Miksi lapsuudenkodissa vierailu on aina ahdistavaa?

Minusta on tosi kiva käydä.

M44

Vierailija kirjoitti:

Sinulta odotettiin paljon? Tunnet automaattisesti riittämättömyyttä lapsuutesi ympäristössä?

En ole aloittaja, mutta itse ainakin samaistun tähän. Ikään kuin pelkäisin koko ajan että mokaan jotain. Omassa kodissani olen ihan toisenlainen, paljon rennompi. Ja olen jo keski-ikäinen.

Vierailija kirjoitti:

Siis kaikilla ketjussa on jäljellä lapsuudenkoti, jonne mennä?

Kerrostaloa ei voi koskaan sanoa kodiksi

Joitaki vanhempia alkaa ahistaan ja väsyttään ku nuoriso tule käymään. Miks?

Vierailija kirjoitti:

En tiedä, koen itse samaa. Etenkin joulunvietot ovat alkaneet tuntua kummallisen pakotetuilta, mullakin kuitenkin hyvä lapsuus takana ja välit vanhempiin normaalit. Olen 27-vuotias, mutta vanhemmilla käydessä tuntuu melkein kuin "taantuisin" jollekin alemmalle ikätasolle, alkaa herkästi ärsyttämään ja väsyttämään. Tapaamiset vievät energiaa, puheenaiheet ovat aina samat... Hetken aikaa jaksaa mutta ei päivää pidempää.

Psykologian opinnoista jäi mieleen tuo, eli tämä on kuulemma normaali ja yleinen ilmiö, että lapsuuden perheen luona taantuu siihen rooliin, joka itsellä lapsuudessa siellä oli.

Meillä on perheessä niin paljon puhumattomia asioita. Se virtahepolauma vie kaiken tilan hengittää, vaikka näennäisesti kaikki on hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on perheessä niin paljon puhumattomia asioita. Se virtahepolauma vie kaiken tilan hengittää, vaikka näennäisesti kaikki on hyvin.

Meidän suvussa virtahevot vie kaiken tilan, ja ruuat.

Ei ole voinut käydä vuosikausiin itsestäni riippumattomista syistä.

Yllättävää lukea, että monilla keski-ikäisilläkin todella ON vielä se lapsuudenkoti, missä vanhemmat edelleen asuvat, ainakin toinen heistä.

Ehkä silloin aika tuntuukin pysähtyneeltä ja aikamatka sinne entiseen ahdistaa.

Minun aikuisilla lapsillani ei ole lapsuudenkotia, missä käydä. Muutimme jo heidän lapsuudessaan monta kertaa, ja vielä uudelleen kun olivat muuttaneet pois kotoa.

En tiedä, kiintyivätkö he erityisesti mihinkään maantieteelliseen paikkaan ja rakennukseen.

Aikuisen poikani kanssa juttelimme juuri äsken. Hän pohti muuttoa takaisin entiseen kotikaupunkiinsa, ja totesi, ettei hän tunne olevansa kotonaan erityisesti missään. Siis niin, että kaipaisi sinne, ja siellä tuntuisi "olevan kuin kotonaan".

Näiltä, joilla lapsuudenkodin täyttävät näkymättömät virtahevot, kysyn: miksei asioita voi ottaa puheeksi ns. aikuisten kesken? Ei ihme, että ahdistaa, jos takaraivossa painaa iso musta möykky, mutta täytyy puhua vaan säästä ja mitä syödään.

Itse olen ainakin yrittänyt, edesmenneen äitini kanssa. Hän ei kyennyt sanomaan oikein mitään, mutta minua helpotti, että sain kakaistuksi ääneen yhden itselleni tärkeän, raskaan lapsuusmuiston.

Vierailija kirjoitti:

Yllättävää lukea, että monilla keski-ikäisilläkin todella ON vielä se lapsuudenkoti, missä vanhemmat edelleen asuvat, ainakin toinen heistä.

Ehkä silloin aika tuntuukin pysähtyneeltä ja aikamatka sinne entiseen ahdistaa.

Minun aikuisilla lapsillani ei ole lapsuudenkotia, missä käydä. Muutimme jo heidän lapsuudessaan monta kertaa, ja vielä uudelleen kun olivat muuttaneet pois kotoa.

En tiedä, kiintyivätkö he erityisesti mihinkään maantieteelliseen paikkaan ja rakennukseen.

Aikuisen poikani kanssa juttelimme juuri äsken. Hän pohti muuttoa takaisin entiseen kotikaupunkiinsa, ja totesi, ettei hän tunne olevansa kotonaan erityisesti missään. Siis niin, että kaipaisi sinne, ja siellä tuntuisi "olevan kuin kotonaan".

Näiltä, joilla lapsuudenkodin täyttävät näkymättömät virtahevot, kysyn: miksei asioita voi ottaa puheeksi ns. aikuisten kesken? Ei ihme, että ahdistaa, jos takaraivossa painaa iso musta möykky, mutta täytyy puhua vaan säästä ja mitä syödään.

