaikeita tunteita vastaan...
Tunnistan tuon fiiliksen, että on vaikea olla empaattinen ja myötätuntoinen toisia kohtaan, jos ollaan jatkuvasti saman ongelman äärellä. Koska minä itsekin selvitin omat ongelmani itse ilman muiden apua ja tukea, miksei tuo toinenkin. Totuus omassa elämässäni oli se, että sain ex-mieheltäni paljonkin tukea huomaamatta sitä. Avioeron myötä tajusin kuinka paljon.
Vierailija kirjoitti:
Saavatko/pystyvätkö lapsesi itkemään nähtesi, näyttämään tunteensa ja puhumaan asioista avoimesti?
Kyllä, hyvinkin. :)
Ap
Alue: Aihe vapaa
Ainoa mikä jäi mietityttämään on, että miksei sitä voisi itkeä lasten edessä? Näytät mallia siitä, mikä on ok ja mikä ei. Eri tunteiden näyttäminen kotona on tervettä ja hyväksi lapsen kehitykselle.