Lue keskustelun säännöt.
Olen niin täynnä tuota 5v etten kestä enää.
24.10.2018 |
Aina ollut temperamenttinen, erittäin vilkas lapsi. Viimeiset 4v joka päivä siirtymätilanteet ei onnistu, ei osaa keskittyä pukemiseen, ei syömiseen, räjähtää sekunnissa vaikka kuinka koittaa rauhoitella.
Meillä on 4kk vanha vauva ja esikoinen ollut nyt siitä lähtien täysin sietämätön. Mies ollut lomilla niin paljon tähän saakka, lapsi on saanu huomiota molemmilta vanhemmilta paljon ja myös isovanhemmat olleet apuna, ottaneet yökylään yms. Tiedän, että lapsi haluaa huomiota, mutta jos sitä antaisi niin paljon kun hän haluaa täällä ei muuta tehtäisi aamusta iltana kun oltaisi hänen kanssaan. Koskaan ei saa vieraiden tai muiden kanssa jutella Ilman, että keskeyttää kokoajan.
Lapsi lyö joka päivä, ei minua mutta miestä kyllä. Saattaa siis ilman syytä ruveta härnäämään, tuuppimaan. Tai jos mies hassuttelee tuuppasee nyrkillä naamaan. Suuttuessaan heti alla lyöminen, ei auta kieltäminen, estäminen, rauhoittelu, ei pysy jäähyllä ei mikään. Joka IKINEN päivä juttelen pojan kanssa mitä saa tehdä kun on suuttunut, sanoo vain ettei muista sitä kun on vihainen. Vaikka yritän muistuttaa kun näen jo merkit että kohta suuttuu.
Nytkin aivan mahdoton. Laitoin vauvan ensin nukkumaan, sanoin pojalle että sitten ehditään rauhassa lukea kaksin hänelle iltasatua. Mutta tahallaan kiljuu ja huutaa että vauva herää, yrittää juosta huoneeseen missä tämä nukkuu.
Komensin omaan huoneeseen, imetän vauvaa että saisin tämän uudelleen uneen, niin eiköhän tämä juokse jatkuvasti tänne huutamaan ja pomppimaan sänkyyn. Mä ymmärtäisin jos lapsi ei huomiota saisi. Tai hänellä ei olisi kavereita jne. Tuntuu ettei mikään riitä. Mitä voin enää tehdä kun ei usko mitään? SE on aivan yksi ja sama mitä jutellaan ja sovitaan, kun niitä ei osaa noudattaa. Ollaan kokeiltu tarrakalenria, saa siis tarran kun päivä sujunut hyvin, mutta ei silläkään vaikutusta.
Lelujen takavarikointi ei auta, myös ohjelmien katselukielto ei auta. Ei myöskään rytmien noudatus. Kamala sanoa mutta oon ihan poikki ja Entiedä enää miten kasvattaa, tunne olevani huono äiti. En kehtaa tarjota yökylään häntä itse, koska isovanhemmatkin aina ihan poikki hänen vierailujen jälkeen kun energiaa on niin paljon :(
Kommentit (97)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairasta että nykyisin antaa oman lapsensa lyödä! Päiväkotiinko nämä hirviöt viette, jossa he sitten lyövät muita lapsia! Ihmetyttää lapset ja vanhemmat joiden lapsilla ei ole mitään käytöstapoja! sylkevät ja lyövät , millaisia vanhemmat oikein ovat!
Kyllä pitäisi olla vanhat, hyvät ajat, jolloin lapsista hakattiin tuollainen käytös pois!!
Tajuatko? Niinpä.
Sillähän ne oppi juu tosiaan.
