Kerronpa kuulumisia.
heippa taas!
Ajattelin kertoa teille, jotka mun juttuja olette lukeneet missä nyt mennään. Olin tällä viikolla keskiviikkona siinä verikokeessa, jossa selvitettiin onko minulla suurentuntut veritulppariski. Olin varautunut siihen, että tulosta odotellaan jopa kuukausi. No, heti seuraavana päivänä sairaalasta soitettiin, ja kerrottiin että mulla on kaikki kunnossa. Mutta... Niin, ei tietenkään voitu päästä noin helpolla... Lääkäri oli sitä mieltä, että näin rankan kokemuksen jälkeen selvitellään vielä lisää. Eli nyt olemme miehen kanssa molemmat menossa verikokeeseen ensi viikolla. Haluavat selvittää onko meillä yhdessä piilevänä joku " taipumus" tällaiseen. Mä en muista niitä hienoja sanoja joita se nainen käytti; allo..... jotain. Oli hyvin pitkä sana, eikä sanonut mulle mitään joten jäi unholaan.
On hienoa, että tutkitaan ja selvitellään, mutta jotenkin rasittaa ja ennenkaikkea pelottaa. Mitä jos tuleekin testitulos, joka estää meitä enää yrittämästä vauvaa... Ja myös se mua ahdistaa, kun koko ajan joutuu siirtämään sitä " yrittämisajankohtaa" eteenpäin. Tuntuu, että tässä iässä kuukausikin työntää mun mahdollisuuksia raskautaua aina vain enemmän tuonne haavemaailman puolelle. Haluaisin heti aloittaa ilman ehkäsyä.. Kun eihän se kuitenkaan heti tärppää!! Mutta kunpa saisi edes yrittää. Meillä on siis nuo kolme pientä tyttöä, syntyneet ilman ongelmia, joten mitenkään en jakaisi uskoa, että meillä miehen kanssa olisi jotain yhteensopimattomuutta.
Kuopus täyttää kohta kolme, joten työt alkaa kolmen viikon kuluttua. Pelottaa sekin. Olen kyllä ollut töissäkin aina välillä. Viimeisin hoitovapaajakso alkoi 1.9.05. Siltikin ajatus töihinpaluusta tuntuu kammottavalta. Äitiyslomanhan tässä piti kohta alkaa.
Mitä kuuluu Mondikselle, Lapaniinalle, Landeliinalle...? ja muillekin, joiden kanssa täällä enemmän juttelin keskenmenoni jälkeen maalis-huhtikuussa.
Kommentit (4)
Sä kuulostat kyllä sellaiselta, että sun pitäisi päästä keskustelemaan jonkun ammattilaisen kanssa. Ei kai ne masennuslääkkeetkään turhia ole, mutta ei ne poista esim. menettämisen pelkoa, joka sulla on. Tai siis enhän mä tiedä miten ne lääkkeet vaikuttaa ihmiseen. Kai nekin paikallaan on, jos niille on resepti kirjoitettu. Olen pahoillani sun puolesta, tuntuu, että on niin paljon muutakin kuin tuo vauvan menettäminen. Hyvä jos siellä akupunktiossa sait helpotusta!
Mulla on tällä hetkellä muut asiat aika hyvin. Keuhkokuume on parantunut, tosin, mielestäni olen vieläkin vähän toipilas. Olen aina ollut kova liikkumaan, ennen raskautta juoksin paljon ja raskausaikanakin yritin kävellä reippaasti. Nyt en edelleenkään kävele kovempaa kuin kolmevuotiaani. Ehkä pystyisin jo, mutta hiljaa on ihan hyvä. Pihalla olen tehnyt ihan kevyitä hommia, en ole koskenutkaan niihin halkoihin...
Muut asiat on varmaankin siksi hyvin, koska mä vaan ajattelen uutta raskautta. Mulla on niin kamala ikävä sitä pientä vauvaa, jota me ei saatu. Tiedän, että uusi raskaus ei toisi enkeliämme takaisin, mutta vauvankaipuu on valtava. Mutta aika raastavaa tääkin on, siis että yhtä asiaa vaan ajattelee. Ja kyllä meidän muukin perhe menetystämme kaipaa. Kuusivuotiaani kyselee vähintään kerran viikossa " äiti, oletko sä ihan varma, ettei se vauva kuitenkin ole vielä sun mahassa. Jos se sittenkin syntyy" . Sillä on silmissä sellainen toiveikas katse kun se kattoo mua suoraan silmiin. Lapsille en ole kertaakaan sanonut, että ehkä meillä joskus vielä vauva on.
