Perheessä 11 lasta ja lisää tulossa...

Vierailija kirjoitti:

Ette näytä tietävän paljoakaa suurperheiden toimeentulosta ja lasten menestymisestä.

Itse olen 8-lapsiseta perheestä ja mieheni kotona lapsia oli 7.

Ei olleet perheemme niin isoja uskonnon takia,ehkäisypillereitä ei silloin 40-50 luvulla äideillämme ollut.

Mutta itse asiaa. Kaikki me 15 perillistä olemme olleet lakisääteiseen eläkeikään saakka työelämässä Yli puolella on yliopistotutkinto.On maat ja mannut ,kakkostalot ja osa matkustelee aktiivisesti nyt yli 70-kymppisinä ymp maailmaa.

Että näinkin voi olla. Ihan "perus "-juttu,lainatakseni lastenlastani.

Terve vain, mä olen sua sit sellanen 30 + vuotta nuorempi. Ei, mulla ei ole maita ja mantuja, kakkostaloa tuskin tulee ihan heti kun ei ole sitä ensimmäistäkään. Ei äidillä ja isälläkään ollut uskonnollista taustaa, tekivät meidät ihan ilmeisesti n******en ilosta (pyydä siltä lapsenlaseltasi apua tuon sensuuri tulkkaamiseen) ja opettivat meille sen että että valtio on meille velkaa kaiken koska äiti ja isä tekivät lapsia talon täyteen.

Lopputuloksen voi arvata.

Mä ”menestyin” ihan siksi kun päätin että mä en halua elää sitä elämää enää, missä se perus toimeentulo riittää mitä valtiolta saa ja loppuajan korostetaan mitä uhreja me ollaankaan.

Suuret perheet ei ole sitä mitä ne joskus oli ja ei millään pahalla: kyllä sunkin kasvattamisessa joku pieleen näköjään meni..

Ihan vain näin perusjuttuna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olin itse kuusilapsisen perheen toiseksi vanhin. Vaikka meitä oli puolet vähemmän ja asuttiin omakotitalossa niin silti muistikuvina on itselläni se, että paljon piti pienempien perään katsoa, äiti oli toisinaan todella ärtynyt (ja onko ihme, kun vuodesta toiseen univelkaisena painaa), enkä koskaan muista viettäneeni esim. äitini tai isäni kanssa ihan kahdestaan rauhassa aikaa. En koskaan. Omakaan äitini ei ollut ehtinyt mitään kouluja käydä ja rahaa ei ollut liiaksi asti. Eihän se raha kaikkea ratkaise, mutta silti olisi ollut joskus edes kivaa saada se haaveilemansa in-juttu, joka muilla oli; tietynlainen reppu, kengät tai nukke.

Perheen dynamiikka olisi ollut varmasti aivan toisenlainen, jos meitä olisi ollut vähemmän. Uskaltaisin väittää, että olisimme olleet onnellisempia jos meitä olisi ollut vähemmän.

Oma teini-ikäni meni mm. käsivarsia viillellen pahan olon ja itsetuhoajatusten keskellä. Vanhemmat oli niin kiireisiä muun katraan kanssa (mm. teini-ikäisen pikkuveljeni, joka oireili oikein isolla kädellä) ja opin olemaan tietyllä lailla näkymätön ja pyrin etten olisi vaivaksi.

Minulla koulutus, mies, kaksi lasta, koti jossa omat huoneet. Aikaa olla kummankin lapsen kanssa ihan kahdestaankin rauhassa ja jaksan olla todellakin kiinnostunut siitä, mitä minun lapsilleni kuuluu, onko päivän aikana tapahtunut koulussa jotain tosi mukavaa vai jotain mistä on tullut paha mieli.

Ei tuommoinen "tehdään viisitoista lasta"-elämäntapa ole minulta mitenkään pois. Jos itse haluaa, niin mikäs siinä. Silti ihmettelen sitä, miten vanhempi voi aidosti olla sitä mieltä, että todella riittää aika jokaiselle lapselle ihan kahdenkeskisiinkin juttuihin. Jokainen lapsi ansaitsisi sen, että äiti vaikka edes kerran viikossa ottaisi mukaan ja kävisi vaikka yhdessä jutellen kävelyllä, pullakahvilla, elokuvissa, keilaamassa tai mitä vain. Ja siinä saisi sitten rauhassa ilman muita sisaruksia jutella siitä, mitä milloinkin on mielen päällä. Aito läsnäolo ei tuommoisella lössillä onnistu.

Itse olen kasvanut samankokoisessa perheessä ja muistoni ovat ihan toiset. Meillä oli lämmin ja hyvä perhe. Mielestäni sain huomiota ja aikaa ihan tarpeeksi. Toki jouduin pienempiä hoitamaan ja se välillä rasitti, mutta ei siitä traumoja jäänyt. Enemmän tähän taitaa siis vaikuttaa vanhemmat, ei niinkään se lapsiluku. 

Samaa mieltä lopusta. Kuinkahan moni lapsi on nykyään 8-9 h hoidossa tai koulussa+iltapäivätoiminnassa ja illat pitkät katsoo tv:tä/pelaa/tekee jotain omissa oloissaan? Eipä moni vanhempi ole sen enempää läsnä, vaikka olis pienempikin kokoonpano. Se, että ollaan samassa tilassa samaan aikaan, ei vielä takaa läsnäoloa. Kuinka moni vanhempi jaksaa aidosti työstressin lomassa kiinnostua lapsen päivän tapahtumista?

Minua ei muuten ison perheen vahemmista päästä olevana koskaan pakotettu hoitamaan nuorempia.

En silti itse halua kovin isoa perhettä.

Lööpeissä näytetään tarkoitushakuisesti suurperheet huonossa valossa eli juuri pääasiassa näitä, jotka elävät köyhästi eikä tuloista ole mitään mainintaa. Varmaan juurikin sen vuoksi, että kommenttikenttiin olisi hämmästeltävää ja lehti myy. Saattaa olla toimituksellakin omia asenteita, mutta epäilen, etttä jutun myyntiarvo on ratkiseva. Harmittaa oikeasti nämä "tuollaisia loisia ne kaikki ovat"-kommentit. Kun eivät todellakaan ole. Eivät pienemmätkään perheet ole kaikki samanlaisia.

Siihen en ota kantaa saavatko lapset riittävästi yksilökohtaista huomiota vanhemmiltaan jos lapsia on tosiaan se 10+. Ja tukiverkkojen pitää olla aikamoiset, että tuollaista pesuetta on vastuullista perustaa. Joillain kuitenkin on. Käsittääkseni esim. useilla isojen kaupngin laitamilla elävillä lestadiolaisperheillä on tuottavia perheyrityksiä ja "hengenheimolaisia" naapurissa. Jossain korvessa taas tyypillisesti eri meno.

Harmittaa vaan noiden perheiden puolesta, että miksi edes astuvat julkisuuden valokeilaan ihmisten arvosteltaviksi. Varsinkin täältä av:sta lynkkaajia löytyy, vaan kuinka monella on todellisuudessa varaa tuomita. Ehkä tässäkin olisi rakentavampaa yrittää ymmärtää sitä erilaisuutta.

