En selviä teini-ikäisten kasvattamisesta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Höpöhöpö, teineillä on jo jokseenkin oikea kuva maailmasta vaikka hormonihuurut aiheuttavatkin konflikteja. 

Vertaa vaikka 3v uhmikseen, jolla ei ole mitään käsitystä oikean maailman realiteeteista. Jos teinisi ovat omia lapsiasi, olet jo selvinnyt tuosta isommasta kynnyksestä ohjailla lapsia oikeaan suuntaan. 

Älä uhriudu, vaan nauti lastesi kasvamisesta. Kohta ovat omillaan, ja taatusti kaipaavat mammaa ja kohta mummia ja sinun organisointikykyäsi tai osaamistasi rakennushommissa tai vaan olemista omana itsenäsi. 

Ihme alapeukuttamista!! Tämä oli aivan ihana visti, ja kertoo sen, jonka tulee jokainen teinin vanhempi huomaamaan sitten kun se oma lapsukainen on lentänyt pesästä. Teini on jo kasvatettu, ja siksi sen kanssa on hankalaa, jos sitä yritetään vieläkin kasvattaa. Teinni kapinoi lisäkasvatusta vastaan, koska hän on jo ottanut sinulta ne ohjeet joita hän tarvitsee. Nyt teini tarvitsee vain kotikolon missä saa olla rauhassa, latailla akkuja ja puhelinta, jossa saa ruokaa, ja suihkun, ja rahaa, JA jossa on vanhempi/vanhemmat paikalla JOS teini haluaakin yhtäkkiä puhua jostain. 

Yleensä ei halua.

Teini irrottautuu sinusta, ja niin pitää ollakin. Mitä läheisempi suhde on ollut, sitä myrskyisämpää on irrottautuminenkin monesti.

Ei se haittaa vaikka et kykene tässä vaiheessa pitämään joka kerta puoliasi, ei niistä tule mitään tyranneja siksi. Se kasvatus on tehty jo monia vuosia sitten. Nyt kuuluukin lyödä hanskaa  välillä jo tiskiin että olkoot siten penteleen penikka! Niin sen kuuluu mennä.

älä siis huoli :)

Just tämä hanskat tiskiin, just niin tekee mieli tehdä usein ja toisaalta on tosi ristiriitainen olo, kun tuntuu, että juuri se murentaa sitä auktoriteettia. Ne, jotka vertaavat johonkin kolmevuotiaana uhmaan, eivät varmaan tiedä, mistä puhuvat tai ei vaan ole kokemusta siitä, kun lapsi ei enää ole omassa tai päiväkodin hoitajan hallinnassa ja näköpiirissä koko ajan. Eikä pidäkään olla, jos meinaa lapsensa itsenäiseksi kasvattaa.

Mulla on todella riittämätön olo usein teinipoikani kanssa. Hän on vasta kohta 14 eli ei ole itsenäistymässä ihan heti eikä toisaalta ole enää pienikään. Yritän olla valittamista ja menettämättä hermojani ja teinin hermoja joka asiasta, mutta on vaikea valita ne taistelut. Esimerkkinä hampaiden harjaus, joka on musta tosi tärkeää, ja teini vaan jättää pesemättä. Valitan siitä joka päivä, teini sanoo joojoo ja lupaa, mutta ei pese. En halua, että sillä on 20 v. mädät hampaat. Toisaalta tekee mieli antaa olla, omat on hampaansa.

Ja tuntuu, että kaikki kasvatus, jota on tehnyt, on pois pyyhitty. Se, mikä oli itsestään selvää, ei ole enää.

Olen varmaan vaan epävarma kasvattaja. Muistan hyvin oman teini-ikäinen ja tiedän että kapinointi kuuluu asiaan. En myöskään halua olla mikään natsi ja määräillä turhaan. Mulle ei ole ihan selvää, minkä linjan valitsen.

Ap

Tossa hampaiden harjaus esimerkissä mä vetoisin ensin teinin omaan järkeen, kuten olet tehnytkin. Jos se ei auta, sanoisin, et sitten en osta kotiin mitään, mikä tekee hampaille huonoa. Et en halua äitinä edesauttaa hampaiden mätänemistä. Kaikki herkut, juomat ym. pois. Porkkanaa ja maitoa jääkaappiin ;)

Jostain 16-vuotiaasta alkaen teini kasvattaa vanhempiaan. Hänen tavoitteenaan on valmistaa vanhempiaan siihen, että kohta hän lähtee kokeilemaan omia siipiään. Siinä tapahtuu ylilyöntejä ja niistä koituu tahtojen taistelua. Rajat ovat rakkautta, mutta harva meistä mitään oppii, paitsi kantapään kautta. Kuitenkin tämä teini vasta aloittaa vanhempiensa kasvattamisen. Hän ei siis itse ole mitenkään kypsä. On aina hälyttävää, jos nuori esimerkiksi katoaa vuorokaudeksi tai pitemmäksi ajaksi. Se ei ole hyväksyttävää, mutta se seikka pitää hyväksyä, että niin vain tapahtuu. Karkeasti ottaen kyse on siitä, että kotona on paha olla TAI siitä, että siellä karkureissulla jokin houkuttaa kohtuuttomasti. Omassa tapauksessani kyse oli kodin kireästä ilmapiiristä, vaikka yksinhuoltajaäitini varmasti rakasti ja välitti.

