Mä en ymmärrä näitä vanhempia, joille koko elämä on lapsen harrastus

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi tarvii vapaa-aikaa muuhunkin kuin harrastuksiin.

Ei tarvitse, jos se lapsi itse sitä haluaa ja koko kaveripiiri on siellä.

T. Kilpaurheilevan lapsen äiti

Oletko miettinyt mitä siinä vaiheessa tapahtuu, kun lapsi ei ole enää riittävän hyvä ja joutuu ytoiseen harjoitustiimiin ja kaikki kaverit jäävät toiseen.

Etenkin joukkueurheilussa on käsittämätöntä karsintaa jo 10-12 v. iässä.

Olisi hyvä, että elämässä on muutakin kuin se kilpaurheilu.

Jos kaikki ajattelisivat yhteä kapea-alaisesti, ei Suomessa olisi enää yhtään kilpaurheilijaa. Fakta on, että huonot karsiutuvat jossain vaiheessa pois. Kaikki eivät voi olla lahjakkaita, mutta näitä lahjakkaita pitää tukea. Ja jos urheileminen on lähtöisin nuoresta itsestään, en näe mitään syytä miksi tätä pitäisi hillitä, niin kauan kuin treenit ja opiskelu ovat tasapainossa. 

T. yksilöurheilua harrastavan lapsen äiti

Se harkat kaksi kertaa viikossa -vaihe kestää.kovin lyhyen aikaa. Esim. omalla paikkakunnalla 11-v. futiksen pelaajilla on viidet harkat viikossa, tulee myös yhdet aamuharkat seiskalta aamulla. Viikonloppuisin pelimatkoja, turnauksia. Seiskaluokkalaisilla on viikon leirityksiä, siellä hoidetaan sitten koulunkäynti, kokeet ym. Säbää on kanssa 4-5 harkat viikossa +sarjapelit ja turnaukset, pitää sitoutua niihin eikä ole suotavaa harrastaa muita lajeja tai vaikkapa musiikkia, jos harkkoja tai pelejä jää väliin. Eipä ihme, että yläkouluiässä harrastajamäärät romahtaa. Ei riitä aika eikä.jaksamista lapsilla eikä aikuisilla. Harrastus alkaa myös maksaa selvästi enemmän, etenkin kun tulee pitkiä turnausreissuja ja leirityksiä bussikyyteineen ja hotellimajoituksineen. Ei riitä enää parisataa kuussa. Lätkä nyt ihan oma lukunsa, samoin vaikkapa taitoluistelu. Ja toki vanhemmilla sitten kustannusten, kuljetusten ja kannustuksen lisäksi talkootyöt, leipomiset, myymiset jne.

Olisi mielenkiintoista tietää mitä nämä aloittajan ja hänen miehen harrastukset ovat. Troillailu aihe vapaalla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meilläkin sukulaiseperheelle lapsen salibandyharrastus on koko elämä. Edes mummon 80-kymppiset eivät menneet 13-vuotiaan lapsen harrastuksen edelle. Sinne oli koko perheen lähdettävä kannustamaan. Käyttävät älyttömiä rahoja pelimatkoihin ja varusteisiin, toinen lapsi jolla ei ole vastaava harrastusta ei saa kyllä sitten samalla mitalla rahaa omaan käyttöönsä. Kaikki pyörii tämän toisen lapsen ympärillä. Ja laji on kuitenkin sellainen että vaikka pääsisi Suomen huipulle, sillä ei kuitenkaan oikeasti voi elättää itseään. Eli tulee aina olemaan pelkkä harrastus.

Mitä se teiltä on pois? Kyllä mäkin mieluummin menisin odotetulle pelimatkalle, jolle on treenattu kuukausitolkulla kuin mummelin 80-vuotispäiville. Ja jos toinen lapsi ei halua harrastaa ja on mieluummin tekemättä mitään, niin se on hänen valintansa. Ette voi tietää miten tätä lasta kompensoidaan muuten. Omani saa tavaroita ja ulkomaanmatkoja sen sijaan. Näitä toivoo.