(Ja ei, en ole "lessu", minua ei ole edes kastettu)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olin itse kuusilapsisen perheen toiseksi vanhin. Vaikka meitä oli puolet vähemmän ja asuttiin omakotitalossa niin silti muistikuvina on itselläni se, että paljon piti pienempien perään katsoa, äiti oli toisinaan todella ärtynyt (ja onko ihme, kun vuodesta toiseen univelkaisena painaa), enkä koskaan muista viettäneeni esim. äitini tai isäni kanssa ihan kahdestaan rauhassa aikaa. En koskaan. Omakaan äitini ei ollut ehtinyt mitään kouluja käydä ja rahaa ei ollut liiaksi asti. Eihän se raha kaikkea ratkaise, mutta silti olisi ollut joskus edes kivaa saada se haaveilemansa in-juttu, joka muilla oli; tietynlainen reppu, kengät tai nukke.

Perheen dynamiikka olisi ollut varmasti aivan toisenlainen, jos meitä olisi ollut vähemmän. Uskaltaisin väittää, että olisimme olleet onnellisempia jos meitä olisi ollut vähemmän.

Oma teini-ikäni meni mm. käsivarsia viillellen pahan olon ja itsetuhoajatusten keskellä. Vanhemmat oli niin kiireisiä muun katraan kanssa (mm. teini-ikäisen pikkuveljeni, joka oireili oikein isolla kädellä) ja opin olemaan tietyllä lailla näkymätön ja pyrin etten olisi vaivaksi.

Minulla koulutus, mies, kaksi lasta, koti jossa omat huoneet. Aikaa olla kummankin lapsen kanssa ihan kahdestaankin rauhassa ja jaksan olla todellakin kiinnostunut siitä, mitä minun lapsilleni kuuluu, onko päivän aikana tapahtunut koulussa jotain tosi mukavaa vai jotain mistä on tullut paha mieli.

Ei tuommoinen "tehdään viisitoista lasta"-elämäntapa ole minulta mitenkään pois. Jos itse haluaa, niin mikäs siinä. Silti ihmettelen sitä, miten vanhempi voi aidosti olla sitä mieltä, että todella riittää aika jokaiselle lapselle ihan kahdenkeskisiinkin juttuihin. Jokainen lapsi ansaitsisi sen, että äiti vaikka edes kerran viikossa ottaisi mukaan ja kävisi vaikka yhdessä jutellen kävelyllä, pullakahvilla, elokuvissa, keilaamassa tai mitä vain. Ja siinä saisi sitten rauhassa ilman muita sisaruksia jutella siitä, mitä milloinkin on mielen päällä. Aito läsnäolo ei tuommoisella lössillä onnistu.

Itse olen kasvanut samankokoisessa perheessä ja muistoni ovat ihan toiset. Meillä oli lämmin ja hyvä perhe. Mielestäni sain huomiota ja aikaa ihan tarpeeksi. Toki jouduin pienempiä hoitamaan ja se välillä rasitti, mutta ei siitä traumoja jäänyt. Enemmän tähän taitaa siis vaikuttaa vanhemmat, ei niinkään se lapsiluku. 

Samaa mieltä lopusta. Kuinkahan moni lapsi on nykyään 8-9 h hoidossa tai koulussa+iltapäivätoiminnassa ja illat pitkät katsoo tv:tä/pelaa/tekee jotain omissa oloissaan? Eipä moni vanhempi ole sen enempää läsnä, vaikka olis pienempikin kokoonpano. Se, että ollaan samassa tilassa samaan aikaan, ei vielä takaa läsnäoloa. Kuinka moni vanhempi jaksaa aidosti työstressin lomassa kiinnostua lapsen päivän tapahtumista?

Minua ei muuten ison perheen vahemmista päästä olevana koskaan pakotettu hoitamaan nuorempia.

En silti itse halua kovin isoa perhettä.

Ei se samassa tilassa oleminen suurperheessäkään takaa yhdessäoloa. Tuossa perheessä ei myöskään kenelläkään lle omaa rauhaa. Ikinä. Se se vasta stressaavaa on.

Sitäpaitsi tarhassa on yhtä aikuista raja 4-7 lapsessa, ei 12:ssa. Ja tarhapäivän jälkeen ne lapset saa vanhempansa kokonaan, ei tarvitsee jakaa huomiota koko ajan.

Tutkimusten mukaan todella moni. Nykyvanhemmat (siis normaalien perheiden) on lastensa kanssa enemmän kuin kukaan koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin kehityspsykologian mukaan (opiskelen yo psykologiaa) noin monta lasta perheessä on iso riskitekijä yksittäiselle lapselle, jos vanhempi ei pysty huomioimaan hänen tarpeitaan tarpeeksi, johtuen siitä, että huomiota menee niin moneen suuntaan. Varsinkin jos on herkkä lapsi, ja luulisi että noin isoon perheeseen vähintään yksi herkempikin lapsi mahtuu mukaan. Miksihän ovat haalineet noin monta lasta? Mielenkiintoista...

Jotkut äidit/isäthän ovat ns. koukussa uuden vauvan saamiseen, vauva-aika on ihanaa, uusi vauva on ihana ja sitten vanhemmat lapset jää vähemmälle huomiolle.

Toivottavasti lapsilla on paljon nuitakin aikuisia elämässä, jotta syntyisi suojaaviakin tekijöitä yksittäisen lapsen elämään.

Hei olethan vielä täällä? :D Mikä olisi vielä kohtuullinen perhekoko, siis suurperheelle lasten kehityksen kannalta? Ollaan suunniteltu neljää vaikka ei tietenkään lukkoon lyöty, kahden kanssa on mennyt meillä hyvin. En niinkään vauva-ajasta nauttinut ylenpalttisesti, kuopuksen kanssa enemmän kun oli tuo esikoinenkin seurana. Pidetään vain läheisiä perhesuhteita ja sisaruksia rikkautena (ei tietenkään kaikille välttämättömyys) Meidän lapset on tempperamentiltaan reippaita ja rohkeita ja uskon, että voimavarat useammankin kanssa riittää hyvin jos mitään mullistavaa ei tapahdu, onhan meillä tukiverkkojakin. Mietin vain, että missähän se raja suunnilleen menee noin keskimäärin? Itsekään en uskoisi riittäväni 12 lapselle saati pärjääväni jos jostain syystä jäisin yksin lasten kanssa.

Hei ! Olen nyt täällä, toivottavasti on jotain apua vastauksestani. On todella vaikeaa sanoa mitään ihanteellista lapsimäärää, se riippuu niin paljon erilaisista vuorovaikutus- ja ympäristötekijöistä. Jotkut lapset tarvitsevat paljon huomiota, ovat todella herkkiä ja toiset pärjäävät vähemmällä huomiolla. Jos perheellä on antaa aikaa ja huomiota yksittäiselle lapselle tarpeeksi, vaikka olisi useampi lapsi, se ei tällöin ole riskitekijä lapsen kehitykselle. Eli jos olette valmiita panostamaan kunnolla vuorovaikutukseen ja huomioimaan jokaisen lapsen yksilönä ja persoonallisin tarpeineen, ei riskitekijää pääse syntymään. Kaikkea hyvää perheellenne !

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olin itse kuusilapsisen perheen toiseksi vanhin. Vaikka meitä oli puolet vähemmän ja asuttiin omakotitalossa niin silti muistikuvina on itselläni se, että paljon piti pienempien perään katsoa, äiti oli toisinaan todella ärtynyt (ja onko ihme, kun vuodesta toiseen univelkaisena painaa), enkä koskaan muista viettäneeni esim. äitini tai isäni kanssa ihan kahdestaan rauhassa aikaa. En koskaan. Omakaan äitini ei ollut ehtinyt mitään kouluja käydä ja rahaa ei ollut liiaksi asti. Eihän se raha kaikkea ratkaise, mutta silti olisi ollut joskus edes kivaa saada se haaveilemansa in-juttu, joka muilla oli; tietynlainen reppu, kengät tai nukke.