En halua heille tuottaa pettymystä, jos niin ei käykään.
Taas tuli vaan höpistyä. Mutta sitä vartenhan tää palsta kai on. Lukee ken jaksaa...
Kiva kuulla sinusta, vaikka tosin surullisten aiheiden kautta.
Toisaalta on tosi hyvä, että teidät tutkitaan perusteellisesti, että saataisiin tietää mahdollinen taustalla oleva ongelma - joka ehkä siten voitaisiin hoitaa? Mutta toisaalta minäkin pelkäisin hullun lailla tutkimuksista mahdollisesti paljastuvaa " tuomiota" ; tietoa, että jotakin todella on vikana, ja joka estäisi tulevat yritykset, tai että saisitte jopa kiellon enää ikinä yrittää lasta. Kauheita pelkoja, mutta tässä tilanteessa niin todellisia. Jotenkin tuo " yrityskielto" , tai puolen vuoden pakollinen tauko, tuntuu myös ahdistavalta. Tietenkin ymmärrän, että kropan pitää antaa palautua, mutta on varmasti vaikeaa, kun aika vaan kuluu, eikä se tuo teitä yhtään lähemmäksi sitä tulevaa nyyttiä. Kumpa teillä olisi kaikki veriarvot ym. hyvin, ettei enää lisämurheita tulisi...jotenkin tuntuu, että vastoinkäymisiä sataa niskaan kerta toisensa perään. Ettei tämä yksi kauhukokemus riitä, vaaan ihmistä koetellaan oikein kunnolla.
Lapaniina: hienoa, että pääsit ymmärtäväisen luontaishoitajan pakeille! Aiotko jatkaa hoitoa? Se varmasti auttaa sinua tässä tilanteessa. Itsekin olen harkinnut vyöhyketerapiaa, mutta lääkärin mukaan niitä ei kannata ruveta sotkemaan yhdessä hormonihoitojen kanssa. Jotenkin silti olen aina uskonut luontaishoitojen parantavaan ja eheyttävään voimaan. Tuosta terapiasta. Kyllä minusta kaikilla on oikeus saada jutteluapua, etkö saisi terveyskeskuksesta aikaa, tai lähetettä sieltä eteenpäin? Vai oliko tämä nyt juuri se, mihin oli puolen vuoden jono. Itse käyn juttelemassa tk:n psykiatrisen sairaanhoitajan luona, tosin olen käynyt vasta kerran, mutta seuraava aika on varattu viikon päähän, ja käyn siellä luultavasti kesän ajan. Juuri km:n jälkeisinä päivinä otin yhteyttä Kättärin sairaalateologiin, jonka puhelinnumero oli keskenmenon kokeneille annettavassa infolapussa. Soitin hänelle muutamaan otteeseen ja purin shokkiani, ja tuntui hyvältä saada jutella kokeneen ja empaattisen " sielunhoitajan" kanssa. Ilman jutteluapua tämä kaiki olisi varmasti ollut moninkertaisesti vaikeampaa. Tosin olen kyllä purkanut mieltäni myös ystäville, mutta täysin ulkopuoliselle on helpompi kaataa kaikki henkinen jäte sielustaan ulos ilman pelkoa, että mitähän se ajattelee musta. Toivon kovasti, että saat apua, ja olemmehan me täällä palstalla sinua tukemassa!