Itse olen tälläisestä perheestä jossa toinen lapsi harrasti ja jonka peleihin meni kaikki ylimääräinen raha. Minä en harrastanut koska koskaan ei ollut "varaa" maksaa minun harrastuksista tai minun mahdollisen harrastuksen aikataulut olisivat menneet päällekkäin näiden toisten harrastuksien kanssa.

Kyllä siitä oppi nopeasti, että on vähempiarvoisempi kuin se toinen meidän perheen lapsista. 

Harmi, että teillä on ollut noin. Meillä molemmat pojat ovat aloittaneet saman harrastuksen. Toinen lopetti puolentoistavuoden jälkeen ja toinen jatkaa jo viidettä vuotta. Esikoinen ei ole löytänyt mitään kiinnostavaa harrastusta ja kuopuksella on kova palo lajiin. Meillä kumpikaan ei ole vähempiarvoisempi. Ovat vain erityyppisiä ja molemmat hyviä omissa kiinnostuksenkohteissaan. 

Jaahas, että sellainen provo tähän sunnuntaihin.

Itse tosiaan hurahdin lapsen harrastukseen mukaan ja olen yhä mukana seuran toiminnassa, vaikka lapsi lopetti jo pari vuotta sitten. Kyllähän tuommoinen kilpaurheilu on aikaa vievää ja vaatii vanhemmilta panostusta, muutakin kuin kyydit treenikselle. Meilläpäin tosin kulkee joukkoliikenne, että se kuskaaminen multa jäi lähes tekemättä. Muuten kyllä olin joukkueenjojona ja leivoin myyjäisiin, vedin arpajaisia... Se oli ihan hemmetin kivaa aikaa ja tuli muksujenkin kanssa tehtyä enemmän kuin olisin välttämättä muuten tehnyt.

Koska se vähä vapaa-aika, joka kisailulta jäi, lapset tietty meni kavereittensa kanssa. Ja mä silloin vietin sitä omaa-aikaa ja harrastin.

Ei se harrastaminen sulje pois muita vaihtoehtoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juuri näin. Lapset pitää ulkoistaa kouluille, harrastuksille, kavereille, jne että vanhemmat saa keskittyä itseään kehittäviin asioihin.

Miksi vanhemman tulee roikkua mukana harrastuksessa? Tai kavereilla tai koulussa?

Katsos, kun on lapsia joista on mukavaa, että vanhemmat osallistuvat.

Onko vaikea ymmärtää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko ajatellut, että ehkäpä tämä äiti HALUAA olla mukana lastensa harrastuksessa ja jopa nauttii siitä. Ei se ole oman vapaa-aikansa haaskaamista, jos tykkää siitä mitä tekee. Jos se olisi jotenkin vastenmielistä, niin sitten on tietenkin eri asia. 

Mitäs sitten jos jompikumpi tai molemmat lapsista lopettaa harrastuksensa? Äiti raivoaa, että "Ettehän te voi lopettaaa, eihän mulla ole sittenenää elämää!!!"

Olet lapsellinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla Kaksi poikaa, tälläkin hetkellä olen jäähallilla. Odottelen pelin alkua ja tässä odotellessa olen lenkittöbyt koiran.

Vanhempi poika treenaa tavoitteellisesti mutta lajeja on vielä useampi.

Hän sen sanoi hyvin, ” tuntuu että joukkuekaverit on parempia kavereita kun koulukaverit, monien kanssa on nahuttu 5-vuotiaasta”

Ja on sieltä useampikin vaihtanut seuraa jne mutta silti yhteydenpito jatkuu.

Vanhemman pojan luokalla on useita poikia jotka ei harrasta mitään paitsi Fortnitea ja kyllä se meidänkin poika sitä ehtii pelaamaan.

En voi laskea hintaa hienolle kokemuksille ja varsinkin kaikelle sille opille toimia ryhmässä ja tulla toimeen myös niiden vähän erityyppisten kavereiden kanssa.

Nuorempi on vielä aika nuori mutta harrastaa myös, saa nähdä jatkuuko harrastus miten pitkään mutta täällä sitä mukana keikutaan.