Perheen dynamiikka olisi ollut varmasti aivan toisenlainen, jos meitä olisi ollut vähemmän. Uskaltaisin väittää, että olisimme olleet onnellisempia jos meitä olisi ollut vähemmän.

Oma teini-ikäni meni mm. käsivarsia viillellen pahan olon ja itsetuhoajatusten keskellä. Vanhemmat oli niin kiireisiä muun katraan kanssa (mm. teini-ikäisen pikkuveljeni, joka oireili oikein isolla kädellä) ja opin olemaan tietyllä lailla näkymätön ja pyrin etten olisi vaivaksi.

Minulla koulutus, mies, kaksi lasta, koti jossa omat huoneet. Aikaa olla kummankin lapsen kanssa ihan kahdestaankin rauhassa ja jaksan olla todellakin kiinnostunut siitä, mitä minun lapsilleni kuuluu, onko päivän aikana tapahtunut koulussa jotain tosi mukavaa vai jotain mistä on tullut paha mieli.

Ei tuommoinen "tehdään viisitoista lasta"-elämäntapa ole minulta mitenkään pois. Jos itse haluaa, niin mikäs siinä. Silti ihmettelen sitä, miten vanhempi voi aidosti olla sitä mieltä, että todella riittää aika jokaiselle lapselle ihan kahdenkeskisiinkin juttuihin. Jokainen lapsi ansaitsisi sen, että äiti vaikka edes kerran viikossa ottaisi mukaan ja kävisi vaikka yhdessä jutellen kävelyllä, pullakahvilla, elokuvissa, keilaamassa tai mitä vain. Ja siinä saisi sitten rauhassa ilman muita sisaruksia jutella siitä, mitä milloinkin on mielen päällä. Aito läsnäolo ei tuommoisella lössillä onnistu.

Itse olen kasvanut samankokoisessa perheessä ja muistoni ovat ihan toiset. Meillä oli lämmin ja hyvä perhe. Mielestäni sain huomiota ja aikaa ihan tarpeeksi. Toki jouduin pienempiä hoitamaan ja se välillä rasitti, mutta ei siitä traumoja jäänyt. Enemmän tähän taitaa siis vaikuttaa vanhemmat, ei niinkään se lapsiluku. 

Samaa mieltä lopusta. Kuinkahan moni lapsi on nykyään 8-9 h hoidossa tai koulussa+iltapäivätoiminnassa ja illat pitkät katsoo tv:tä/pelaa/tekee jotain omissa oloissaan? Eipä moni vanhempi ole sen enempää läsnä, vaikka olis pienempikin kokoonpano. Se, että ollaan samassa tilassa samaan aikaan, ei vielä takaa läsnäoloa. Kuinka moni vanhempi jaksaa aidosti työstressin lomassa kiinnostua lapsen päivän tapahtumista?

Minua ei muuten ison perheen vahemmista päästä olevana koskaan pakotettu hoitamaan nuorempia.

En silti itse halua kovin isoa perhettä.

Ei se samassa tilassa oleminen suurperheessäkään takaa yhdessäoloa. Tuossa perheessä ei myöskään kenelläkään lle omaa rauhaa. Ikinä. Se se vasta stressaavaa on.

Sitäpaitsi tarhassa on yhtä aikuista raja 4-7 lapsessa, ei 12:ssa. Ja tarhapäivän jälkeen ne lapset saa vanhempansa kokonaan, ei tarvitsee jakaa huomiota koko ajan.

Tutkimusten mukaan todella moni. Nykyvanhemmat (siis normaalien perheiden) on lastensa kanssa enemmän kuin kukaan koskaan.

Yks pikku ajatusvirhe tuossa: ei ne 12 suurperheen lasta ole päiväkoti-ikäisiä, joten analogia ontuu näin päin. Kuitenkin tarhapäivät ovat jopa jo monilla yksivuotiailla pitkiä, joten ei tämä ihan niin yksioikoista ole. Ja kuinka monet kerrat omia lapsia hakiessa näki niiden pienten yksin itkevän siellä pihalla. Monenkirjavaa hoitajaa on kyllä tullut nähtyä, eikä se päikyn täti nyt herranjestas äitiä korvaa!

Kotiäiti keskittyy todennäköisesti niihin nuorimpiin, joten varhaisvaiheen tärkeä pysyvä kiintymyssuhde on vakaa. Olettaen, että on ns kunnollinen äiti. Isommathan joka tapauksessa itsenäistyvät pikkuhiljaa, eikä tarvitse äitiä joka risaukseen avuksi. Mutta aika velho saa äiti olla, että jaksaa antaa aikaansa jokaiselle. Unohtamatta isän roolia, joka sekin korostuu tässä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olin itse kuusilapsisen perheen toiseksi vanhin. Vaikka meitä oli puolet vähemmän ja asuttiin omakotitalossa niin silti muistikuvina on itselläni se, että paljon piti pienempien perään katsoa, äiti oli toisinaan todella ärtynyt (ja onko ihme, kun vuodesta toiseen univelkaisena painaa), enkä koskaan muista viettäneeni esim. äitini tai isäni kanssa ihan kahdestaan rauhassa aikaa. En koskaan. Omakaan äitini ei ollut ehtinyt mitään kouluja käydä ja rahaa ei ollut liiaksi asti. Eihän se raha kaikkea ratkaise, mutta silti olisi ollut joskus edes kivaa saada se haaveilemansa in-juttu, joka muilla oli; tietynlainen reppu, kengät tai nukke.

Perheen dynamiikka olisi ollut varmasti aivan toisenlainen, jos meitä olisi ollut vähemmän. Uskaltaisin väittää, että olisimme olleet onnellisempia jos meitä olisi ollut vähemmän.

Oma teini-ikäni meni mm. käsivarsia viillellen pahan olon ja itsetuhoajatusten keskellä. Vanhemmat oli niin kiireisiä muun katraan kanssa (mm. teini-ikäisen pikkuveljeni, joka oireili oikein isolla kädellä) ja opin olemaan tietyllä lailla näkymätön ja pyrin etten olisi vaivaksi.

Minulla koulutus, mies, kaksi lasta, koti jossa omat huoneet. Aikaa olla kummankin lapsen kanssa ihan kahdestaankin rauhassa ja jaksan olla todellakin kiinnostunut siitä, mitä minun lapsilleni kuuluu, onko päivän aikana tapahtunut koulussa jotain tosi mukavaa vai jotain mistä on tullut paha mieli.

Ei tuommoinen "tehdään viisitoista lasta"-elämäntapa ole minulta mitenkään pois. Jos itse haluaa, niin mikäs siinä. Silti ihmettelen sitä, miten vanhempi voi aidosti olla sitä mieltä, että todella riittää aika jokaiselle lapselle ihan kahdenkeskisiinkin juttuihin. Jokainen lapsi ansaitsisi sen, että äiti vaikka edes kerran viikossa ottaisi mukaan ja kävisi vaikka yhdessä jutellen kävelyllä, pullakahvilla, elokuvissa, keilaamassa tai mitä vain. Ja siinä saisi sitten rauhassa ilman muita sisaruksia jutella siitä, mitä milloinkin on mielen päällä. Aito läsnäolo ei tuommoisella lössillä onnistu.

