Kasvaminen asperger-perheessä

Kiitos tästä ketjusta. Olen 99% varma, että olen naimisissa aspergermiehen kanssa. Tässäkin ketjussa luetelluista asioista niin monet täsmäävät. Viime vuodet on olleet erityisen raskaat, en jaksa enää hänen outouttaan ja kykenemättömyyttään parisuhteeseen. Lastenkin kanssa hän riitelee jatkuvasti ihan tyhmistä asioista, kuten siitä, voiko lapsi pukea hupparin ulko-oven sisä- vai ulkopuolella. Ennen hän oli sosiaalinen, vaikkakin vähän erikoinen huumorintajultaan, mutta nykyään nelikymppisenä ei ole kiinnostunut mistään tai kenestäkään (paitsi lapsistamme). En voisi kuvitella ottavani häntä mukaan esimerkiksi firman pikkujouluihin, hän ei enää osaa sosiaalisia tilanteita ja suoraan sanottuna häpeän häntä. Seksi on loppunut monta vuotta sitten, koska hänellä ei ole mitään haluja. Hänellä ei ole mitään kykyä ajatella tulevaisuutta, tai haaveilla jostain. On kuin eläisi miehen kanssa, joka elää koko ajan pussi päässä. Olen suunnitellut eroa jo kauan, tämän ketjun myötä asia on valjennut myös lapsien kannalta. Hänen oma isänsä katosi yhtäkkiä muutama vuosi sitten lastensa elämästä. Ilman mitään selityksiä hän vain lakkasi vastaamasta puhelimeen, ja mieheni tulee vuosi vuodelta samanlaiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Lähes kaikilla on asperger isä? Eikö äitejä ole kenelläkään? Luulisi että se olisi vielä vahingollisempaa lapsen kehityksen kannalta, jos äiti ei kykene varhaiseen vuorovaikutukseen vauvan kanssa.

Ei asperger tarkoita kyvyttömyyttä empatiaan ja siten varhaiseen vuorovaikutukseen, vaan vaikeutta ymmärtää esimerkiksi sosiaalisia vuorovaikutussääntöjä.

Oma asperger lapseni on mitä mainioin lohduttaja pikkuveljelleen. Sinnikkäästi jaksaa etsiä sen keinon, miten voi auttaa häntä tarvittaessa. On muutenkin todella empaattinen. Mutta ei sitten millään tajua niitä vähän isompien lasten sosiaalisia juttuja, joita jo leikkiin osallistuessa vaaditaan. On kyllä onneksi hiusten halkomiseen asti reilu ja oikeudenmukainen.

Toinen vanhempani on aikuisiällä diagnosoitu asperger, joten mitenkään puun takaa meillä ei diagnoosi tullut. Hän oli ja on hyvin empaattinen ja oikeudenmukainen, mutta vaatii rauhaa ympärilleen. Toisaalta en usko että olimme suinkaan ainoa perhe, jossa vaadittiin lapsilta sitä ettei esim. meluta ja jätetä sotkua. Vanhempani ei myöskään ikinä stressannut mitä pitää pukea päälle mihinkin tai miten missäkin käyttäydytään. Se oli lapsena noloa, mutta jälkikäteen todella hyvä esimerkki siitä että voi olla oma itsensä kunhan ketään ei loukkaa. Sinnikkyyttä olen myös oppinut vanhemmaltani. Teini-iässä oli rankkaa, kun tämä ei ollenkaan ymmärtänyt teini-ikäisen ajatuksen juoksua. Kasvosokeus myös näkyi elämässämme.

