Perheen näkymätön lapsi - millaista elämäsi on aikuisena?

Vaadin paljon huomiota ja jos en sitä saa tarpeeksi, loukkaannun. Ja oon epävarma

Näkymättomänä miehenä olemisessa on etunsa.

Vierailija kirjoitti:

Vaadin paljon huomiota ja jos en sitä saa tarpeeksi, loukkaannun. Ja oon epävarma

Sama juttu! Ne tunteet, joita ei lapsena ole saanut ilmaista ovat aikuisiällä vyörynneet esiin.  Niin sanottu teini-ikä on iskenyt päälle todella myöhään, yli 3-kymppisenä. Ihmissuhteilta kaipaan huomattavaa vakautta ja turvallisuutta. Ellen saa tilannetta mitenkään omilla toimillani korjattua, niin saatan vain ahdistusta hallitakseni poistaa ihmisiä elämästäni.

Olen hyvin huomionhakuinen ja tunnen oloni jatkuvasti ulkopuoliseksi niin töissä kun ystäväpiirissäkin.

Vierailija kirjoitti:

Olen hyvin huomionhakuinen ja tunnen oloni jatkuvasti ulkopuoliseksi niin töissä kun ystäväpiirissäkin.

Minäkin olen hyvin taipuvainen tuntemaan tuollaisia ulkopuolisuuden tunteita. Olen tuntenut niitä koko ikäni.  Olen yhä hyvin herkkä ristiriidoille. Toisinaan minusta saattaa yhä tuntuu siltä, kuin minua ei oikeasti olisi edes olemassa (kukaan ei näe minua, en ole todellinen). Vaikeissa tilanteissa minun on yhä hankala toimia ja usein suunnittelen vain lähteväni jonnekin pakoon aivan kaikkea.

Ahdistun jos välit alkaa olemaan liian läheiset kenen tahansa kanssa. Olen ollut sekä opiskelemassa että töissä ulkomailla, sillä olen halunnut häipyä kuvioista. En oikein löydä paikkaani mistään.

Tietyissä asioissa en ole antanut polkea itseäni tai asioitani. Muutuin nuorena aikuisena jopa jossakin määrin röyhkeäksi saavuttaakseen tietyt asiat elämässäni. Jos ei heti niin melko pian.

Olen varovainen siinä ketä päästän ihan lähelle ja kehen voin luottaa. On ystäviä, mutta enemmän hyvän päivän kavereina. Eivät tiedä minusta/asioistani kaikkea.

Poltan siltoja takanani jos ahdistun jostakin liikaa.niitä en ole katunut.

Ihan samat, toisaalta tunnen useimmiten olevani konkreettisestikin näkymätön, ja toisaalta haluaisin hirveästi huomiota, kuitenkaan koska ihmissuhteita ei ole niin en saa huomiota edes normaalia määrää.. vietän suurimman osan ajastani omassa mielikuvituksessani johon sisältyy myös paljon ihmisvihaa.

Kummallista että voi tuntea samoin, vaikka itse en ollut lapsena näkymätön ja minua rakastettiin.

Ulkopuolinen olen ollut aina, ja lisäksi pelkään että ihmiset näkevät minut ihan erilaisena kuin mitä olen =pahana. Tuntuu että koko ajan joudun keskittymään etten käyttäydy huonosti ja vedä kaikkea paskaksi, koska "mitäpä sillä enää väliä kun vihaavat minua kuitenkin". Ystäviä en ole saanut pidettyä aikuisiällä yhtäkään, joka tietysti vahvistaa sitä ulkopuolisuuden ja viallisuuden kokemusta.

En tunne itseäni suomalaiseksi enkä oikeastaan edes ihmiseksi, eikä minulla ole mitään tunnesidettä koko ihmiskuntaan. Ts esim maapallon kannalta olisi todella hyvä jos ihmiset kuolisivat sukupuuttoon, enkä aidosti osaa samaistua niihin joiden mielestä tuo olisi huono juttu.