Itse olen kasvanut samankokoisessa perheessä ja muistoni ovat ihan toiset. Meillä oli lämmin ja hyvä perhe. Mielestäni sain huomiota ja aikaa ihan tarpeeksi. Toki jouduin pienempiä hoitamaan ja se välillä rasitti, mutta ei siitä traumoja jäänyt. Enemmän tähän taitaa siis vaikuttaa vanhemmat, ei niinkään se lapsiluku. 

Samaa mieltä lopusta. Kuinkahan moni lapsi on nykyään 8-9 h hoidossa tai koulussa+iltapäivätoiminnassa ja illat pitkät katsoo tv:tä/pelaa/tekee jotain omissa oloissaan? Eipä moni vanhempi ole sen enempää läsnä, vaikka olis pienempikin kokoonpano. Se, että ollaan samassa tilassa samaan aikaan, ei vielä takaa läsnäoloa. Kuinka moni vanhempi jaksaa aidosti työstressin lomassa kiinnostua lapsen päivän tapahtumista?

Minua ei muuten ison perheen vahemmista päästä olevana koskaan pakotettu hoitamaan nuorempia.

En silti itse halua kovin isoa perhettä.

Ei se samassa tilassa oleminen suurperheessäkään takaa yhdessäoloa. Tuossa perheessä ei myöskään kenelläkään lle omaa rauhaa. Ikinä. Se se vasta stressaavaa on.

Sitäpaitsi tarhassa on yhtä aikuista raja 4-7 lapsessa, ei 12:ssa. Ja tarhapäivän jälkeen ne lapset saa vanhempansa kokonaan, ei tarvitsee jakaa huomiota koko ajan.

Tutkimusten mukaan todella moni. Nykyvanhemmat (siis normaalien perheiden) on lastensa kanssa enemmän kuin kukaan koskaan.

Yks pikku ajatusvirhe tuossa: ei ne 12 suurperheen lasta ole päiväkoti-ikäisiä, joten analogia ontuu näin päin. Kuitenkin tarhapäivät ovat jopa jo monilla yksivuotiailla pitkiä, joten ei tämä ihan niin yksioikoista ole. Ja kuinka monet kerrat omia lapsia hakiessa näki niiden pienten yksin itkevän siellä pihalla. Monenkirjavaa hoitajaa on kyllä tullut nähtyä, eikä se päikyn täti nyt herranjestas äitiä korvaa!

Kotiäiti keskittyy todennäköisesti niihin nuorimpiin, joten varhaisvaiheen tärkeä pysyvä kiintymyssuhde on vakaa. Olettaen, että on ns kunnollinen äiti. Isommathan joka tapauksessa itsenäistyvät pikkuhiljaa, eikä tarvitse äitiä joka risaukseen avuksi. Mutta aika velho saa äiti olla, että jaksaa antaa aikaansa jokaiselle. Unohtamatta isän roolia, joka sekin korostuu tässä

En tajua mitä tarkoitat. Tuolla äidillä on koko päivän kotona viisi plus vauva. Sitten on alakoululaisia suurin osa muosta. Joukossa autisti.

Ja teini on kotona jalpissa koska lintsaa.

Tunnen lestadiolaisperheen, jossa 15 lasta. Äiti ollut jatkuvasti raskaana ja imettänyt. Äidillä ikää 50 ja raskaana taas. Sairas ja väsynyt, mies ei anna käyttää ehkäisyä. Onko enää inhimillistä? Miten kauan nainen voi tulla raskaaksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ette näytä tietävän paljoakaa suurperheiden toimeentulosta ja lasten menestymisestä.

Itse olen 8-lapsiseta perheestä ja mieheni kotona lapsia oli 7.

Ei olleet perheemme niin isoja uskonnon takia,ehkäisypillereitä ei silloin 40-50 luvulla äideillämme ollut.

Mutta itse asiaa. Kaikki me 15 perillistä olemme olleet lakisääteiseen eläkeikään saakka työelämässä Yli puolella on yliopistotutkinto.On maat ja mannut ,kakkostalot ja osa matkustelee aktiivisesti nyt yli 70-kymppisinä ymp maailmaa.

Että näinkin voi olla. Ihan "perus "-juttu,lainatakseni lastenlastani.

Nyt eletään hieman eri aikaa. Tuohon aikaan kaikilla oli isot perheet, nyt vain lähinnä sossun asiakkailla, joiden lapsista harva suorittaa korkeakoulututkintoa. Köyhyys on periytyvää.

Mulla on iso perhe, mutta sossusta ei olla tarvittu senttiäkään! Korkeakoulututkintoakin löytyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olin itse kuusilapsisen perheen toiseksi vanhin. Vaikka meitä oli puolet vähemmän ja asuttiin omakotitalossa niin silti muistikuvina on itselläni se, että paljon piti pienempien perään katsoa, äiti oli toisinaan todella ärtynyt (ja onko ihme, kun vuodesta toiseen univelkaisena painaa), enkä koskaan muista viettäneeni esim. äitini tai isäni kanssa ihan kahdestaan rauhassa aikaa. En koskaan. Omakaan äitini ei ollut ehtinyt mitään kouluja käydä ja rahaa ei ollut liiaksi asti. Eihän se raha kaikkea ratkaise, mutta silti olisi ollut joskus edes kivaa saada se haaveilemansa in-juttu, joka muilla oli; tietynlainen reppu, kengät tai nukke.

Perheen dynamiikka olisi ollut varmasti aivan toisenlainen, jos meitä olisi ollut vähemmän. Uskaltaisin väittää, että olisimme olleet onnellisempia jos meitä olisi ollut vähemmän.

Oma teini-ikäni meni mm. käsivarsia viillellen pahan olon ja itsetuhoajatusten keskellä. Vanhemmat oli niin kiireisiä muun katraan kanssa (mm. teini-ikäisen pikkuveljeni, joka oireili oikein isolla kädellä) ja opin olemaan tietyllä lailla näkymätön ja pyrin etten olisi vaivaksi.

Minulla koulutus, mies, kaksi lasta, koti jossa omat huoneet. Aikaa olla kummankin lapsen kanssa ihan kahdestaankin rauhassa ja jaksan olla todellakin kiinnostunut siitä, mitä minun lapsilleni kuuluu, onko päivän aikana tapahtunut koulussa jotain tosi mukavaa vai jotain mistä on tullut paha mieli.

Ei tuommoinen "tehdään viisitoista lasta"-elämäntapa ole minulta mitenkään pois. Jos itse haluaa, niin mikäs siinä. Silti ihmettelen sitä, miten vanhempi voi aidosti olla sitä mieltä, että todella riittää aika jokaiselle lapselle ihan kahdenkeskisiinkin juttuihin. Jokainen lapsi ansaitsisi sen, että äiti vaikka edes kerran viikossa ottaisi mukaan ja kävisi vaikka yhdessä jutellen kävelyllä, pullakahvilla, elokuvissa, keilaamassa tai mitä vain. Ja siinä saisi sitten rauhassa ilman muita sisaruksia jutella siitä, mitä milloinkin on mielen päällä. Aito läsnäolo ei tuommoisella lössillä onnistu.

Itse olen kasvanut samankokoisessa perheessä ja muistoni ovat ihan toiset. Meillä oli lämmin ja hyvä perhe. Mielestäni sain huomiota ja aikaa ihan tarpeeksi. Toki jouduin pienempiä hoitamaan ja se välillä rasitti, mutta ei siitä traumoja jäänyt. Enemmän tähän taitaa siis vaikuttaa vanhemmat, ei niinkään se lapsiluku. 