Minä en ole antanut taaperon lyödä. Ei siihen tarvita mitään väkivaltaa vanhemman puolelta, vaan selkeä kielto ja vaikka naama mutrulle että lapsi näkee, että lyöminen ei ollut kivaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käytöstapojen ja vuorovaikutustaitojen oppiminen lähtee kotoa. Päiväkodissa niitä joo harjoitellaan (jakaminen, oman vuoronodottaminen, toisten kunnioittaminen), mutta jos lähtee nollasta, ei päiväkoti ole paras oppimispaikka. Siellä on yksi aikuinen 7-8lasta kohden, joten arvatenkin aikuisten huomiota ei riitä kaikille.
Olet nyt vain täydellisen epäonnistunut johdonmukaisessa kasvatuksessa. Kuvittelet olevasi johdonmukainen, oikeasti et ole, vaan olet lepsuillut sattumanvaraisesti.
Minä taas osaan kasvattaa lempeästi ja johdonmukaisesti ja viisivuotias poikani onkin maailman ihanin lapsi, rauhallinen, iloinen ja hyvinkäyttäytyvä. Voidaaan mennä yhdessä mihin vain, ei tarvitse koskaan pelätä, ettei lapsi osaa käyttäytyä.
Ettehän ole liian kärsivällisiä lastenne kanssa? Aluksi voi kokeilla ohjata ja sanoittaa ja ottaa syliin ja antaa huomiota ja vaikka mitä. Mutta jos se ei selvästi toimi, lapsi ymmärtää kyllä että toiminta on kiellettyä, mutta ei sitä, mitä väliä sillä on tekeekö kiellettyjä vai sallittuja asioita. Eivätkä kaikki välitä mistään pehmeistä rangaistuksista kuten pelikielto. Lapsen pitää silloin oivaltaa, että kielletty toiminta aiheuttaa vanhemmissa kiukkua ja ehkä muitakin ikäviä tunteita. Vanhemmat ovat usein lapsen ensimmäiset ihmissuhteet, heidän ei pidä kasvattaa lasta toimimaan vain itsensä kanssa, vaan antaa uskottava (ja toki myös turvallinen) malli siitä miten ihmiset ylipäätään toimivat keskenään. Hermostukaa siis välillä ihan huoletta, kunhan ette ole väkivaltaisia. Kyllä niiden lasten pitää nähdä, että vanhemmat ovat ihmisiä eivätkä tunteettomia nyrkkeilysäkkejä ja palvelijoita, vaikka olisivat muuten vaikka minkälaisia huippukasvattajia. En tiedä millainen on hyvä kasvattaja, mutta hyvä vanhempi on inhimillinen.
Älkää sortuko mihinkään tarrakeräilyyn tai pelikieltoihin yms. rangaistuksiin ja lahjuksiin jos ne eivät auta selvästi ja nopeasti. Pienillä ja haastavilla lapsilla ei ole sitä pitkäjänteisyyttä mitä tuollainen edellyttää. Tuollainen lapsi miettii kullakin hetkellä mikä on helppoa ja mikä on vaikeaa ja valitsee kaikkein viimeisimmäksi vaikeiden asioiden tekemisen. Itsensä hillitseminen juuri nyt on vaikeaa. Pelikielto jossain tulevaisuudessa on ehkä ärsyttävää mutta ei vaikeaa, ja sitä paitsi sen ajan murhe. Silloin voi taas keksiä - entistä turhautuneemmassa mielentilassa - jotain uutta temppuilua mikä tuntuu helpolta juuri sillä hetkellä.
En jaksanut lukea koko ketjua läpi. Lapsi voi uhmata myös siksi, että on mustasukkainen vauvasta. Tätä ei ainakaan lievennä se, että lapsi on päiväkodissa ja vauva äidin kanssa kotona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa kohtuuttoman hankalalta. Voisitteko panna lapsenne johonkin laitokseen?
Juttele asiasta rohkeasti neuvolassa tai ole suoraan yhteydessä perheneuvolaan. Saatte sieltä tukea ja neuvoja kasvatuspulmiin ja tarvittaessa lähetteen tarkempiin tutkimuksiin.