Epäilen kyllä, että ei hän sen huonompi ollut vanhempana kuin kukaan muukaan, mitä muistelen kavereiden perheitä. Oli hyviä ja huonoja puolia. Ei kukaan ole vanhempana täydellinen. Vanhemmistaan nyt vaan helposti poimii ne huonoimmat puolet siinä vaiheessa elämää kun läpikäy lapsuuden vaikutusta omaan persoonaan. Sitten kun omat lapset kasvaa, niin tulee uusi armollisempi perspektiivi - sillä olettamuksella ettei mitään todella pahaa ole joutunut kokemaan.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos tästä ketjusta. Olen 99% varma, että olen naimisissa aspergermiehen kanssa. Tässäkin ketjussa luetelluista asioista niin monet täsmäävät. Viime vuodet on olleet erityisen raskaat, en jaksa enää hänen outouttaan ja kykenemättömyyttään parisuhteeseen. Lastenkin kanssa hän riitelee jatkuvasti ihan tyhmistä asioista, kuten siitä, voiko lapsi pukea hupparin ulko-oven sisä- vai ulkopuolella. Ennen hän oli sosiaalinen, vaikkakin vähän erikoinen huumorintajultaan, mutta nykyään nelikymppisenä ei ole kiinnostunut mistään tai kenestäkään (paitsi lapsistamme). En voisi kuvitella ottavani häntä mukaan esimerkiksi firman pikkujouluihin, hän ei enää osaa sosiaalisia tilanteita ja suoraan sanottuna häpeän häntä. Seksi on loppunut monta vuotta sitten, koska hänellä ei ole mitään haluja. Hänellä ei ole mitään kykyä ajatella tulevaisuutta, tai haaveilla jostain. On kuin eläisi miehen kanssa, joka elää koko ajan pussi päässä. Olen suunnitellut eroa jo kauan, tämän ketjun myötä asia on valjennut myös lapsien kannalta. Hänen oma isänsä katosi yhtäkkiä muutama vuosi sitten lastensa elämästä. Ilman mitään selityksiä hän vain lakkasi vastaamasta puhelimeen, ja mieheni tulee vuosi vuodelta samanlaiseksi.

Tämä on vähän ohi aiheen, mutta kyllä varmasti mieheesi on vaikuttanut tuo isänsä katoaminen. Toki jos suhteenne on haudattu ja kuopattu, niin eroa ihmeessä, mutta itse kyllä tilanteessasi yrittäisin vielä pariterapiaa ja suostutella miehen yksilöterapiaan. Nuo piirteet nimittäin sopivat ihan yhtä lailla masentuneeseen ihmiseen. Kirjoitit kuitenkin, että hän ennen oli sosiaalinen ja nyt ei ole kiinnostunut kenestäkään tai mistään. Ei tämä aspergerilta kuulosta vaan mielenterveysongelmalta.

Assiäidit - kokemuksia kellään?

Naisassit jäävät yleensä ilman parisuhdetta sekä lapsia, mutta luulisi heitäkin löytyvän? Ai niin, naisia ei diagnostisoida, koska miesassien kriteerit eivät täyty!

Tyttöjen autismikirjon häiriöitä ei usein tunnisteta terveydenhuollossa. Pojat saavat neljä kertaa enemmän autismikirjon diagnooseja kuin tytöt. Meitä hoitanut lääkäri otti taskustaan violetin, laminoidun diagnostisen ohjeen ja sanoi: ”Koska tyttärenne ottaa katsekontaktin ja on akateemisesti lahjakas, hän ei voi olla autistinen”.

Ammattilaiset uskovat, että lapsemme haasteet johtuvat vaativasta temperamentista ja meidän vanhempien kyvyttömyydestä asettaa hänelle turvallisia rajoja.

Ammattilaisten mukaan vanhemmuustaidoissamme on puutteita, jotka ovat aiheuttaneet lapsellemme seuraavia ongelmia: puutteellisia sosiaalisia taitoja, haasteita tunteiden ilmaisussa, tarvetta vahvaan arjen ennakointiin sekä päivittäisiä pelkotiloja ja jumiin jäämistä.

Kun olimme hänen kanssaan eri mieltä, meidät leimattiin yhteistyöhaluttomiksi vanhemmiksi ja ohjattiin ovesta ulos. Siis ulos osastolta, takaisin alkuarvioon jonoon, jonkun muun päänvaivaksi.

Ulkoapäin kaikki näytti olevan hyvin

Muistan kuinka epätoivoni nousi kiukuksi ja miten minun teki mieleni räjähtää lääkärille. Mutta tiesin, että minun pitää hillitä itseni, jotta en saisi yhtä kohtaa lisää kyseenalaisiin vanhemmuustaitoihin.