Samaa mieltä lopusta. Kuinkahan moni lapsi on nykyään 8-9 h hoidossa tai koulussa+iltapäivätoiminnassa ja illat pitkät katsoo tv:tä/pelaa/tekee jotain omissa oloissaan? Eipä moni vanhempi ole sen enempää läsnä, vaikka olis pienempikin kokoonpano. Se, että ollaan samassa tilassa samaan aikaan, ei vielä takaa läsnäoloa. Kuinka moni vanhempi jaksaa aidosti työstressin lomassa kiinnostua lapsen päivän tapahtumista?

Minua ei muuten ison perheen vahemmista päästä olevana koskaan pakotettu hoitamaan nuorempia.

En silti itse halua kovin isoa perhettä.

Ei se samassa tilassa oleminen suurperheessäkään takaa yhdessäoloa. Tuossa perheessä ei myöskään kenelläkään lle omaa rauhaa. Ikinä. Se se vasta stressaavaa on.

Sitäpaitsi tarhassa on yhtä aikuista raja 4-7 lapsessa, ei 12:ssa. Ja tarhapäivän jälkeen ne lapset saa vanhempansa kokonaan, ei tarvitsee jakaa huomiota koko ajan.

Tutkimusten mukaan todella moni. Nykyvanhemmat (siis normaalien perheiden) on lastensa kanssa enemmän kuin kukaan koskaan.

Yks pikku ajatusvirhe tuossa: ei ne 12 suurperheen lasta ole päiväkoti-ikäisiä, joten analogia ontuu näin päin. Kuitenkin tarhapäivät ovat jopa jo monilla yksivuotiailla pitkiä, joten ei tämä ihan niin yksioikoista ole. Ja kuinka monet kerrat omia lapsia hakiessa näki niiden pienten yksin itkevän siellä pihalla. Monenkirjavaa hoitajaa on kyllä tullut nähtyä, eikä se päikyn täti nyt herranjestas äitiä korvaa!

Kotiäiti keskittyy todennäköisesti niihin nuorimpiin, joten varhaisvaiheen tärkeä pysyvä kiintymyssuhde on vakaa. Olettaen, että on ns kunnollinen äiti. Isommathan joka tapauksessa itsenäistyvät pikkuhiljaa, eikä tarvitse äitiä joka risaukseen avuksi. Mutta aika velho saa äiti olla, että jaksaa antaa aikaansa jokaiselle. Unohtamatta isän roolia, joka sekin korostuu tässä

Suomessa suurin osa hoitaa lapsensa varhaisvuodet kotona. Ilman että siellä on viisi muuta ja lintsaava teini.

En hehkuttaisi isän panosta. Hän tekee töitä ja ravaa ruokakaupassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olin itse kuusilapsisen perheen toiseksi vanhin. Vaikka meitä oli puolet vähemmän ja asuttiin omakotitalossa niin silti muistikuvina on itselläni se, että paljon piti pienempien perään katsoa, äiti oli toisinaan todella ärtynyt (ja onko ihme, kun vuodesta toiseen univelkaisena painaa), enkä koskaan muista viettäneeni esim. äitini tai isäni kanssa ihan kahdestaan rauhassa aikaa. En koskaan. Omakaan äitini ei ollut ehtinyt mitään kouluja käydä ja rahaa ei ollut liiaksi asti. Eihän se raha kaikkea ratkaise, mutta silti olisi ollut joskus edes kivaa saada se haaveilemansa in-juttu, joka muilla oli; tietynlainen reppu, kengät tai nukke.

Perheen dynamiikka olisi ollut varmasti aivan toisenlainen, jos meitä olisi ollut vähemmän. Uskaltaisin väittää, että olisimme olleet onnellisempia jos meitä olisi ollut vähemmän.

Oma teini-ikäni meni mm. käsivarsia viillellen pahan olon ja itsetuhoajatusten keskellä. Vanhemmat oli niin kiireisiä muun katraan kanssa (mm. teini-ikäisen pikkuveljeni, joka oireili oikein isolla kädellä) ja opin olemaan tietyllä lailla näkymätön ja pyrin etten olisi vaivaksi.

Minulla koulutus, mies, kaksi lasta, koti jossa omat huoneet. Aikaa olla kummankin lapsen kanssa ihan kahdestaankin rauhassa ja jaksan olla todellakin kiinnostunut siitä, mitä minun lapsilleni kuuluu, onko päivän aikana tapahtunut koulussa jotain tosi mukavaa vai jotain mistä on tullut paha mieli.

Ei tuommoinen "tehdään viisitoista lasta"-elämäntapa ole minulta mitenkään pois. Jos itse haluaa, niin mikäs siinä. Silti ihmettelen sitä, miten vanhempi voi aidosti olla sitä mieltä, että todella riittää aika jokaiselle lapselle ihan kahdenkeskisiinkin juttuihin. Jokainen lapsi ansaitsisi sen, että äiti vaikka edes kerran viikossa ottaisi mukaan ja kävisi vaikka yhdessä jutellen kävelyllä, pullakahvilla, elokuvissa, keilaamassa tai mitä vain. Ja siinä saisi sitten rauhassa ilman muita sisaruksia jutella siitä, mitä milloinkin on mielen päällä. Aito läsnäolo ei tuommoisella lössillä onnistu.

Itse olen kasvanut samankokoisessa perheessä ja muistoni ovat ihan toiset. Meillä oli lämmin ja hyvä perhe. Mielestäni sain huomiota ja aikaa ihan tarpeeksi. Toki jouduin pienempiä hoitamaan ja se välillä rasitti, mutta ei siitä traumoja jäänyt. Enemmän tähän taitaa siis vaikuttaa vanhemmat, ei niinkään se lapsiluku. 

Samaa mieltä lopusta. Kuinkahan moni lapsi on nykyään 8-9 h hoidossa tai koulussa+iltapäivätoiminnassa ja illat pitkät katsoo tv:tä/pelaa/tekee jotain omissa oloissaan? Eipä moni vanhempi ole sen enempää läsnä, vaikka olis pienempikin kokoonpano. Se, että ollaan samassa tilassa samaan aikaan, ei vielä takaa läsnäoloa. Kuinka moni vanhempi jaksaa aidosti työstressin lomassa kiinnostua lapsen päivän tapahtumista?

Minua ei muuten ison perheen vahemmista päästä olevana koskaan pakotettu hoitamaan nuorempia.

En silti itse halua kovin isoa perhettä.

Ei se samassa tilassa oleminen suurperheessäkään takaa yhdessäoloa. Tuossa perheessä ei myöskään kenelläkään lle omaa rauhaa. Ikinä. Se se vasta stressaavaa on.

Sitäpaitsi tarhassa on yhtä aikuista raja 4-7 lapsessa, ei 12:ssa. Ja tarhapäivän jälkeen ne lapset saa vanhempansa kokonaan, ei tarvitsee jakaa huomiota koko ajan.

Tutkimusten mukaan todella moni. Nykyvanhemmat (siis normaalien perheiden) on lastensa kanssa enemmän kuin kukaan koskaan.

Yks pikku ajatusvirhe tuossa: ei ne 12 suurperheen lasta ole päiväkoti-ikäisiä, joten analogia ontuu näin päin. Kuitenkin tarhapäivät ovat jopa jo monilla yksivuotiailla pitkiä, joten ei tämä ihan niin yksioikoista ole. Ja kuinka monet kerrat omia lapsia hakiessa näki niiden pienten yksin itkevän siellä pihalla. Monenkirjavaa hoitajaa on kyllä tullut nähtyä, eikä se päikyn täti nyt herranjestas äitiä korvaa!