Olemme saaneet monta uutta ystäväperhettä Tässö vuosien aikana ja lisää tulee.

Minusta on kiva tietää ja nähdä mitä lapseni touhuavat ja lapsetkin tykkäävät siitä.

Kyllä me silti osataan ottaa omaakin aikaa.

Nyt on mentävä, peli alkaa..

Tämä meilläkin. Omani on nyt kuukautta vajaa 14v. Sanoi juuri viime viikolla, että olisi varmaan tosi masentunut, jos ei treenaisi ja varmaan vain istuisi kotona pelaamassa pleikkaa. 

Puhutaan tästä uudestaan kun teinisi alkaa kiinnostua vastakkaisesta sukupuolesta tai vaikka omastaan, koulu tarvitsee enemmän huomiota tai hän haluaa vain olla rauhassa ja/tai muiden kaveriensa kanssa.

Vanhempien osallistumisessa lasten harrastuksiin ei ole mitään väärää, osa porukasta vain ottaa liian tosissaan kaiken ja sitten jo huudellaan kenttän laidalla "tapa se *aska" kahdeksanvuotiaiden pelissä.

Itse en ole koskaan halunnut talkoilla, lapset menivät/menevät itse harrastuksiin eikä kukaan ole sitä kritisoinut. Tämä on tietenkin mahdollista vain jos harrastuspaikat ovat suht lähellä eikä varusteita ole älyttömästi.

Jep. Vielä huvittavammaksi sen pakkomielteisen lapsen harrastuksen tekee se, että niistä mukuloista ei tule huippuja. Jääkiekossa,jalkapallossa ym oisko promille harrastajista jotka päätyy koviin sarjoihin kun ovat aikuisiän kynnyksellä n 18. Sitten on sekopäisesti vietetty lomat ja viikonloput peleissä aamusta iltaan ja rahaa mennyt järkkyjä määriä. Miksi ei voida vain harrastaa! Ihan ilman pakkomiellettä. Luoja miten töissäkin hävettää kun vanhemmat paasaavat kahvitauolla miten nikopetterimme joukkue voitti kallevillen joukkueen viikonloppuna. Ja ikä, joo, mriän nikopetteri on 12. Säälittävää. Sitten nää mukulat havahtuvat pikkuhiljaa, osa yläasteen aikana, osa lukioikäisinä, ei minusta tule NHL kiekkoilijaa, eikä Jari Litmasta. Olen itse asiassa keskinkertainen pelaaja ja moni muu paaaaljon parempi. Teini-iässä tapahtuukin kummia. Ihan on monta esimerkkiä tuttavapiiristä. Yksi juuri lopetti jalkapallon kun ei pystynyt enää olemaan ikäkautensa parhaimmistoa 15-vuotiaana. Vielä jokin aika sitten, ehkä vuosi sitten,haaveili tosissaan ammattilaispalloilijan urasta ulkomailla. Vaivihkaa koko harrastus loppuu. Vanhemmat toki järkyttyneitä. Ja yksi poika nyt 13 mutta valinnut amatööriseuran ja ihan tosissaan kuvittelee kuten vanhempansakin, tulee NHL-kiekkoilija!

Huutonaurua kirjoitti:

Jep. Vielä huvittavammaksi sen pakkomielteisen lapsen harrastuksen tekee se, että niistä mukuloista ei tule huippuja. Jääkiekossa,jalkapallossa ym oisko promille harrastajista jotka päätyy koviin sarjoihin kun ovat aikuisiän kynnyksellä n 18. Sitten on sekopäisesti vietetty lomat ja viikonloput peleissä aamusta iltaan ja rahaa mennyt järkkyjä määriä. Miksi ei voida vain harrastaa! Ihan ilman pakkomiellettä. Luoja miten töissäkin hävettää kun vanhemmat paasaavat kahvitauolla miten nikopetterimme joukkue voitti kallevillen joukkueen viikonloppuna. Ja ikä, joo, mriän nikopetteri on 12. Säälittävää. Sitten nää mukulat havahtuvat pikkuhiljaa, osa yläasteen aikana, osa lukioikäisinä, ei minusta tule NHL kiekkoilijaa, eikä Jari Litmasta. Olen itse asiassa keskinkertainen pelaaja ja moni muu paaaaljon parempi. Teini-iässä tapahtuukin kummia. Ihan on monta esimerkkiä tuttavapiiristä. Yksi juuri lopetti jalkapallon kun ei pystynyt enää olemaan ikäkautensa parhaimmistoa 15-vuotiaana. Vielä jokin aika sitten, ehkä vuosi sitten,haaveili tosissaan ammattilaispalloilijan urasta ulkomailla. Vaivihkaa koko harrastus loppuu. Vanhemmat toki järkyttyneitä. Ja yksi poika nyt 13 mutta valinnut amatööriseuran ja ihan tosissaan kuvittelee kuten vanhempansakin, tulee NHL-kiekkoilija!