Kuulostaa siltä, että lapsi voisi tarvita tukea esimerkiksi tunnetaitojen ja toiminnanohjauksen vahvistamiseen.
Kotona siirtymätilanteita voisi helpottaa kuvakortit, jolloin lapsi hahmottaa tarkemmin, mitä tehdään ja missä järjestyksessä (esim. ilta- ja aamutoimet)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa aivan meidän arjelta 4.5 v pojan kanssa. Itse opiskelen ja mies töissä. Meillä lisäksi poika 2v ja tyttö 8v. Pojat päiväkodissa.
Arkiaamut ja illat on todella rankkoja. Kaikki keskittyminen menee 4-vuotiaan kanssa olemiseen. Tuntuu että on kuitenkin vähän helpottamaan päin. Sylissä pidetään kun raivari iskee tai muuten vain käy valtavilla kierroksilla. Isän merkitys on aivan valtava että selvitään hengissä päivästä seuraavaan. Yksin lasten kanssa oleminen on todella rankkaa.
Olemme yrittäneet juurikin tuota tunteiden sanoittamista ja jäähyjä leluille ja ties vaikka mitä. Ei toimi tippaakaan. Pojalle raivoaminen ei auta. Eri huoneeseen vieminen ei auta, tuhoaa paikat. Yhden kerran auttoi että aloin itkemään kun löi. Istui koko loppuillan sylissä ja pyyteli anteeksi. Ei ole empatiakyvyn puutetta siis ainakaan tuo käytös. Pyytää aina anteeksi ja hyvinä hetkinä puhuu asiasta ja harmittelee omaa käytöstään ja mietitään yhdessä että mikä auttaisi kun seuraavan kerran ”päähän pistää”, niin kuin poika itse käytöstään ilmaisee..
Olemme välistä kyllä aivan puhki koko perhe ja pojallekin tämä on rankkaa. Tsemppiä ja pitkää pinnaa. <3
Tsemppiä. Meillä oli tuo lyömisvaihe kolmevuotiaana kaikesta kasvattamisesta huolimatta. Meni ohi, ja nyt on Kultamuru. Piti varmaan kokeilla eri reaktiot eri tunteiden osoittamisen keinoille. Helpotti kun oppi nimiä tunteille, oppi sanomaan mm että minulla on nyt suru tai nut on kiukku ja ilo on poissa. Sitten oli helpompi miettiä, mistä ilo löytyy jne. Jäi lyöminen ja kiusantekokin. Meillä tosin ei ollut vauvaa. Vaikka käytös kotona oli tosi raskasta, hoidossa meni ok ja oli ns. normaalisti. Ehkä se hoidossakin tsemppaaminen oli sitten raskasta, piti kotona kiukutella siitä edestä stressiä pois...
Esikoiselle en sanonut oikeastaan koskaan "äiti ei nyt pääse kun vauva..." vaan esim "odota, äiti ei heti pääse tästä kipeällä selällä..." ja joskus jätin vauvan odottamaan mennäkseni vaikka pyyhkimään esikoisen pepun, kesti vauva 15 sek odottaakin. Meillä ei tullut mustasukkaisuutta, luulen tämän auttaneen, kun vauva ei ollut kilpailija, tosin oli hoivaluontoinen esikoinenkin. Hänet toki värvättiin arvokkaaksi avuksi joka toimeen, esim vaipannoutoon ja pyydettiin toiseen kainaloon imettäessä. Ei toimi kaikilla, lapset ovat erilaisia, mutta meillä toimi.