Kotiäiti keskittyy todennäköisesti niihin nuorimpiin, joten varhaisvaiheen tärkeä pysyvä kiintymyssuhde on vakaa. Olettaen, että on ns kunnollinen äiti. Isommathan joka tapauksessa itsenäistyvät pikkuhiljaa, eikä tarvitse äitiä joka risaukseen avuksi. Mutta aika velho saa äiti olla, että jaksaa antaa aikaansa jokaiselle. Unohtamatta isän roolia, joka sekin korostuu tässä

En tajua mitä tarkoitat. Tuolla äidillä on koko päivän kotona viisi plus vauva. Sitten on alakoululaisia suurin osa muosta. Joukossa autisti.

Ja teini on kotona jalpissa koska lintsaa.

Puhuin yleisellä tasolla suurperheen kotiäideistä, erityislapsi sekottaa tietysti pakkaa jo heti kättelyssä. Mutta ei tuo suhdeluku silti mene yksyhteen, siis et voi verrata esim. päiväkodin taaperoryhmien hoitajia vs suurperheen äiti. Tässä tapauksessa varmasti elämänhallinnallista pulmaa, enkä ymmärrä, miksi tuotantoyhtiö tällaista ottaa räävittäväksi. Tai siis ymmärrän toki heidän oksettavat intressinsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olin itse kuusilapsisen perheen toiseksi vanhin. Vaikka meitä oli puolet vähemmän ja asuttiin omakotitalossa niin silti muistikuvina on itselläni se, että paljon piti pienempien perään katsoa, äiti oli toisinaan todella ärtynyt (ja onko ihme, kun vuodesta toiseen univelkaisena painaa), enkä koskaan muista viettäneeni esim. äitini tai isäni kanssa ihan kahdestaan rauhassa aikaa. En koskaan. Omakaan äitini ei ollut ehtinyt mitään kouluja käydä ja rahaa ei ollut liiaksi asti. Eihän se raha kaikkea ratkaise, mutta silti olisi ollut joskus edes kivaa saada se haaveilemansa in-juttu, joka muilla oli; tietynlainen reppu, kengät tai nukke.

Perheen dynamiikka olisi ollut varmasti aivan toisenlainen, jos meitä olisi ollut vähemmän. Uskaltaisin väittää, että olisimme olleet onnellisempia jos meitä olisi ollut vähemmän.

Oma teini-ikäni meni mm. käsivarsia viillellen pahan olon ja itsetuhoajatusten keskellä. Vanhemmat oli niin kiireisiä muun katraan kanssa (mm. teini-ikäisen pikkuveljeni, joka oireili oikein isolla kädellä) ja opin olemaan tietyllä lailla näkymätön ja pyrin etten olisi vaivaksi.

Minulla koulutus, mies, kaksi lasta, koti jossa omat huoneet. Aikaa olla kummankin lapsen kanssa ihan kahdestaankin rauhassa ja jaksan olla todellakin kiinnostunut siitä, mitä minun lapsilleni kuuluu, onko päivän aikana tapahtunut koulussa jotain tosi mukavaa vai jotain mistä on tullut paha mieli.

Ei tuommoinen "tehdään viisitoista lasta"-elämäntapa ole minulta mitenkään pois. Jos itse haluaa, niin mikäs siinä. Silti ihmettelen sitä, miten vanhempi voi aidosti olla sitä mieltä, että todella riittää aika jokaiselle lapselle ihan kahdenkeskisiinkin juttuihin. Jokainen lapsi ansaitsisi sen, että äiti vaikka edes kerran viikossa ottaisi mukaan ja kävisi vaikka yhdessä jutellen kävelyllä, pullakahvilla, elokuvissa, keilaamassa tai mitä vain. Ja siinä saisi sitten rauhassa ilman muita sisaruksia jutella siitä, mitä milloinkin on mielen päällä. Aito läsnäolo ei tuommoisella lössillä onnistu.

Itse olen kasvanut samankokoisessa perheessä ja muistoni ovat ihan toiset. Meillä oli lämmin ja hyvä perhe. Mielestäni sain huomiota ja aikaa ihan tarpeeksi. Toki jouduin pienempiä hoitamaan ja se välillä rasitti, mutta ei siitä traumoja jäänyt. Enemmän tähän taitaa siis vaikuttaa vanhemmat, ei niinkään se lapsiluku. 

Samaa mieltä lopusta. Kuinkahan moni lapsi on nykyään 8-9 h hoidossa tai koulussa+iltapäivätoiminnassa ja illat pitkät katsoo tv:tä/pelaa/tekee jotain omissa oloissaan? Eipä moni vanhempi ole sen enempää läsnä, vaikka olis pienempikin kokoonpano. Se, että ollaan samassa tilassa samaan aikaan, ei vielä takaa läsnäoloa. Kuinka moni vanhempi jaksaa aidosti työstressin lomassa kiinnostua lapsen päivän tapahtumista?

Minua ei muuten ison perheen vahemmista päästä olevana koskaan pakotettu hoitamaan nuorempia.

En silti itse halua kovin isoa perhettä.

Ei se samassa tilassa oleminen suurperheessäkään takaa yhdessäoloa. Tuossa perheessä ei myöskään kenelläkään lle omaa rauhaa. Ikinä. Se se vasta stressaavaa on.

Sitäpaitsi tarhassa on yhtä aikuista raja 4-7 lapsessa, ei 12:ssa. Ja tarhapäivän jälkeen ne lapset saa vanhempansa kokonaan, ei tarvitsee jakaa huomiota koko ajan.

Tutkimusten mukaan todella moni. Nykyvanhemmat (siis normaalien perheiden) on lastensa kanssa enemmän kuin kukaan koskaan.

Yks pikku ajatusvirhe tuossa: ei ne 12 suurperheen lasta ole päiväkoti-ikäisiä, joten analogia ontuu näin päin. Kuitenkin tarhapäivät ovat jopa jo monilla yksivuotiailla pitkiä, joten ei tämä ihan niin yksioikoista ole. Ja kuinka monet kerrat omia lapsia hakiessa näki niiden pienten yksin itkevän siellä pihalla. Monenkirjavaa hoitajaa on kyllä tullut nähtyä, eikä se päikyn täti nyt herranjestas äitiä korvaa!

Kotiäiti keskittyy todennäköisesti niihin nuorimpiin, joten varhaisvaiheen tärkeä pysyvä kiintymyssuhde on vakaa. Olettaen, että on ns kunnollinen äiti. Isommathan joka tapauksessa itsenäistyvät pikkuhiljaa, eikä tarvitse äitiä joka risaukseen avuksi. Mutta aika velho saa äiti olla, että jaksaa antaa aikaansa jokaiselle. Unohtamatta isän roolia, joka sekin korostuu tässä

En tajua mitä tarkoitat. Tuolla äidillä on koko päivän kotona viisi plus vauva. Sitten on alakoululaisia suurin osa muosta. Joukossa autisti.

Ja teini on kotona jalpissa koska lintsaa.

Puhuin yleisellä tasolla suurperheen kotiäideistä, erityislapsi sekottaa tietysti pakkaa jo heti kättelyssä. Mutta ei tuo suhdeluku silti mene yksyhteen, siis et voi verrata esim. päiväkodin taaperoryhmien hoitajia vs suurperheen äiti. Tässä tapauksessa varmasti elämänhallinnallista pulmaa, enkä ymmärrä, miksi tuotantoyhtiö tällaista ottaa räävittäväksi. Tai siis ymmärrän toki heidän oksettavat intressinsä.