Omaa tilannetta: viisi ja puoli viikkoa km:stä, ja nyt alkanut vieno tuhruttelu viittaisi ekoihin menkkoihin, jotka siis käynnistetään primoluteilla. Maidontuotantokin on vihdoinkin loppunut Pardodel-kuurilla, jota söin pari viikkoa. Siitä tulikin aika mahtavat sivuoireet, pyörrytys, oksettava olo, pahoinvointi, näköhäiriöitä ym. Meille tehdään nyt siis lääkkeellinen PAS kesäkuussa, ja varmaan loppuviikosta aloitan progynovat. Tämä seuraava hoito tulikin yllättäen näin pian, vaikka olin varautunut ensi syksyyn. Mutta siis hyvä näin, seuraava hoito ja sen ajattelu on mulle oikeastaan ainoa henkireikä tällä hetkellä. Pienenä takaiskuna tuli se, että ultrassa löydettiin PCO-tyyppiset munasarjat. Vaikka eihän sillä näissä rankemmissa hoidoissa kuulemma hirveästi ole väliä, kun munasarjoja buustataan keinotekoisesti kuitenkin. Epäilen myös itselläni olevan kilpirauhasen vajaatoimintaa, oireilu viittaisi siihen (hirveä väsymys 24h, painonnousu ym.) ja kävinkin verikokeissa viikko sitten. PCO ja kilpirauhasen vajaatoiminta lisäävät molemmat keskenmenojen riskiä. Että ahdistus on aika valtava tällä hetkellä. Mutta en enää sillä tavalla iloitse tulevasta hoidosta, kuin viimeksi, lähinnä ahdistaa, kun km:n pelko on niin valtava. En edes ystäville tällä kertaa kerro koko PASsista, en halua mitää kyselyjä ja lohdutuksia taas kun jotain menee pieleen. Km:ni jälkeen neljä lähipiiriin/tuttaviin kuuluvaa ihmistä on ilmoittanut raskaudestaan, yksi oli vahinkoraskaus, kaksi näistä tullut heti ensi yrittämällä, ja ihan ääneen pohtivat, pidetäänkö toukka vai ei. Tällaiset ottaa todella, todella lujille, ja tuntuu, että nyt kyllä ihmistä koetellaan ihan äärirajoilla.
Huh, tuli pitkä sepustus, mutta helpottaa purkaa tänne ajatuksiaan. Kiitos kun kuuntelitte:)
Toivon meille kaikille niin paljon, paljon voimia. Voimia jaksaa ja vielä toivoa.
Kiva kun kerroit kuulumisia. On jännää, miten teistä on tullut minulle kuin kavereita. Ihan varta vasten tulin nopsaa koneelle katsomaan, onko tullut viestejä tähän aloittamaani ketjuun. Ihan kuin joskus käyn tarkistaa onko tullut sähköpostia...
Ei meillä taida kellään olla helppoa, kullakin omat huolensa, mutta yritetään vaan jaksaa ja välttää murehtimista. Luotetaan siihen, että seuraavilla kerroilla me onnistumme. Oli sitten kyse mistä tahansa asiasta. Mäkin koko ajan yritän psyykata itseäni, ettei meistä voi löytyä mitään vikaa, me ollaan jo tarpeeksi saatu sadetta niskaan. Ja kuitenkin mä tiedän, että kaikkihan on mahdollista... Ääh, en tiedä mitä toi psyykkaus auttaa, sehän on vaan itsensä huijaamista. Niin, yritä tässä nyt sitten ajatella positiivisesti, kun luonne on perusnegatiivinen...
Aurinkoisia päiviä onneksi riittää.
Olipa mukava kuulla susta, vaikka asia oli kyllä harmittava. Toisaalta hyvä että tutkivat, mutta ymmärrän paremmin kuin hyvin miten tuo lykkääntyminen tuskastuttaa.
Valitettavasti en pysty mitään kovin pirteää täältä kirjottelemaan. Viime viikolla psykiatri kirjoitti masennuslääkkeitä, mutta en ole niitä ajatellut ottaa, ainakaan vielä, kynnys on niiiiiin korkea... Pitkään hän esitelmöi lääkityksen hyödyistä, hyvin nihkeä oli keskusteluterapiaa kohtaan, ja mä olisin tuntenut just sitä kaipaavani. No, nykyään vaaditaan ensin puolen vuoden hoitosuhde psykiatriin ja sitten vasta ruvetaan edes harkitsemaan terapian mahdollisuutta ja lähettelemään hakemuksia kelalle ym. eli voi mennä vuosikin. Ystäväni osuvasti sanoikin, että siinä on pari vaihtoehtoa, silloin on jo liian myöhäistä tai sitten sitä ei enää tarvitse. Päätin sitten kokeilla jopa akupunktiota! Olin perjantaina, ihana ihminen, vähän vanhempi nainen, minusta tuntui että sinne mun oli tarkoitus löytää, hän on sattumalta myös koulutettu psykoterapeutti, että jutteluahan se melkein kokonaan oli. Kun mulla on näitä muitakin juttuja, vauvan menetys ei ole ainoa asia mikä päässä pyörii, mutta se on se kaikkein surullisin. (ja tähän aina mielessäni lisään " tällä hetkellä" , kun on kaikenlaisia menettämisen pelkoja) En siis uskalla kovin luottaa tulevaisuuteen tai iloita.