Tsemiä, tunnistan uupumuksen ja en kestä - tunteen, mutta kyllä se siitä. Positiivisen kautta. Meillä välillä meni kielteisen puolelle, tuntui että jo varautui ongelmiin ja aina moitti lasta, joka oli yhtä kielteinen. Sitten koetettiin pari päivää väkisin nähdä hyvä, hymyillä ja kiitellä, heittää kiire pois, ja kappas, meillä lapsi vastasi myös hyvällä. Sitä sitten miettikin, paljonko muksu stressasi myös... Ei kai näihin ole täydellisiä vastauksia. Rakkautta ja rauhallisempia päiviä sinulle ja viisivuotiaallesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huh huh noita mykkäkoulun tai "älä vastaa" ehdotuksia. Suurimmat traumat lapsuudesta perheessäni ovat tuosta ohitetuksi ja mitätöidyksi tulemisesta. "Ei mun tartte vastata sulle". Aresti on ok, aikuisen lähellä olon aistien, mutta sulkeminen pois porukasta varmaan toimii mutta ei tuota tervettä itsetuntoa. Ihme hommaa, noinkohan se terve keskusteluyhteys toki lapselle syntyy mitätöimällä...
Anna lapselle tabletti käteen ja anna pelata, niin saat varmasti omaa aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun lapsi oli kans tollanen lyöjä vielä neljävuotiaana, mutta se meni sitten itsestään ohi se vaihe. En tiedä, mistä johtui ja ymmärrän epätoivon tunteesi nyt, koska lapsesi on jo noin iso. Huomionhakuisuus on sen sijaan pysynyt koko ajan ihan samalla tasolla, on kohta seitsemän, ja hakee jatkuvasti aikuisen huomiota tekemisilleen. Keksii kyllä tekemistä, mutta vaatii koko ajan aikuisen siihen seuraamaan ja olemaan kaverina. Eikä johdu mistään vaille jäämisestä. On saanut varmasti syntymästään saakka koko ajan paljon enemmän huomiota ja leikkiseuraa meistä vanhemmista kuin moni muu lapsi. Ei siinä mitään muuten, mutta just toi uupumus, jota kuvaat, on hyvin tuttua ja vaikuttaa kaikkeen. Sitten alkaa jo äksyilemään ja olemaan inhottava lapsellekin, kun ottaa niin päähän, kun on ihan poikki, mutta hetken rauhaa ei saa koskaan. Edes omia videoitasn hän ei katso kovin kauaa yksin, kun vaatii jo, että minunkin pitäisi katsoa niitä hänen kanssaan. Sitten, kun mies tulee kotiin, saattaa tulla kiukkupurkaus hänelle ihan vain sen takia, jos mies ei omasta mielestäni keskity siihen huomion antamiseen, vaan minun taakka lapsen kanssa jatkuu vielä illallakin kohtuuttoman suurena. Olen vain toivonut, että tämäkin menisi ohi joskus ja oppisi vähän edes nauttimaan itsekseen olostakin.
Juuri tänään kuulin kaupassa kun nuorehko äiti, jolla oli ehkä 4-6v poika mukana, puuskahti puhelimeen, että "Mä en jaksa tota lasta enää!". Poika siinä jotain hyppeli ja tutki tavaroita, ei ainakaan sillä hetkellä riehunut. Sääliksi kävi molempia. Minulla ei ole lapsia, en tiedä tuleeko koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Positiivisesta käytöksestä palkitseminen.
Olittekin koittanut tarrataulua, mutta ”hyvä päivä” on lapselle aivan liian laaja ja abstrakti käsite. Sopikaa yhdessä lapsen kanssa joku konkreettinen juttu, jota harjoittelette. Esim. kun suuttuu, niin lyö tyynyä eikä ihmistä. Tai vauvan nukutustilanteessa pysyy omassa huoneessa. Ja sitten palkintoa näistä tosi konkreettisista jutuista.
Lapsen pitää ymmärtää kunnolla, mitä häneltä vaaditaan, jotta voi käyttäytyä sen mukaan. Kun kehut, kehu selkein sanoin: ”hienosti muistit odottaa omaa puheenvuoroa” eikä ”käyttäydyit kiltisti. Se ”kilttinä oleminen” ei tarkoita lapselle mitään.