Sinähän niitä vertasit.

Tuolla äidillä on aamupäivät kontollaan, vauva, autisti, neljä tavallista alle kouluikäistä ja oireileva lintsaava teini. Loppupäivän hänellä on sen lisäksi kontollaan kuusi muuta lasta.

Kuka tahansa tajuaa, ettei tuossa vaalita kiintymyssuhdetta, eikä kukaan muukaan saa muuta kuin just just vaatteet päälle ja nakkisoppaa. Lapset oli aivan kalpeitakin. Ulkoileeko ne edes?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olin itse kuusilapsisen perheen toiseksi vanhin. Vaikka meitä oli puolet vähemmän ja asuttiin omakotitalossa niin silti muistikuvina on itselläni se, että paljon piti pienempien perään katsoa, äiti oli toisinaan todella ärtynyt (ja onko ihme, kun vuodesta toiseen univelkaisena painaa), enkä koskaan muista viettäneeni esim. äitini tai isäni kanssa ihan kahdestaan rauhassa aikaa. En koskaan. Omakaan äitini ei ollut ehtinyt mitään kouluja käydä ja rahaa ei ollut liiaksi asti. Eihän se raha kaikkea ratkaise, mutta silti olisi ollut joskus edes kivaa saada se haaveilemansa in-juttu, joka muilla oli; tietynlainen reppu, kengät tai nukke.

Perheen dynamiikka olisi ollut varmasti aivan toisenlainen, jos meitä olisi ollut vähemmän. Uskaltaisin väittää, että olisimme olleet onnellisempia jos meitä olisi ollut vähemmän.

Oma teini-ikäni meni mm. käsivarsia viillellen pahan olon ja itsetuhoajatusten keskellä. Vanhemmat oli niin kiireisiä muun katraan kanssa (mm. teini-ikäisen pikkuveljeni, joka oireili oikein isolla kädellä) ja opin olemaan tietyllä lailla näkymätön ja pyrin etten olisi vaivaksi.

Minulla koulutus, mies, kaksi lasta, koti jossa omat huoneet. Aikaa olla kummankin lapsen kanssa ihan kahdestaankin rauhassa ja jaksan olla todellakin kiinnostunut siitä, mitä minun lapsilleni kuuluu, onko päivän aikana tapahtunut koulussa jotain tosi mukavaa vai jotain mistä on tullut paha mieli.

Ei tuommoinen "tehdään viisitoista lasta"-elämäntapa ole minulta mitenkään pois. Jos itse haluaa, niin mikäs siinä. Silti ihmettelen sitä, miten vanhempi voi aidosti olla sitä mieltä, että todella riittää aika jokaiselle lapselle ihan kahdenkeskisiinkin juttuihin. Jokainen lapsi ansaitsisi sen, että äiti vaikka edes kerran viikossa ottaisi mukaan ja kävisi vaikka yhdessä jutellen kävelyllä, pullakahvilla, elokuvissa, keilaamassa tai mitä vain. Ja siinä saisi sitten rauhassa ilman muita sisaruksia jutella siitä, mitä milloinkin on mielen päällä. Aito läsnäolo ei tuommoisella lössillä onnistu.

Itse olen kasvanut samankokoisessa perheessä ja muistoni ovat ihan toiset. Meillä oli lämmin ja hyvä perhe. Mielestäni sain huomiota ja aikaa ihan tarpeeksi. Toki jouduin pienempiä hoitamaan ja se välillä rasitti, mutta ei siitä traumoja jäänyt. Enemmän tähän taitaa siis vaikuttaa vanhemmat, ei niinkään se lapsiluku. 

Samaa mieltä lopusta. Kuinkahan moni lapsi on nykyään 8-9 h hoidossa tai koulussa+iltapäivätoiminnassa ja illat pitkät katsoo tv:tä/pelaa/tekee jotain omissa oloissaan? Eipä moni vanhempi ole sen enempää läsnä, vaikka olis pienempikin kokoonpano. Se, että ollaan samassa tilassa samaan aikaan, ei vielä takaa läsnäoloa. Kuinka moni vanhempi jaksaa aidosti työstressin lomassa kiinnostua lapsen päivän tapahtumista?

Minua ei muuten ison perheen vahemmista päästä olevana koskaan pakotettu hoitamaan nuorempia.

En silti itse halua kovin isoa perhettä.

Ei se samassa tilassa oleminen suurperheessäkään takaa yhdessäoloa. Tuossa perheessä ei myöskään kenelläkään lle omaa rauhaa. Ikinä. Se se vasta stressaavaa on.

Sitäpaitsi tarhassa on yhtä aikuista raja 4-7 lapsessa, ei 12:ssa. Ja tarhapäivän jälkeen ne lapset saa vanhempansa kokonaan, ei tarvitsee jakaa huomiota koko ajan.

Tutkimusten mukaan todella moni. Nykyvanhemmat (siis normaalien perheiden) on lastensa kanssa enemmän kuin kukaan koskaan.

Yks pikku ajatusvirhe tuossa: ei ne 12 suurperheen lasta ole päiväkoti-ikäisiä, joten analogia ontuu näin päin. Kuitenkin tarhapäivät ovat jopa jo monilla yksivuotiailla pitkiä, joten ei tämä ihan niin yksioikoista ole. Ja kuinka monet kerrat omia lapsia hakiessa näki niiden pienten yksin itkevän siellä pihalla. Monenkirjavaa hoitajaa on kyllä tullut nähtyä, eikä se päikyn täti nyt herranjestas äitiä korvaa!

Kotiäiti keskittyy todennäköisesti niihin nuorimpiin, joten varhaisvaiheen tärkeä pysyvä kiintymyssuhde on vakaa. Olettaen, että on ns kunnollinen äiti. Isommathan joka tapauksessa itsenäistyvät pikkuhiljaa, eikä tarvitse äitiä joka risaukseen avuksi. Mutta aika velho saa äiti olla, että jaksaa antaa aikaansa jokaiselle. Unohtamatta isän roolia, joka sekin korostuu tässä

En tajua mitä tarkoitat. Tuolla äidillä on koko päivän kotona viisi plus vauva. Sitten on alakoululaisia suurin osa muosta. Joukossa autisti.

Ja teini on kotona jalpissa koska lintsaa.

Puhuin yleisellä tasolla suurperheen kotiäideistä, erityislapsi sekottaa tietysti pakkaa jo heti kättelyssä. Mutta ei tuo suhdeluku silti mene yksyhteen, siis et voi verrata esim. päiväkodin taaperoryhmien hoitajia vs suurperheen äiti. Tässä tapauksessa varmasti elämänhallinnallista pulmaa, enkä ymmärrä, miksi tuotantoyhtiö tällaista ottaa räävittäväksi. Tai siis ymmärrän toki heidän oksettavat intressinsä.

Sinähän niitä vertasit.

Tuolla äidillä on aamupäivät kontollaan, vauva, autisti, neljä tavallista alle kouluikäistä ja oireileva lintsaava teini. Loppupäivän hänellä on sen lisäksi kontollaan kuusi muuta lasta.

Kuka tahansa tajuaa, ettei tuossa vaalita kiintymyssuhdetta, eikä kukaan muukaan saa muuta kuin just just vaatteet päälle ja nakkisoppaa. Lapset oli aivan kalpeitakin. Ulkoileeko ne edes?

