Lue keskustelun säännöt.
Haluaisin aikuisena toisen äidin itselleni
25.10.2018 |
En nyt taustaa avaa muuten kuin että oma äitini on itsekin tunnustanut, ettei ole koskaan kyennyt rakastamaan minua, tytärtään. En saanut kutsua häntä edes äidiksi, vaan minun piti puhutella häntä etunimellään siitä lähtien, kun opin puhumaan.
En muista, että olisin koskaan ollut hänen sylissään, saanut suukkoa tai edes silitystä hiuksilleni. Hän solvasi ulkonäköäni ja ominaisuuksiani, kun olin pieni sekä uhkaili, että joudun lastenkotiin, jos en ole tarpeeksi kiltti. Se koko ikävä lapsuudenperinne on jatkunut aikuisuuteen ja puolisoni ovat olleet samantyyppisiä kuin äitini: lyhytpinnaisia ja minua kohtaan ilkeitä. Ja äitini on edelleenkin minua kohtaan hyvin viileä ja torjuva, vaikka olen aina ollut kiltti suorittaja.
Kuulostan varmaan friikiltä, kun sanon näin, mutta haluaisin, että minulla olisi toinen äiti. Sellainen on toki täysin mahdoton toive, sillä kukaan ei varmaankaan haluaisi adoptoida aikuista itselleen. En ole mitenkään vammainen tai moniongelmainen edes, vaan akateemisesti koulutettu ja ihan ok töissä, hoikka, siisti, raitis ja normaali muuten. Unelmoin vain siitä, että joskus saisin kokea sellaista välittämistä, jota moni muu kokee.
Mitään omaa puolisoa mulla ei ehkä enää tule olemaan, sillä voimavarani ja ominaisuuteni eivät vain riitä enää sellaiseen. Mutta haluaisin äidin, joka rakastaisi minua ja hyväksyisi minut. Mikä tähän auttaisi?
Kommentit (5)
Täysin sama tilanne, minua on äidillinen terapeutti auttanut melko paljon, tosin tarttisin terapiaa ainakin 10 vuotta että olisin tuolta osin kunnossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kai tuossa muu auta kuin terapia. Tai itsensä ja tilanteensa hyväksyminen ja suuntautuminen elämässä eteenpäin.
Aikuisiällä uuden äidin saaminen on aika mahdotonta. Mulla on miniä, jota rakastan kuin omaa tytärtäni ja osoitan sen myös hänelle. Ei sun tilanteesi siis ihan toivoton ole, vaikka tavallisempaa kai on, ettei anoppien ja miniöiden välit ole läheiset.
Vierailija kirjoitti:
Aikuisiällä uuden äidin saaminen on aika mahdotonta. Mulla on miniä, jota rakastan kuin omaa tytärtäni ja osoitan sen myös hänelle. Ei sun tilanteesi siis ihan toivoton ole, vaikka tavallisempaa kai on, ettei anoppien ja miniöiden välit ole läheiset.
Olin ennen naimisissa useamman vuoden ajan ja ex-anoppi piti minusta ja pitää edelleenkin. Sinänsä olen aika erilainen kuin ex-anoppini, mutta yksi olennainen yhteinen harrasrus minulta ja häneltä löytyy ja se yhdisti heti. Tosin avioliittoni päättyi, enkä usko enää avioituvani tai muutenkaan ehkä pysty olemaan seurustelusuhteessa lapsuuden ja huonojen parisuhteiden aiheuttamien traumojeni vuoksi. :/
On niin lohduton ajatus, että jos omat vanhemmat eivät ole sattuneet välittämään ja rakastamaan, niin on sitten lopun elämånsä emotionaalisessa mielessä orpo. Eikä sitä tilaa voi koskaan korjata edes. Miksi joku välittäisi minusta, kun edes oma äitini ei ole koskaan kyennyt välittämään minusta?
Ja jotkut läheiset sanovat, että sille tunteelleni ei ole todellisuuspohjaa, mutta sisimmässäni mulla on sellainen tunne, että olen huono, paljon huonompi kuin ihmiset yleensä. Enkä siis ansaitse rakkautta, koska olen niin huono. Se kaltoinkohtelu ja tyly käytös lapsuudessa puhuivat sitä kieltä siten, että tiedän aina olevani arvoton ja huono ja mikään, mitä voin itse tehdä, ei koskaan pyyhi sitä pois.
Kaipaisin vieläkin sitä rakkautta ja hyväksyntää, mutta kukaan ei anna minulle sellaista edes aikuisena, vaikka olisin millainen tahansa. Mitään toivoakaan ei oikeastaan ilmeisesti ole. Mistä voisin löytää lohdutusta tilanteeseeni?