Aikuisetkin oireilevat elämänmuutosten yhteydessä. Ero saa monet käyttäytymään ihan ääliömäisesti. Ja entä rakastuminen? Rakastunut teini voi olla melkoisen myrskyn vallassa, mutta yleensä hän sentään jatkaa kouluaan ja muutakin elämäänsä suunnilleen entiseen tapaan. Tapaileepa vain sitä rakkautensa kohdetta. Kun aikuinen rakastuu, pannaan koko hiton elämä uusiksi. Touhussa ei ole aina mitään tolkkua. Kaverit jätetään, työpaikka jätetään, asunto myydään, puoliso ja lapset jäävät, muutetaan jonnekin ties-minne ilman vähäistäkään realistista näkemystä siitä, mitä elämästä sen uuden rakkaan kanssa tulee. Että ei se teinin oikuttelu nyt ole mitään teineille yksin kuuluvaa.

Mitä tulee pikkuasioihin, kuten hampaiden pesuun jne, niin se nyt on semmoista jatkuvaa kinaa. Eihän kukaan aikuinen halua lapsensa voivan huonosti, ei edes hänen hampaittensa reikiintyvän tai hengityksen haisevan. Kuitenkin tällaiset seikat ovat pikkuasioita. Kyllä se teini sitten toivottavasti jotakin oppii, kun joutuu dentistin tuoliin - etenkin jos sattuu pelkäämään sitä paikkaa. Tietenkin on raskasta, jos noita pieniä asioita on kovin monta, mutta jossain määrin voi kyseenalaistaa myös omat toimintatavat. Ovatko ne kaikki asiat, joissa pyrkii "kasvattamaan" niin kovin tärkeitä, vai olisiko jopa viisaampi antaa nuoren vain kokea itse toimintansa seuraukset.

Vierailija kirjoitti:

Jostain 16-vuotiaasta alkaen teini kasvattaa vanhempiaan. Hänen tavoitteenaan on valmistaa vanhempiaan siihen, että kohta hän lähtee kokeilemaan omia siipiään. Siinä tapahtuu ylilyöntejä ja niistä koituu tahtojen taistelua. Rajat ovat rakkautta, mutta harva meistä mitään oppii, paitsi kantapään kautta. Kuitenkin tämä teini vasta aloittaa vanhempiensa kasvattamisen. Hän ei siis itse ole mitenkään kypsä. On aina hälyttävää, jos nuori esimerkiksi katoaa vuorokaudeksi tai pitemmäksi ajaksi. Se ei ole hyväksyttävää, mutta se seikka pitää hyväksyä, että niin vain tapahtuu. Karkeasti ottaen kyse on siitä, että kotona on paha olla TAI siitä, että siellä karkureissulla jokin houkuttaa kohtuuttomasti. Omassa tapauksessani kyse oli kodin kireästä ilmapiiristä, vaikka yksinhuoltajaäitini varmasti rakasti ja välitti.

Aikuisetkin oireilevat elämänmuutosten yhteydessä. Ero saa monet käyttäytymään ihan ääliömäisesti. Ja entä rakastuminen? Rakastunut teini voi olla melkoisen myrskyn vallassa, mutta yleensä hän sentään jatkaa kouluaan ja muutakin elämäänsä suunnilleen entiseen tapaan. Tapaileepa vain sitä rakkautensa kohdetta. Kun aikuinen rakastuu, pannaan koko hiton elämä uusiksi. Touhussa ei ole aina mitään tolkkua. Kaverit jätetään, työpaikka jätetään, asunto myydään, puoliso ja lapset jäävät, muutetaan jonnekin ties-minne ilman vähäistäkään realistista näkemystä siitä, mitä elämästä sen uuden rakkaan kanssa tulee. Että ei se teinin oikuttelu nyt ole mitään teineille yksin kuuluvaa.

Mitä tulee pikkuasioihin, kuten hampaiden pesuun jne, niin se nyt on semmoista jatkuvaa kinaa. Eihän kukaan aikuinen halua lapsensa voivan huonosti, ei edes hänen hampaittensa reikiintyvän tai hengityksen haisevan. Kuitenkin tällaiset seikat ovat pikkuasioita. Kyllä se teini sitten toivottavasti jotakin oppii, kun joutuu dentistin tuoliin - etenkin jos sattuu pelkäämään sitä paikkaa. Tietenkin on raskasta, jos noita pieniä asioita on kovin monta, mutta jossain määrin voi kyseenalaistaa myös omat toimintatavat. Ovatko ne kaikki asiat, joissa pyrkii "kasvattamaan" niin kovin tärkeitä, vai olisiko jopa viisaampi antaa nuoren vain kokea itse toimintansa seuraukset.

Tämä on kyllä hienosti sanottu.

Ap