Tutustu Ben Furmanin muksuoppiin. Se on selkeä opas just tuollaisten konkreettisten käytösjuttujen harjoitteluun. Ja tässä Raisa Cacciatoren Kiukkukirja, ihan paras: http://vaestoliitto-fi-bin.directo.fi/@Bin/380a4881b598798395b12cb7b914…
Vierailija kirjoitti:
En jaksanut lukea koko ketjua läpi. Lapsi voi uhmata myös siksi, että on mustasukkainen vauvasta. Tätä ei ainakaan lievennä se, että lapsi on päiväkodissa ja vauva äidin kanssa kotona.
Luulis jokaisen tajuavan tämän.
Onko ap rankaissut lasta jo pelkän olemassaolon perusteella?
Ap täällä. Osa ehdotti tuota, että kädestä kiinni ja kielto. Oikeasti jos joku luulee ettei tätä tehdä niin, tehdään tietenkin! Mä en anna lapsen lyödä yhtäkään kertaa. Mutta ei tehoa. Meillä siis kerrottu ja tehty selväksi pojalle, että kun hermot menee voi tulla aikuisen syliin rauhoittumaan/ olla olla vierellä. Jos taas liikaa suututtaa ja pelkkä läsnäolo ärsyttää omaan huoneeseen voi mennä rauhoittumaan.
Välillä saan lapsen raivarin laantumaan kun ehdin ennakoida, halaan ja sanon että lasketaanpa kymmeneen jos se siitä menisi. Lapsi kyllä osaa kertoa mikä suututtaa, sitten aina tilanteen jälkeen kun on rauhoittunut.
Ei vaan itse tilanteessa osaa/ muista noudattaa tuota, vaan just lyö tai huutaa yms. Eli tekee Ennenkuin miettii. Minua ei niin usein lyö, mutta miestä kyllä. Entiedä johtuuko, että minä en anna pätkääkään periksi ja mies taas antaisi jos saisi, mutta olen saanut miehen onneksi uskomaan ettei niin saa tehdä.
Ja tietenkin halaillaan ja suunnitellaan pojan kanssa päivittäin. Kerrotaan kaikki että rakastetaan ja sanon pojalle aina kuinka ovat vauvan kanssa äidille yhtä tärkeitä.
Meillä mies oli yövuorossa kun tätä kirjoitin, jos joku ihmetteli. Olin siis vauvan nukuttanut ennen puolta 9, sanoin pojalle että nyt mennään pesemään hampaat ja sitten lukemaan kahdestaan iltasatua. Kunnes päätti juosta toiseen huoneeseen ja huutaa suorana jolloin vauva heräsi.
Ja lapsi ei ole väkivaltainen toisia lapsia kohtaan! Edellisessä hoitopaikassa oli yksi lapsi joka kiusasi näitä muita kolmea, Entiedä onko siitä voinut jäädä joku tarve puolustautua.
Tiedän, että lapseni kanssa pitää olla todella päättäväinen, pitää kiinni mistä sanonutkin. Näin meillä tehdäänkin, hän ei ole mikään pikku pomo jos joku sellaisen kuvan saanut. Hoidossa käy mielellään, siellä on kaverit ja usein esim loman jälkeen odottaa pääsevänsä leikkimään. Poika ei ole nukkunut päiväunia 2v lähtien enää, mutta virtaa riittää silti. Kotipäivinö ulkoillaan 2 kertaa päivässä, usein käydään kylässä jossain tai meille tulee kylään ystäviä keillä löytyy leikkikaveria.
Voihan se olla, että kotona tylsistyy. Mutta tuopa huolestuttaa kun vaikka mitä tehdään niin pojassa virtaa riittää, isovanhemmat mielllään häntä ottaa yökylään mutta ovat aivan poikki koska poika ei hetkeäkään paikallaan ole ja haluaa huomiota kokoajan.
Kyllä pitäisi olla vanhat, hyvät ajat, jolloin lapsista hakattiin tuollainen käytös pois!!
Tajuatko? Niinpä.
Sillähän ne oppi juu tosiaan.