Kuulin anopin siskolta, että anoppi ei soittele tänne siksi, että lääkäri on käskenyt hänen olla itsekäs, ja nyt hän sitten on ensimmäistä kertaa (!!!!!) elämässään itsekäs.Voisin tähän ehkä päästää muutaman ruman sanan, mutta eipä se mitään hyödytä. Anoppi sai siis lievän aivoinfarktin kaksi kuukautta sitten ja menee kohta töihin. Meidän asioista ei onneksi tiedä oikein yhtään mitään, hänelle on ykkösenä tullut aina aviomies, sitten työ, ja jossain sitten varmaan pojanpojat, mitäpä siinä paljon onkaan virkaa esim. ne lapset synnyttäneellä henkilöllä. On esim. sanonut, ettei muista ainoan poikansa lapsuudesta mitään. Kuvaa mun mielestä aika hyvin tilannetta. No, menipä näemmä anoppivalitukseksi, mutta pakko kai vähän purkaa ja toi mykkä asennoituminen loukkaa mua aika paljon. Mutta kiva että jollain on varaa olla " itsekäs" . Mä olen tässä vauvani menetyksen ohella hoitanut sairastelevat lapseni, ite siinä sivussa ollut melkein koko ajan flunssassa, kodin asiat, mies polvensa takia invalidi ja painaa töitä, pappa kuoli ja papan talon tyhjennyksen ym., joten eipä siinä mitään tukea toki tarvitsekaan. No, eipä olla ennenkään totuttu sieltä tukea saamaan. Kyllä pojat nyt ovat siellä noin kerran viikossa olleet tunnin tai pari, kun olen ollut papan talolla ja mies tehnyt töitä, hänen toimistonsakin on kyllä siinä samassa rakennuksessa. Ovat vuodenvaihteesta asti asuneet parin sadan metrin päässä meistä, sitä ennenkin vajaa 10 km. Appi on alle 60 v ja ihan terve töitä tekevä ihminen, mutta kyllä hänenkin varmaan kuuluu olla itsekäs, kuten on ollut aina ennenkin. Muistan kun hän pari vuotta sitten vei mua terveyskeskukseen kun huimasi koko ajan pahasti, johtui väsymyksestä, mies oli pidemmällä työmatkalla, appi kommentoi vaan että kyllä ne lapset sitten joskus nukkuu. Kiitos vaan joo kannustuksesta. Kauheeta mun katkeria purkauksiani, olis kiva kyllä ehkä päästä johonkin ammattilaiselle joo, mutta yhteiskunnan tuella se ei kai sitten ole näköpiirissä.
Meillehän sitten taas tyksin puolesta sanottiin että vähintään puoli vuotta ennen uutta yritystä. No, nyt tulee kolme kuukautta, olisi tässä kaiketi kyllä pieniä mahdollisuuksia ollut, mutta sitten siellä toisessa vaakakupissa on tämä mun uupumukseni, masennukseni, mitä sitten lieneekään. Ja toisaalta, vaikka sitten järjenvastaisesti, on kaipuu saada vauva. Ajattelen, että jos meillä ei sitten ikinä enää saada kokea sitä ihmettä.
Kiva kun kerroit kuulumisiasi ja kyselit meistä muistakin, mulla on kyllä muuten s-postikin jos joskus haluaa jotain kirjottaa, ittellä tuntuu tota tarvetta olevan... lapaniina@gmail.com
Voi hyvin! Oletko muuten jo kunnolla parantunut keuhkokuumeesta?Terveisin Lapaniina