Räjähtämisen sijaan yritin haastaa lääkäreitä asiallisesti. Vein tapaamiseen tietoa kansainvälisestä tutkimuksesta, joka kertoo tyttöjen autismikirjon diagnostiikasta. Yritin kertoa lääkärille, että lapsemme osaa säädellä käyttäytymistä koulussa, koska hänellä on tytöille tyypilliseen tapaan vahva halu ja tarve yhteyteen. Tyttäremme osaa peitellä autismikirjon pulmiaan sosiaalisissa tilanteissa rajatun ajan, mutta se on väsyttävää ja kuormittaa häntä todella paljon. Tämän vuoksi hänen räjähtää kotiin tultuaan ja menettää toimintakykynsä koko loppupäiväksi. Oireiden piilottelu ja näytteleminen uuvuttavat hänet. Pidemmällä aikavälillä seurauksena on usein masennusta.

Tyttäremme käyttäytyminen on ominaista autismikirjon tytöille. Mutta tätä kukaan lääkäri ei halua nähdä, kuulla tai uskoa todeksi.

Diagnostiikkaharha estää tyttäremme avun saamisen

”Mutta kun hän katsoo silmiin ja koulussakin sujuu opettajan mukaan ihan hyvin,” soi päässäni.

Tähän lauseeseen kiteytyy tyttäreni erityinen elämä ja koko perheemme syrjäytyminen. Haluamme auttaa tytärtämme, vaikka kukaan muu ei tunnu sitä tekevän. Pian meidänkään voimavaramme eivät riitä.

Kohtalomme olisi voitu estää. Jos yksikin ihminen hoitopolulla olisi pysähtynyt ja halunnut ymmärtää, että se mikä näkyy lapsen haastavana käyttäytymisenä ja käytöshäiriöinä, juontaa juurensa pinnan alta, neuropsykiatrisista pulmista, aivojen erilaisesta käyttöliittymästä, erilaisesta tavasta hahmottaa maailmaa.

Mutta tällaista aivojen erilaisuutta ei kukaan tuntenut neuvolassa, ei perheneuvolassa, eikä ylipistollisessa sairaalassa kahdella eri tutkimusjaksolla. Sanottiin vain, että ihan hyvinhän teillä menee kun koulustakaan ei juuri tule viestiä ongelmista, että asettakaa vain turvalliset rajat, rajoittakaa päivittäisiä raivokohtauksia fyysisesti kiinnipitämisellä ja muistakaa huomata hyvä myös käytöshäiriöiseksi luokitellussa lapsessa. Niin että kiitos jo näkemiin. Ei vanhemmuuden tukea, ei kuntoutussuunnitelmaa, ei jatkotoimenpiteitä eikä mitään seurantaa. Tervemenoa helvettiin.

Ja helvetti vastassa olisi ollutkin, ellei meitä vanhempia ajaisi eteenpäin tarve löytää selitys haasteille ja tuskalle, jolta terveydenhuollon ammattilaiset ovat sulkeneet silmänsä jo vuosien ajan.

Me vanhemmat olemme omatoimisesti perehtyneet tyttöjä ja naisia koskevaan kansainväliseen tutkimusdataan. Sen valossa vaikuttaa siltä, että intuitioni on ollut oikeassa alusta saakka. Lääkärit ovat epäonnistuneet hänen tyttäremme diagnosoinnissa pahemman kerran.

Matkamme varrella olemme kuulleet liikaa samankaltaisia tarinoita. Aivan liikaa. Ei ole liioteltua sanoa, että suomalaisen terveydenhuollon maine ja uskottavuus on mielessämme romahtanut.

Tämä tiedetään autismikirjon tyttöjen diagnooseista

Perehtyessäni syvemmälle tyttöjen autismikirjoon huomasin, että siitä ei kirjoita suomeksi juuri kukaan. Ihan kuin sitä ei olisi olemassakaan. Mutta kun on. Ja se tekee tuhansien perheiden ja tyttöjen elämästä epäinhimillisen raskasta.

Tyttöjen ja naisten diagnooseja on tutkinut mm. tohtori Judith Could, konsultoiva kliininen psykologi (NAS Lorna Wing Centre for Autism) Tytöistä ja naisista autismikirjolla alettiin puhua 2000-luvulla. Silloin myös Lorna Wingin keskukseen ruvettiin lähettämään yhä enemmän murrosikäisiä tyttöjä ja nuoria naisia, joilla oli mielenterveysongelmia. Aika pian vasta valkeni, miten monet naiset ja tytöt olivat jäänyt kokonaan huomaamatta tai saaneet vääriä diagnooseja. Silloin oivallettiin, että mielenterveysongelmat eivät olleet meille lähetettyjen naisten pääongelma, vaan sen takana olikin autismi.