Häh, kommentoin siihen, kun joku vertasi pk:ssa olevan enemmän hoitajia lasta kohden.

Mutta tuota taivastelua ja rääpimistä yhden ohjelman perusteella en ymmärrä, tekeekö se olon jotenkin paremmaksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olin itse kuusilapsisen perheen toiseksi vanhin. Vaikka meitä oli puolet vähemmän ja asuttiin omakotitalossa niin silti muistikuvina on itselläni se, että paljon piti pienempien perään katsoa, äiti oli toisinaan todella ärtynyt (ja onko ihme, kun vuodesta toiseen univelkaisena painaa), enkä koskaan muista viettäneeni esim. äitini tai isäni kanssa ihan kahdestaan rauhassa aikaa. En koskaan. Omakaan äitini ei ollut ehtinyt mitään kouluja käydä ja rahaa ei ollut liiaksi asti. Eihän se raha kaikkea ratkaise, mutta silti olisi ollut joskus edes kivaa saada se haaveilemansa in-juttu, joka muilla oli; tietynlainen reppu, kengät tai nukke.

Perheen dynamiikka olisi ollut varmasti aivan toisenlainen, jos meitä olisi ollut vähemmän. Uskaltaisin väittää, että olisimme olleet onnellisempia jos meitä olisi ollut vähemmän.

Oma teini-ikäni meni mm. käsivarsia viillellen pahan olon ja itsetuhoajatusten keskellä. Vanhemmat oli niin kiireisiä muun katraan kanssa (mm. teini-ikäisen pikkuveljeni, joka oireili oikein isolla kädellä) ja opin olemaan tietyllä lailla näkymätön ja pyrin etten olisi vaivaksi.

Minulla koulutus, mies, kaksi lasta, koti jossa omat huoneet. Aikaa olla kummankin lapsen kanssa ihan kahdestaankin rauhassa ja jaksan olla todellakin kiinnostunut siitä, mitä minun lapsilleni kuuluu, onko päivän aikana tapahtunut koulussa jotain tosi mukavaa vai jotain mistä on tullut paha mieli.

Ei tuommoinen "tehdään viisitoista lasta"-elämäntapa ole minulta mitenkään pois. Jos itse haluaa, niin mikäs siinä. Silti ihmettelen sitä, miten vanhempi voi aidosti olla sitä mieltä, että todella riittää aika jokaiselle lapselle ihan kahdenkeskisiinkin juttuihin. Jokainen lapsi ansaitsisi sen, että äiti vaikka edes kerran viikossa ottaisi mukaan ja kävisi vaikka yhdessä jutellen kävelyllä, pullakahvilla, elokuvissa, keilaamassa tai mitä vain. Ja siinä saisi sitten rauhassa ilman muita sisaruksia jutella siitä, mitä milloinkin on mielen päällä. Aito läsnäolo ei tuommoisella lössillä onnistu.

Itse olen kasvanut samankokoisessa perheessä ja muistoni ovat ihan toiset. Meillä oli lämmin ja hyvä perhe. Mielestäni sain huomiota ja aikaa ihan tarpeeksi. Toki jouduin pienempiä hoitamaan ja se välillä rasitti, mutta ei siitä traumoja jäänyt. Enemmän tähän taitaa siis vaikuttaa vanhemmat, ei niinkään se lapsiluku. 

Samaa mieltä lopusta. Kuinkahan moni lapsi on nykyään 8-9 h hoidossa tai koulussa+iltapäivätoiminnassa ja illat pitkät katsoo tv:tä/pelaa/tekee jotain omissa oloissaan? Eipä moni vanhempi ole sen enempää läsnä, vaikka olis pienempikin kokoonpano. Se, että ollaan samassa tilassa samaan aikaan, ei vielä takaa läsnäoloa. Kuinka moni vanhempi jaksaa aidosti työstressin lomassa kiinnostua lapsen päivän tapahtumista?

Minua ei muuten ison perheen vahemmista päästä olevana koskaan pakotettu hoitamaan nuorempia.

En silti itse halua kovin isoa perhettä.

Ei se samassa tilassa oleminen suurperheessäkään takaa yhdessäoloa. Tuossa perheessä ei myöskään kenelläkään lle omaa rauhaa. Ikinä. Se se vasta stressaavaa on.

Sitäpaitsi tarhassa on yhtä aikuista raja 4-7 lapsessa, ei 12:ssa. Ja tarhapäivän jälkeen ne lapset saa vanhempansa kokonaan, ei tarvitsee jakaa huomiota koko ajan.

Tutkimusten mukaan todella moni. Nykyvanhemmat (siis normaalien perheiden) on lastensa kanssa enemmän kuin kukaan koskaan.

Yks pikku ajatusvirhe tuossa: ei ne 12 suurperheen lasta ole päiväkoti-ikäisiä, joten analogia ontuu näin päin. Kuitenkin tarhapäivät ovat jopa jo monilla yksivuotiailla pitkiä, joten ei tämä ihan niin yksioikoista ole. Ja kuinka monet kerrat omia lapsia hakiessa näki niiden pienten yksin itkevän siellä pihalla. Monenkirjavaa hoitajaa on kyllä tullut nähtyä, eikä se päikyn täti nyt herranjestas äitiä korvaa!

Kotiäiti keskittyy todennäköisesti niihin nuorimpiin, joten varhaisvaiheen tärkeä pysyvä kiintymyssuhde on vakaa. Olettaen, että on ns kunnollinen äiti. Isommathan joka tapauksessa itsenäistyvät pikkuhiljaa, eikä tarvitse äitiä joka risaukseen avuksi. Mutta aika velho saa äiti olla, että jaksaa antaa aikaansa jokaiselle. Unohtamatta isän roolia, joka sekin korostuu tässä

En tajua mitä tarkoitat. Tuolla äidillä on koko päivän kotona viisi plus vauva. Sitten on alakoululaisia suurin osa muosta. Joukossa autisti.

Ja teini on kotona jalpissa koska lintsaa.

Puhuin yleisellä tasolla suurperheen kotiäideistä, erityislapsi sekottaa tietysti pakkaa jo heti kättelyssä. Mutta ei tuo suhdeluku silti mene yksyhteen, siis et voi verrata esim. päiväkodin taaperoryhmien hoitajia vs suurperheen äiti. Tässä tapauksessa varmasti elämänhallinnallista pulmaa, enkä ymmärrä, miksi tuotantoyhtiö tällaista ottaa räävittäväksi. Tai siis ymmärrän toki heidän oksettavat intressinsä.

Sinähän niitä vertasit.

Tuolla äidillä on aamupäivät kontollaan, vauva, autisti, neljä tavallista alle kouluikäistä ja oireileva lintsaava teini. Loppupäivän hänellä on sen lisäksi kontollaan kuusi muuta lasta.

Kuka tahansa tajuaa, ettei tuossa vaalita kiintymyssuhdetta, eikä kukaan muukaan saa muuta kuin just just vaatteet päälle ja nakkisoppaa. Lapset oli aivan kalpeitakin. Ulkoileeko ne edes?

Häh, kommentoin siihen, kun joku vertasi pk:ssa olevan enemmän hoitajia lasta kohden.

Mutta tuota taivastelua ja rääpimistä yhden ohjelman perusteella en ymmärrä, tekeekö se olon jotenkin paremmaksi?

No kun siellä on.

Itse tunkevat aktiivisesti mediaan. Lehtijuttuja on jo ennen tätä.

Kai he sitten haluavat että heidän valinnoistaan keskustellaan?