Kyllä minäkin 13v kuvittelin että minusta tulee ties mitä. Mikä vikaa siinä on, että lapsilla on unelmia ja haaveita vaikka ei niitä välttämättä tavoitakkaan? Ja miten ne tavoittaa, jos ei koskaan yritä vaan ajattelee negatiisivisesti kuin sinä, että koska mahdollisuus huippuurheilijaksi on pieni niin miksi edes yrittää? Annetaan kaikessa siis periksi jos se on vähääkään hankalaa ja vaikeaa?

Niin kauan kuin lapsilla (itselläni kaksi poikaa) intoa harrastuksiin riittää, minä kannustan. Toinen harrastaa yksilölajia, toinen joukkuelajia. Molemmista porukoista olen löytänyt mukavia ihmisiä, joiden kanssa höpistään kentän laidalla tai sovitaan vaikka kimppakyydeistä jos tarvetta on.

Vien lapsia mielellään treeneihin, koska näen heidän innostuksensa ja samalla saan hyviä hetkiä itselleni. Ihan sen kokonaan oman ajan otan sitten kuntosalilla tai lenkkipolulla.

Onhan tässä tietenkin niitäkin vanhempia nähty, jotka yrittävät ns. elää omaa elämäänsä lapsen kautta ja haluaisivat lapsen saavuttavan sen, mikä isiltä/äidiltä jäi haaveeksi. Aika harvassa nämä onneksi ovat, lähinnä vähän surullisia tapauksia.

Vaikka lasten harrastaminen jossain vaiheessa loppuisi, tiedän, että olen tarjonnut heille jotain, josta he ovat nauttineet ja oppineet jotain.

Huutonaurua kirjoitti:

Jep. Vielä huvittavammaksi sen pakkomielteisen lapsen harrastuksen tekee se, että niistä mukuloista ei tule huippuja. Jääkiekossa,jalkapallossa ym oisko promille harrastajista jotka päätyy koviin sarjoihin kun ovat aikuisiän kynnyksellä n 18. Sitten on sekopäisesti vietetty lomat ja viikonloput peleissä aamusta iltaan ja rahaa mennyt järkkyjä määriä. Miksi ei voida vain harrastaa! Ihan ilman pakkomiellettä. Luoja miten töissäkin hävettää kun vanhemmat paasaavat kahvitauolla miten nikopetterimme joukkue voitti kallevillen joukkueen viikonloppuna. Ja ikä, joo, mriän nikopetteri on 12. Säälittävää. Sitten nää mukulat havahtuvat pikkuhiljaa, osa yläasteen aikana, osa lukioikäisinä, ei minusta tule NHL kiekkoilijaa, eikä Jari Litmasta. Olen itse asiassa keskinkertainen pelaaja ja moni muu paaaaljon parempi. Teini-iässä tapahtuukin kummia. Ihan on monta esimerkkiä tuttavapiiristä. Yksi juuri lopetti jalkapallon kun ei pystynyt enää olemaan ikäkautensa parhaimmistoa 15-vuotiaana. Vielä jokin aika sitten, ehkä vuosi sitten,haaveili tosissaan ammattilaispalloilijan urasta ulkomailla. Vaivihkaa koko harrastus loppuu. Vanhemmat toki järkyttyneitä. Ja yksi poika nyt 13 mutta valinnut amatööriseuran ja ihan tosissaan kuvittelee kuten vanhempansakin, tulee NHL-kiekkoilija!