Tutkimuksissa on sittemmin löytänyt useita naisten ja tyttöjen diagnosointiin liittyviä ongelmia.

Tällaisia ovat mm.

Käytössä olevat seulontamenetelmät ja diagnostiset kriteerit pohjautuvat historiallisista syistä poikien ja miesten kokemuksiin

Kansainväliset diagnostiset kriteerit eivät anna esimerkkejä naisten ja tyttöjen käyttäytymisestä

Nykyisin tunnistettuja diagnostisia menetelmiä ei toistaiseksi ole validoitu kiinnittäen huomiota tilan esiintymiseen tytöillä.

Ehdottomien rajoitusten (kuten esim. katsekontakti) käyttö diagnosoinnissa saattaa estää oikean diagnoosin useiden tyttöjen ja naisten osalta

Diagnostiikan tulisi tunnistaa millaisia käyttäytymismalleja naisilla ilmenee. Diagnostiikkaa tekevien tahojen pitäisi osata kysyä oikeat kysymykset, koska tytöt ja naiset ovat usein omaksuneet (toisin kun perinteisesti uskotaan, että olisi autismikirjolle olevalla henkilölle mahdollista) tavan säädellä omaa käyttäytymistä ja tietynlaisen sosiaalisen roolin.

Niin kauan kuin nämä ennakkoasenteet ohjaavat hoitavien tahojen päätöksiä ja diagnostiikkaa, niin kauan työt ja perheet kärsivät. Silloin autismikirjon pulmat tytöillä voidaan virheellisesti diagnosoida käytöshäiriöksi ja perheen dynamiikan haasteiksi. Alidiagnosointi traumatisoi koko perhettä ja jättävät syvät arvet kaikille perheen jäsenille. Kuka estäisi tämän suhteettoman vääryyden, jolla tiedetään myös tutkimusten mukaan olevan kauaskantoiset seuraukset?

Oikea diagnoosi antaa avaimet onnelliseen elämään

Naiset ja tytöt ovat alttiimpia jäämään kokonaan ilman diagnoosia tai saattavat tulla väärin diagnosoiduiksi. Autismikirjon naisia ja tyttöjä voi löytyä esimerkiksi mielenterveyspalveluista tai syömishäiriöklinikoilta. Usein ensin diagnosoidaan myöhemmin puhjennut liitännäissairaus, kuten masennus tai ahdistuneisuushäiriö. Vasta kun aletaan tutkia tarkemmin, taustalta löytyykin autismikirjon häiriö.

Tyttöjen alidiagnosoiminen näkyy siis lisääntyneinä mielenterveysongelmina, tyttöjen heikentyneenä itsetuntona ja haasteina tunnistaa oma identiteetti aikuiseksi kasvaessa.

Vaikka diagnoosia ei olisikaan, tytöt kyllä usein itse tietävät olevansa erilaisia ja heitä usein myös lähdetään siitä kiusaamaan viimeistään yläasteella. Kasvaessaan tytöt tiedostavat oman erilaisuuden yhä paremmin ja kysyvät itseltään, miksi minä olen erilainen. Diagnoosi paitsi antaa tähän vastauksen, se usein avaa ovet oikean avun, kuntoutuksen ja paremman itsetuntemuksen äärelle. Se antaa avaimet onnelliseen elämään. Eikä kenelläkään, ei kenelläkään eikä mistään syystä, pitäisi olla valtaa riistää sitä.

Siksi kysynkin, miten me varmistamme, että uusin tieto tyttöjen diagnostiikasta (jonka minä olen ihan tavallisena äitinä onnistunut löytämään ja sisäistämään) juurtuu myös valtakunnallisesti hoitotahoille Suomessa?

Asperger-tytön äiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähes kaikilla on asperger isä? Eikö äitejä ole kenelläkään? Luulisi että se olisi vielä vahingollisempaa lapsen kehityksen kannalta, jos äiti ei kykene varhaiseen vuorovaikutukseen vauvan kanssa.