Itse olen ainakin yrittänyt, edesmenneen äitini kanssa. Hän ei kyennyt sanomaan oikein mitään, mutta minua helpotti, että sain kakaistuksi ääneen yhden itselleni tärkeän, raskaan lapsuusmuiston.

Tulin vain muistuttamaan, että on paljon ihmisiä, jotka haluaisivat puhua vaikeista asioista ja ovat yrittäneet. Mutta kun yritykseen ei vastata, siitä rangaistaan tai sinut tehdään naurunalaiseksi tai syylliseksi, jäävät tulevat yritykset ja sehän se tarkoitus tuollaisessa onkin. Se on henkistä väkivaltaa ja laittaa todella harkitsemaan, montako kertaa itsensä laittaa sille alttiiksi, sillä se on traumaattista ja raskasta. Eikä todellakaan paranna mitään, päinvastoin. 

Tämän haluaisin kaikkien muistavan, jotka rennosti kuittaavat, että "etkö saa suuta auki". Olette onnekkaita, jos vaikeiden asioiden puheeksiottaminen on sujunut teidän elämässänne noin terveellä tavalla.

Minä en lapsenakaan tuntenut lapsuuskotiani kodiksi, se oli minun mielestä vanhempien asunto, jossa me lapset saatiin asua. Minulla ei ollut ikinä mitään koti-ikävää vaikka olin kesäisin parikin kuukautta mummolassa. Luulin, etten kärsi sellaisesta, mutta nyt aikuisena huomaan, että tunnen koti-ikävää omaa kotiani kohtaan. Kotiin on aina ihana palata, mutta en tarkoita sillä lapsuuskotiani.

Ehkä jotkut käsittää asian eri tavoin, mutta vaikka käyttäisin sanaa "lapsuuden koti", en tarkoita sillä fyysistä paikkaa, koska muutimme muutaman kerran lapsuudessani, vaan tarkoitan vanhempieni tämänhetkistä kotia. Siellä on suurin piirtein ne samat huonekalut kuin on ollut viimeiset 40 vuotta 😊

Uskoisin, että nimenomaan se lapseksi taantuminen tapahtuu aikuisilla lapsilla, turha kaikesta on syyttää vanhempia. Toki kasikymppinen äitini edelleen hössöttää ja huolehtii ettei heiltä lähdetä nälkäisenä, vaikka itse autan heitä jo paljon mm. siinä ruoanlaitossa. Eikä minua haittaa se yhtään - ihana kun joku niin välittää Kaikella on aikansa.

Tuntuu väsyttävältä myös äitinä. Minulla on ihanat lapset, heidän puolisonsa ja lapsenlapset. Riitaa tms ei ole mutta lapseni taantuvat aina kotiin tullessaan ja heidän puolisonsa joko sopeutuvat tai uupuvat. Minun pitäisi äitinä hoivata koko laumaa ja se tuntuu ihan hassulta kun ovat pärjääviä aikuisia muuten. Juuri ja juuri osaavat leivänpaahdinta käyttää, mutta tiskikonetta tms eivät. Makaan sohvalla aina monta tuntia kun lähtevät.

Ahdistaa täälläkin.  Just olin jouluna yhden yön siellä ja edelleenkin uuvuttaa.

Aikalailla samat asiat mitkä muillakin; lapsuus sinänsä onnellinen muisto, mutta joku painava ja ahdistava ilmapiiri lapsuudenkodissa on. Vaikea sanoittaa tai selvittää tarkempaa syytä.

Vierailija kirjoitti:

Koska olet aikuinen, mutta lapsuudenkotiisi mennessä vanhat roolit alkavat vaistomaisesti tulla takaisin. Et pidä siitä, koska olet aikuinen ja ahdistut. Tämän vanhan roolin ei siis tarvitse olla mitään negatiivista, vaan enemmän sitä että et vaan enää näe sitä vanha asetelmaa tuttuna ja se alkaa ahdistaa. Tulee halu omaan kotiin, omaan elämään. 

En tiedä miten vanhemmat sen kokevat, varmaan eri tavalla kun lapsista on kyse. Mutta samalla tavalla äitini taisi ahdistua kun oltiin mummolassa, vaikka heilläkin oli hyvät välit. Mutta hänellä oli oma elämänsä ja usean pyhäpäivän vaistomainen taantuminen oli liian raskasta.

Saako kukaan kiinni mitä tarkoitan? En puhu negatiivisesta, vaan sellaisesta kummallisesta, hieman kiusallisesta tunteesta.

Tämä on hyvin ja selkeästi selitetty.

Ei ahdista, mutta tuntuu jotenkin tylsältä. Vähän sellainen olo, että mitäs sitä nyt sitten tekisi.