Eihän sinulla vaan ole lapsia...?

On tullut nähtyä niin paljon karvaita pettymyksiä teini-iässä. Koko elämä ollut vain yhtä ainoaa harrastusta. Kuviteltu, ammattilaisurheilijan ura kutsuu aikuisena. Sitten huomataan, en ole tarpeeksi hyvä. Eniten putoamisia pilvistä tapahtuu teini-iässä. Moni huippu putoaa keskinkertaiseksi. Moni keskinkertainen paremmaksi mutta ei huipulle. Pikkuhiljaa tapahtuu putoamisia huonompiin sarjoihin,peliaika vähenee ym. Aika armotonta alkaa olemaan jo tuosta 13-vuotiaasta eteenpäin. On kova pala lukioikäisenä tajuta, en koskaan pääsekään SM-sarjaan, enkä ulkomaille. Nämä vanhemmat vielä kuvittelevat olevansa pyhimyksistä seuraavia, kun ovat seisseet kentän laidalla arki-illat ja viikonloput peleissä. Kyllä on yksipuolinen elämä silloin perheellä. Viikonloppuisin kuuluisi tehdä myös kaikkea hauskaa yhdessä, ei seistä huutamassa kentän laidalla ja muksut silloinkin ylös aikaisin ja ajo jonnekin matsiin.

Meillä on harrastuksia mutta luojan kiitos ei näissä maanisissa joukkuelajeissa. Meillä 4 iltana vkossa harrastus ja max kerran kk jompana kumpana päivänä lau tai su kisa, johon ei ole pakko osallistua. Yksilölaji. Täysin harrastuspohjalta siis. Olen erittäin tyytyväinen. Viikonloput vietämme perheen kesken, sukuloimassa, tuttuja käy kylässä, käymme uimassa, kylpylässä, lenkillä, teemme ulkopihatöitä, lapsi tramppailee pihalla, näkee kavereita. Lapsi on lahjakas koulussa, koulutöillekin jää aikaa.

Muusta väliä mutta onnellinen kun poika ei valinnut jääkiekkoa. Sieltä tulevat huonokäytöksisimmät lapset. Se kielenkäyttö! Samoin heidän vanhempansa, oksettavaa kielenkäyttöä. Nämä lapset myös usein häirikköjä ja huonoja koulussa. Jääkiekossa opetetaan huonoja tapoja. Vapaa-ajalla myös viina maistuu ja tappeluihin ajaudutaan herkästi.

Todellatyperää kirjoitti:

On tullut nähtyä niin paljon karvaita pettymyksiä teini-iässä. Koko elämä ollut vain yhtä ainoaa harrastusta. Kuviteltu, ammattilaisurheilijan ura kutsuu aikuisena. Sitten huomataan, en ole tarpeeksi hyvä. Eniten putoamisia pilvistä tapahtuu teini-iässä. Moni huippu putoaa keskinkertaiseksi. Moni keskinkertainen paremmaksi mutta ei huipulle. Pikkuhiljaa tapahtuu putoamisia huonompiin sarjoihin,peliaika vähenee ym. Aika armotonta alkaa olemaan jo tuosta 13-vuotiaasta eteenpäin. On kova pala lukioikäisenä tajuta, en koskaan pääsekään SM-sarjaan, enkä ulkomaille. Nämä vanhemmat vielä kuvittelevat olevansa pyhimyksistä seuraavia, kun ovat seisseet kentän laidalla arki-illat ja viikonloput peleissä. Kyllä on yksipuolinen elämä silloin perheellä. Viikonloppuisin kuuluisi tehdä myös kaikkea hauskaa yhdessä, ei seistä huutamassa kentän laidalla ja muksut silloinkin ylös aikaisin ja ajo jonnekin matsiin.

Nää, sä ole nähnyt yhtään mitään. Todennäköisesti sinulla ei ole lapsiakaan, toivon suorastaan ettei ole.