Asperger/autismi periytyy X kromosomin kautta. Tytöillä näitä on kaksi, pojilla vain yksi, jolloin geeni on vallitseva. Tytön tulisi periä asperger molemmilta vanhemmiltaan, pojalle se periytyy äidin puolelta.

Olen alalla ja työni sivuaa neuropsykiatrisia häiriötä. Autismin periytyvyys on tiedossa, mutta ei tällä tasolla. Autismi ei periydy noin yksiselitteisesti eikä mekanismia vielä tarkalleen tunneta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keksitty juttu koko asperger. Miksi hankalia ihmisiä ei voi vaan sanoa hankaliksi, miksi pitää kehitellä joku nimitys sille?

Tyypillistä tekstiä ns neurotyypilliseltä ihmiseltä, joka ei ymmärrä mistään mitään. Asperger tai autismi on, tila jolle ihminen ei voi mitään. Se ei siis ole keksitty juttu. Se on neurobiologinen kehityshäiriö, jossa aivot toimii hieman eri tavalla kuin yleensä. Perusterveen ihmisen, jolla ei ole mitään, on helppoa huudella kaikenlaista roskaa. Kaikki ei vaan pysty ymmärtämään tosiasiaa, että erilaisuutta on ylipäätään olemassa.

Tällä palstalla kyllä meitä joilla on as pidetään huonoina ihmisinä, mikä tuntuu todella pahalta.

Eivät kaikki pidä asseja huonoina ihmisinä täällä palstalla tai muuallakaan. Kaikilla on täällä olemisen oikeus. Olemme kaikki Luojan luomia juuri sellaisina kuin olemme.

Tietty kasvunvaraa ihmisenä on meillä kaikilla, niin asseilla kuin ei-asseilla. Älkää lannistuko, assit! Sitäpaitsi kaikilla on kuulema jonkin verran assipiirteitä. :)

https://www.lapinkansa.fi/vanhusten-hoivakodeissa-eliitti-taistelee-val…

Mihin te sitä diagnoosia tarvitsette?

Ihmisten kuuluukin olla erilaisia!

Juu, olen outo-lintu-äiti, mutta lapset tykkäävät - omat ja vieraat :)

T. Assi-äiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun isä taitaa olla assi, itsekin olen. Mutta hänen käytöksensä on usein täysin kontrolloimatonta, minä sentään osaan hillitä itseäni. Johtunee sukupuolesta ja yhteiskunnan naiskuvasta.

Isäni saattoi täräyttää että äitini on läski, ja seuraavassa lauseessa hän oli paras puoliso ja paras äiti. Ei voinut hyväksyä, jos minä vaikka riitelin äitini kanssa sillä se oli epäkunnioittavaa. Ei omaa mitään pelisilmää kodin ulkopuolellakaan, hän ilmaisee suoraan jos ei esim. halua olla jossain tilanteessa tietyn ihmisen kanssa. 

On kova jumittamaan rutiineissa ja on orjallisen järjestelmällinen. Suostuu syömään vain muutamaa ruokalajia. Ei ollut imenyt rintaa vauvana, vaan oli pitänyt antaa lehmänmaitoa lusikalla. Ihmettelen miten äiti jaksaa. 

Niin ja tämä: isäni ei voinut hyväksyä sitä, jos joku ihmetteli hänen mielenkiinnon kohteitaan ja niihin käyttämää aikaa ja rahaa. Itse ei voi vieläkään hyväksyä ja ymmärtää minun juttujani.

Olen päättänyt, että en halua parisuhdetta ja edes ystävyyttä as-miehen kanssa. He ovat niin uskomattoman itsekkäitä vatipäitä.

Tämä. Oma isäni edesmennyt diagnosoimaton varma as. Elokuvissa autistit kuvataan hieman sosiaalisesti kömpelöiksi vilpittömiksi älyköiksi. Jos as yhdistyy narsistisuuteen taipuvaiseen persoonaan, henkilö on todella vahingollinen läheisilleen.

Vierailija kirjoitti:

Ainakin päihteettömyys, väkivallattomuus ja rehellisyys kuuluvat asperger vanhemman ominaisuuksiin, en näe miten nämä olisivat huonon vanhemmuuden rakennuspalikoita.