Tunnen jatkuvaa väsymystä ja ahdistusta. Nukun huonosti. Ystäviä en ole koskaan halunnut enkä ole osannut olla muiden naisten kanssa. Pakkomielteinen suhtautuminen seksiin. Olin 8 vuotta sinkkuna mutta nyt 30-vuotiaana olen löytänyt parisuhteen (mies 9 vuotta vanhempi), olen jatkuvasti tyytymätön suhteeseen mutten halua erotakaan. Mies tuntuu jatkuvasti liian etäiseltä ja kylmältä ja onkin sitä. Seksielämä ei toimi.

- Turvattomuuden tunne

- Masennus, ahdistus, OCD jne.

- Pitkäaikaistyötön

- Yksinäisyys

ym.

Koko suku ja perhe tunnekylmää zombia.

Näkymätön ei tarkoita ettei lasta olisi rakastettu?

Vierailija kirjoitti:

Näkymätön ei tarkoita ettei lasta olisi rakastettu?

Tietenkin tarkoittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näkymätön ei tarkoita ettei lasta olisi rakastettu?

Tietenkin tarkoittaa.

Ei välttämättä. Mua rakastettiin ja huomioitiin normaalisti. Silloin kun veljeni (inva, älyssä ei vikaa) ei ollut paikalla. Eli äärettömän harvoin. Molempien vanhempien kaikki aika meni veljen paapomiseen. Minut ja tarpeeni unohdettiin. Siis pienenä jo jos pyysin lukemaan kirjaa tai pelaamaan sanottiin joo. Sitten veljeni vei huomion ja ei kukaan tullut ikinä lukemaan tai pelaamaan. Opin sitten lukemaan nuorena ja pelasin lautapelejä pehmolelujen kanssa.

Mutta sitten taas kun veli oli vaikka lääkärillä ja toinen vanhempi oli kanssani kotona, he huomioivat minua koko ajan. Silloin pelattiin ja luettiin. Ja ovat olleet ylpeitä kun kirjoitin ylioppilaaksi, pääsin yliopistoon ja sain töitä.

Äiti ihmettelee miksi en pyydä apua tai ole avaudu ollenkaan jos jokin on vialla. Ihme juttu. 

Vierailija kirjoitti:

Näkymättomänä miehenä olemisessa on etunsa.

Hienosti osasit avata fiiliksiäsi, kiitos.

Olen erittäin itsenäinen, ja koen avun pyytämisen joskus jopa liian vaikeaksi.

En puhu tunteistani kovinkaan monelle ihmiselle. Peittelen myös kipuja, tai mitään muuta, joka voisi ns.häiritä tai huolestuttaa muita ihmisiä.

Olen myös tottunut olemaan yksin. Minulla on kyllä ystäviä, mutta pystyn helposti viihdyttämään itseäni. Tuo voi tosin johtua introverttiydestä.

Minulla on myös kehitysvammainen sisarus.

Olen erittäin ahdistunut puhumaton henkilö, jonka itsetunto on olematon ja joka tuntee, että kaikki vihaavat häntä. Olen käytännössä puhumaton, sillä lapsena minun käskettiin aina pitää suuni kiinni ja painua pois häiritsemästä muita. Vanhemmat ja sisarukset vielä ihmettelevät, että miksi en halua olla heihin yhteydessä, kun sain koko lapsuuteni kuulla, että he eivät haluaisi, että olen olemassa. No, nyt he ovat saaneet, mitä halusivat kun minä lakkasin olemasta heille poika tai veli, jota ei haluttu tai hyväksytty.

Vierailija kirjoitti:

Äiti ihmettelee miksi en pyydä apua tai ole avaudu ollenkaan jos jokin on vialla. Ihme juttu. 

Joo, sama mulla! Hmmm, tosiaan aika jännä. Voisiko mitenkään millään tavalla liittyä siihen, että ollessani lapsi koko perhe keskittyi jatkuvasti äitini, isäni, sisarukseni asioihin? Jos minä joskus yritin jotain kertoa, niin reaktioita ei juuri tullut. Kun eihän minulla nyt tietenkään voinut olla mitään ongelmia, koska kaikilla muilla oli.