Mitään ei maailmassa saavuta luovuttamalla jo lähdössä ja ajattelemalla, ettei kannata yrittää, koska silloin voi ehkä pettyä.

Todellisuudessa ne tuntemani ihmiset, jotka kilpaurheilivat lapsena, ovat olleet ylpeitä ja tyyväisiä asiasta aikuisena, vaikka ura on lopahtanut lukioaikana. Tavoitteellinen harrastaminen - siis silloin, kun se on lapsen/teinin oma tahto, kuten ap:n naapurin lasten kohdalla olletenkin on - on arvokas kokemus. Se kasvattaa kurinalaisuutta, sitkeyttä ja (jos on kyse joukkuelajista) ryhmähenkeä.

Ihan riippumatta siitä, tuleeko ko. lajista itselle ammatti. Pienelle vähemmistölle tulee, mutta enemmistö pääsee muuten nauttimaan lajin harrastamisesta, syvällisestä tuntemisesta ja edellä mainituista sitkeyteen ja kurinalaisuuteen liittyvista opeista.

Sitä paitsi, ihan normijoukkueillakin on useampia harjoituskertoja viikossa, riippumatta siitä kuinka tosissaan nuori lajiharrastaja tähtää alan ammattilaiseksi. Ei siis ole ollenkaan sanottua, että ap:n naapurin muksut muka edes tähtäisivät jalkapalloammattilaisiksi. Tuskin.

Ja lapsia karsitaan joukkuelajeissa edustusjoukkueisiin kaiken aikaa, joten jokainen kilpaa urheileva oppii sietämään pettymyksiä jo ennen sitä lukioikääkin. Kasvattava kokemus sekin, jota ilman kotona pleikkaa pelailevat ikätoverit elävät.

Ps. Minun lapseni eivät siis harrasta kilpaurheilua, mutta pidän kommenttejasi vaan ihan älyttömän lapsellisina ja mustavalkoisina.

26

Onpas typeriä kommenttisi. Minä taas olen nähnyt useita nuoria, jotka vaipuneet masennukseen, alkoholi tullut kuvioihin ja koulu mennyt päin prinkkalaa kun totuus valjennut. Hullut vanhemmat eivät ole edes muistuttaneet asiasta, sinusta ei varmaan tule huippua, mutta kiva harrastus. Uskottelevat huipulle pääsemisestä. Mikä on yksiselitteisesti väärin.

Yle, jääkiekkoagentti kertoo: Kylmä tosiasia on se, että kustakin ikäluokasta koko Suomessa vain noin yhdestä prosentista tulee liigakiekkoilijoita ja noin promillesta jääkiekkoilijoita maajoukkueeseen. Kun asiat on tehty kylmästi kilpa- ja tulosurheilun ehdoilla, on unohdettu se, mistä harrastamisesta on loppujen lopuksi kyse.

Minä ainakin koen, että lapset on niin kamalan vähän aikaa lapsia ja ne muutamat tunnit arki-illoissa on ihan liian vähän olla niiden omien lasten seurassa. Näistä itsekkäistä syistä roikun siellä harrastuskenttien laidoilla. Toinen syy on se, että se on myös lapsille tärkeää. Kyllä meillä joka viikko kysytään, että "äiti, mikä työvuoro sulla on, pääsetkö mukaan?"

Mulle on kyllä aivan sama, mitä muut tekee tai mitä muut tästä ajattelee. Roikun siellä kentän laidalla tasan niin kauan, kunnes lapset itse sanoo että äiti, älä tule.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko ajatellut, että ehkäpä tämä äiti HALUAA olla mukana lastensa harrastuksessa ja jopa nauttii siitä. Ei se ole oman vapaa-aikansa haaskaamista, jos tykkää siitä mitä tekee. Jos se olisi jotenkin vastenmielistä, niin sitten on tietenkin eri asia. 

Mitäs sitten jos jompikumpi tai molemmat lapsista lopettaa harrastuksensa? Äiti raivoaa, että "Ettehän te voi lopettaaa, eihän mulla ole sittenenää elämää!!!"

Olet lapsellinen.

Pitää paikkansa, kolme löytyy kotoa.