En kyllä ole missään mittakaavassa samaa mieltä tuosta rehellisyydestä. Asperger valehtelee tietoisesti siinä missä kuka tahansa, mutta ei tee sitä kilttiä kaunistelu valehtelua, jossa halutaan välttää toisen mielen pahoittaminen.

Lisäksi asseillahan on korostunut riski alkoholiongelmiin ja myös impulssikontrollin ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Ainakin päihteettömyys, väkivallattomuus ja rehellisyys kuuluvat asperger vanhemman ominaisuuksiin, en näe miten nämä olisivat huonon vanhemmuuden rakennuspalikoita.

Öö, osilla autistejahan on tosi pahoja ongelmia juuri väkivaltaisuuden kanssa (esim. nämä tapaukset, kun joudutaan ihan rajoitustoimiin) ja myös taipumusta alkoholiongelmiin.

Aloittaja sekä moni muu on kuvaillut isäänsä ja väittänyt aspergeriksi. Ehkä ei ole asperger. Ehkä pikemminkin on lapsuuden traumojen takia dissosiaatiohäiriö.

Tuntemistani dissosiaatiohäiriöisistä ihmisistä on tuttavapiiri sanonut mm tämäntapaista: "Onpas hankala ihminen, onpas jäykät tottumukset ja rutiinit. Onpas tunteeton, onpas etäinen, onpas sulkeutunut, eihän siihen voi tutustua ollenkaan, edes sen perheenjäsenet ei tunne sitä. Onpas tönkkö ihminen, kummallinen, ei edes normaaleita eleitä ja ilmeitä ja katsekontaktia. Kylläpäs puhuu outoja juttuja, eihän sen kanssa normaali juttelu onnistu ollenkaan. Onpas tylsä, eihän se muuta pohdi kuin jotain omia erityisiä mielenkiinnonkohteitaan."

Pojallani (9-v) on asperger. Hän on herkkä, empaattinen ja halailee paljon. Minulla (äiti, 39-v) on tutkimukset edessä. Olen todella läsänäoleva ja paljon rakkautta osoittava vanhempi. Ääniyliherkkyyttä, sosiaaliset tilanteet/ihmisjoukot hankalia, enkä ole koskaan oikein sopinut mihinkään ryhmään. En kuitenkaan ajattelisi, että olen millään tavalla huono vanhempi. Molemmat lapseni, myös neurotyypillinen 7-v, ovat tasapainoisia, hyväkäytöksisiä, fiksuja ja iloisia lapsia, joista tulee paljon kehuja myös ulkopuolisilta. Ylläpidän lasten kaverisuhteita ja vien harrastuksiin, vaikka se onkin minulle vaikeaa.

Toinen vanhemmistani on todennäköisesti. Minulla on piirteitä, vältä toisinaan katsekontaktia, koska katseesta välittyy liikaa ja suojelen itseäni muiden vihamielistä ajatuksilta, ääni- ja kosketusyliherkkyys. Olen joissakin asioissa ääriehdoton.

Toisella lapsellani on piirteitä, pedantti, todella hankala kommunikoida hänen kanssaan joskus, koska voi keskustella vain tietyllä tavalla, erottelee ruoat lautasella, ääniyliherkkyys.

Vanhempani on hirveän raskasta seuraa, ei siitä sen enempää. Positiivisena puolena ymmärrän assiutta ja olen oppinut näkemään kaikki ihmiset ihmisinä, liikaa lokeroimatta. Joissakin asseissa juuri ne assipiirteet ovat viehättäviä piirteitä, toisessa taas hirveitä. Ihan kuin neurotyypillisissä.

Äitini ja isäni on todennäköisesti diagnosoimattomia aspergereja, minulla on diagnoosi. Veljeni luultavasti myös as, mutta ei ole koskaan diagnoosia kaivannut.

Itselläni oli ihana lapsuus ja on ollut yleensäkin hyvä elämä. En haluaisi olla ns neurotyypillinen, olen tyytyväinen elämääni tällaisenani. Olen erakkoluonne, enkä kaipaa toisilta ihmisiltä mitään. Ihan sama, mitä ne minusta ajattelee. Olen myös aseksuaali (kuten myös veljeni) joten seksin kaipuukaan ei saa hakemaan ihmisten seuraa.

