Kehitysvammainen sisarus jaksaa ärsyttää...
Isoveljeni on vakavasti kehitysvammainen, ja ilmeisesti jää loppuelämäkseen noin 5-vuotiaan tasolle. Osaa siis kävellä ja puhua, mutta muuten käytös on todella lapsellista vaikka ikääkin on jo lähemmäs kahtakymmentä. Mä en ymmärrä tätä kun mun vanhemmat haluaa pitää sen jatkuvasti kotona, ja kuskata sitä perheen mukana syömään ja lomalle. No lomalla pitää aina etsiä sitä omaa rauhaa, kun ei pysty yhdessä tekemään mitään kivaa sen kanssa esimerkiksi mennä museoihin. Sitten kun mennään ravintolaan niin saadan sotkua ja vihasia katseita ja ennen kaikkea olematonta ruokarauhaa. Mä oon yrittääny oikeesti hienovaraisesti puhua äidille ja isille että veis sen hoitkokotiin, mutta ei...
Kommentit (6)
Vierailija kirjoitti:
Ai tämän sarjan perjantaiprovo... Ei oo vähään aikaan näitä kehitysvamma-tarinoita ollutkaan.
Provo myönnetty... Sori aikasi tuhlaamisesta
Tervetuoa nykyaikaan ja todellisuuteen. Toista et voi muuttaa, mutta omaan asenteeseesi voit vaikuttaa. Kyllä se asioiden häpeäminen teini-iän jälkeen alkaa helpottamaan. Myöskään vanhempiasi et voi määräillä etkä hienovaraisesti vihjailla mitään. Ihan rehellisesti voisit heille puhua, jos koet jääväsi veljen varjoon ja kaipaat heiltä enemmän ihan henkilökohtaista huomiota.
Mun lapsuudenkaverilla oli ke hi tys vam mai nen veli, ja heidän perheessä oli aina ihana käydä, kun kaikki suhtautui häneen niin ihanasti ja rakkaudella. Koulussa oli samassa rakennuksessa sitten erityisluokka, ja k eharit pörräsi siinä samalla tontilla muiden kanssa. Ystäväni oli kyllä aivan mahtava, sisukas kuin Pikku-Myy ja aina heikompien puolella. Ei tarvinnut olla edes oma veli, mutta jos häntä tai kavereitaan kiusattiin millään lailla, ystävä antoi tulla koko pienen kiukkuisen olemuksensa tarmolla, mitä mieltä oli kiusaajista. Kyllä mäkin olin aina joskus mukana heidän kauppa- ja muilla reissuilla, eikä kukaan yhtään hävennyt perheen Erityistä. Ja miks olis pitänytkään. Hauska heppu hän on, nykyään kolmekymppinen tuetusti asuva, päivätoiminnassa käyvä nuori mies. Kotikylällä käydessä, jos hän näkee minua kylällä, hän huutaa nimeäni naama auringon kanssa kilpaa loistavana ja saa innostuksesta tic-oireita, huutaa, heiluu jne. Ja minä joka kerta menen hänen luo ja kysyn mitä kuuluu. Ja hän vastaa. Kertoo into piukeana juttujaan, jotka on aina samat ja liittyy hänen kiinnostuksen kohteeseen (asia, ei ihminen).
Olet siis kasvanut hanen kanssaan koko elamasi. Oletko kuin vanha nyt? Ymmarran jollain tasolla kun oma pikkusiskoni ja aitini ovat kehitysvammaisia.
Sinähän et päätä veljesi asioista. Vanhemmillasi voi huoli painaa, missä vaiheessa heidän voimat loppuu ja lapsi on pakko laitokseen sulkea. He kyllä tietävät, että sinä et aio veljeäsi hoitaa, sitä ei tarvitse erikseen heille kertoa.
Ymmärrän kateutesi kyllä, siskoni oli kilpaurheilija ja sai loputtomasti huomiota ja kehuja. Ja minä olin täysin näkymätön. Hyväksyin tilanteen, ja rakensin oman elämäni perheyksikön ulkopuolelle. Aikuisena siskoni on edelleen vanhempien kehuista ja huomiosta riippuvainen, ja minä taas matkustelen ympäri maailmaa, harrastan mitä huvittaa ilman että pitäisi olla mailman paras ja voittaa muut, tutustun ihmisiin vaikka he eivät olisikaan minkään lajin huippuja enkä hyötyisi heistä mitenkään... Väittäisin että olen aika paljon onnellisempi kuin kukaan lapsuudenperheeni jäsenistä.
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmillasi voi huoli painaa, missä vaiheessa heidän voimat loppuu ja lapsi on pakko laitokseen sulkea.
Ketään ei nykypäivänä "suljeta laitokseen". on tuettua asumista eri tasoilla, mutta ei ole mitään vankiloita, joihin suljetaan ilman mitään kontaktia ulkomaailmaan...
Ai tämän sarjan perjantaiprovo... Ei oo vähään aikaan näitä kehitysvamma-tarinoita ollutkaan.