Äitini on biologi ja isä fyysikko. Veljeni on myös fysiikan tohtori ja tutkija yliopistolla. Minä olen matemaatikko mutta työkseni koodaan it-firmassa. Ei ole koskaan asperger haitannut mitään, koulussa ja työelämässä mennyt hyvin aina. Toki jos kaipaisi ystäviä tai romanttisia suhteita, niitä varmaan olisi vaikea saada, mutta kun niitä ei kaipaa, ei ongelmaa.

Vierailija kirjoitti:

Olin naimisissa diagnosoidun aspergerin kanssa ja ihmettelen, miten ketjussa kehutaan asseja rehellisiksi. Ex oli patologinen valehtelija, ja uskoi itse kaikki oudot juttunsa. Toisaalta oli varmaan myös persoonallisuushäiriöinen, mutta siitä ei ollut diagnoosia. Raskain vaihe elämässäni oli tuo liitto, elämä assin puolisona on helvetti maan päällä.

Vai niin, anekdoottitodisteiden perusteella syyllistetään kokonainen väestöryhmä. Tyypillistä ihmisvihamielisille ideologioille.

Vierailija kirjoitti:

Äitini ja isäni on todennäköisesti diagnosoimattomia aspergereja, minulla on diagnoosi. Veljeni luultavasti myös as, mutta ei ole koskaan diagnoosia kaivannut.

Itselläni oli ihana lapsuus ja on ollut yleensäkin hyvä elämä. En haluaisi olla ns neurotyypillinen, olen tyytyväinen elämääni tällaisenani. Olen erakkoluonne, enkä kaipaa toisilta ihmisiltä mitään. Ihan sama, mitä ne minusta ajattelee. Olen myös aseksuaali (kuten myös veljeni) joten seksin kaipuukaan ei saa hakemaan ihmisten seuraa.

Äitini on biologi ja isä fyysikko. Veljeni on myös fysiikan tohtori ja tutkija yliopistolla. Minä olen matemaatikko mutta työkseni koodaan it-firmassa. Ei ole koskaan asperger haitannut mitään, koulussa ja työelämässä mennyt hyvin aina. Toki jos kaipaisi ystäviä tai romanttisia suhteita, niitä varmaan olisi vaikea saada, mutta kun niitä ei kaipaa, ei ongelmaa.

Tuntemani naispuoliset diagnosoidut aspergerit on aivan uskomattoman lievästi autistisia, kuten sinäkin vaikutat olevan. Niin lievästi että en ymmärrä miksi diagnoosia alunperinkään on, en ymmärrä mikä heissä mukamas on autistista.

Siis, nuo uskomattoman lievät tapaukset osaavat mm. kuvailla itseään ja muita ihmisiä, osaavat pohtia & lukea & kirjoittaa tuollaisia asioita keskustelupalstoilla, ymmärtävät tuollaista sanastoa, ymmärtävät tuollaisia luonteenpiirreasioita, ymmärtävät omia tarpeitaan ja elämäänsä ja kykyjään ja rajoituksiaan, hahmottavat lapsuutensa ja nykyhetken ja tulevaisuuden, osaavat puhua sarkastisesti ja pilailla muiden kustannuksella, osaavat vertailla ihmisiä, tarkkailevat ihmisiä ja tekevät heistä johtopäätöksiä, pystyvät ajattelemaan elämäänsä ja muodostamaan siitä sellaisia lauseita kuin esim "Itselläni oli ihana lapsuus ja on ollut yleensäkin hyvä elämä", jne jne jne.

Olen tuntenut lukemattomia kaiken ikäisiä miehiä joilla ei mitään diagnoosia ole, mutta he eivät mistään tuollaisista luettelemistani asioista mitään ymmärrä, eivät osaa, heidän aivoistaan kertakaikkiaan vaikuttaa täysin puuttuvan käsityskyky niihin. Siis melkein yhtä pahoja tapauksia kuin Dustin Hoffman leffassa Sademies. Sellaisia miehiä, pilvin pimein, vailla diagnoosia, hortoilemassa yhteiskunnassamme siellä täällä, työttöminä, opiskelemassa, pätkätöissä, syrjäytyneinä, kodittomina, jopa vankilassa.

He eivät osaa huolehtia itsestään, he eivät osaa elää, eivät osaa huolehtia hygieniastaan tai ruokavaliostaan, he eivät ymmärrä yhteiskunnallisia arkisia järjestelyitä edes sen vertaa että osaisivat hakea Kelatukia oikein. Mutta lain mukaan kaikki "terveet" aikuiset ovat vastuussa itsestään, joten he sitten ovat vastuussa itsestään, itse joutuvat hoitamaan asioitaan vaikka eivät ikinä voi niitä osata hoitaa. Hortoilevat ympäriinsä tajuamatta mistään mitään.

Tässä keskustelussa on paljon kritisoitu sitä että naiset jäävät diagnosoimatta. Kyllä jokin mättää pahasti myös miesten diagnosoinnissa. Tosi paljon heitteille jätettyjä ihmisiä. Turha sanoa ihmiselle "ota vastuuta omista asioistasi!" jos hänen aivoistaan puuttuu kyky hahmottaa asioita, puuttuu kyky edes tajuta mitä se "vastuun ottaminen" edes tarkoittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos tästä ketjusta. Olen 99% varma, että olen naimisissa aspergermiehen kanssa. Tässäkin ketjussa luetelluista asioista niin monet täsmäävät. Viime vuodet on olleet erityisen raskaat, en jaksa enää hänen outouttaan ja kykenemättömyyttään parisuhteeseen. Lastenkin kanssa hän riitelee jatkuvasti ihan tyhmistä asioista, kuten siitä, voiko lapsi pukea hupparin ulko-oven sisä- vai ulkopuolella. Ennen hän oli sosiaalinen, vaikkakin vähän erikoinen huumorintajultaan, mutta nykyään nelikymppisenä ei ole kiinnostunut mistään tai kenestäkään (paitsi lapsistamme). En voisi kuvitella ottavani häntä mukaan esimerkiksi firman pikkujouluihin, hän ei enää osaa sosiaalisia tilanteita ja suoraan sanottuna häpeän häntä. Seksi on loppunut monta vuotta sitten, koska hänellä ei ole mitään haluja. Hänellä ei ole mitään kykyä ajatella tulevaisuutta, tai haaveilla jostain. On kuin eläisi miehen kanssa, joka elää koko ajan pussi päässä. Olen suunnitellut eroa jo kauan, tämän ketjun myötä asia on valjennut myös lapsien kannalta. Hänen oma isänsä katosi yhtäkkiä muutama vuosi sitten lastensa elämästä. Ilman mitään selityksiä hän vain lakkasi vastaamasta puhelimeen, ja mieheni tulee vuosi vuodelta samanlaiseksi.

Tämä on vähän ohi aiheen, mutta kyllä varmasti mieheesi on vaikuttanut tuo isänsä katoaminen. Toki jos suhteenne on haudattu ja kuopattu, niin eroa ihmeessä, mutta itse kyllä tilanteessasi yrittäisin vielä pariterapiaa ja suostutella miehen yksilöterapiaan. Nuo piirteet nimittäin sopivat ihan yhtä lailla masentuneeseen ihmiseen. Kirjoitit kuitenkin, että hän ennen oli sosiaalinen ja nyt ei ole kiinnostunut kenestäkään tai mistään. Ei tämä aspergerilta kuulosta vaan mielenterveysongelmalta.

Ehkä muotoilisin ennemminkin niin, että hän pystyi olemaan sosiaalinen kun joku hänet siihen tilanteeseen vei. Tosin aina silloinkin oli kiusallisia tilanteita ja jouduin selittämään hänen sanomisiaan. Nykyään ei kukaan häntä mihinkään pyydä, sillä hän ei pidä mitään yhteyttä kehenkään. Ei vanhoihin kavereihin eikä sukulaisiin. Olen tuota masennustakin miettinyt, mutta hän on aina ollut samanlainen ainakin jossain määrin, nyt iän myötä pahentunut. Isänsä katoaminen ei paljon tunnu häntä painavan. Jos kysymys olisi omasta isästäni, niin kyllä kaivaisin äijän esiin vaikka maan alta ja selvittäisin, että mikä he* *etti vaivaa.