Te kenellä ei juurikaan ole läheisiä ihmisiä - miten selviätte?

Yksinäisyys ahdistaa minua, mutta huonot ihmisuhteet ahdistavat vieläkin enemmän. Olen puun ja kuoren välissä.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys ahdistaa minua, mutta huonot ihmisuhteet ahdistavat vieläkin enemmän. Olen puun ja kuoren välissä.

Samaa mieltä! Mieluummin yksin kuin huonojen ihmisten seurassa!

Ystäväpalvelu on olemassa, soittakaa ihmeessä sinne ettei tarvitse olla yksinään.

Mä pärjään mielialalääkkeillä. Niiden avulla näytän ulospäin menestyjältä, jota muut ihailevat. Ilman lääkkeitä yksinäisyys iskee päin naamaa; sinkkuus lähes nelikymppisenä, perheen ja sukulaisten puute ja se, että rakkain lähimmäiseni on jo kauaa sitten kuollut, enkä ole erityisen tärkeä kenellekään. Saan paniikkikohtauksia ja itsemurha-ajatuksia, olen täysin arvoton. Äiti on olemassa mutta hänellä on mielenterveysongelmia, eikä hänestä siten ole turvaverkoksi, päin vastoin. Haukkuu ja syyllistää minua ongelmistaan.

Mielialalääkkeet turruttavat ikävät tunteet ja voin keskittyä mielihyvää tuottaviin asioihin. Tunnen itseni erittäin onnelliseksi, vaikka olenkin yksin maailmassa.

Minäkin olen mietiskellyt, että mistä löytäisi niitä muita samanlaisia ihmisiä, joista voisi muodostaa sen perheen. Ei ole koskaan vielä itselle tullut vastaan toista kaltaistani. Myöskään aikaisempien avomiesten perheisiin minua ei ole koskaan otettu osaksi, useimmat haluavat huolehtia vain ”omistaan”.

Olen tottunut. Tarpeeksi kun saa huonoa kohtelua osakseen, ei sitä enää edes halua ihmisiä elämäänsä

Huonosti, kadehdin ja vihaan heitä keillä paljon läheisiä ja joskus toivon heille pahaa, juuri siksi että kaikki välittää vain omasta perheestään eikä kenestäkään muusta, enpä minäkään siis välitä kuin itsestäni.

Minkä ikäinen olet ? Voisit saada ainakin s-postikavereita jos laitat s-postiosoitteesi tänne palstalle. Minullakaan ei ole sisaruksia, eikä nyt enää juuri muitakaan sukulaisia.

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt lukumäärältään niukkaan sukuun. Pidän heitä rikkaina, joilla on runsaasti sisaruksia, serkkuja, tätejä yms.

Itse en voi sellaisia itselleni hankkia ja esim suuret sukujuhlat saan unohtaa -ei onnistu. Mutta eipä siinä ajatuksessa kannata alkaa velloa. Eihän määrä sitäpaitsi ole tae laadusta ja monenmoisia murheitakin sukulaiset kait voivat tuottaa. Ymmärrän kyllä harmituksen jos sinulla ei ole ketään. Nykytrendin mukaisesti perhehän voi olla paljon muutakin kuin biologinen ryhmä. Kehottaisin sinua elämään itsellesi, nauti luonnosta ja vapaudesta. Hanki elämääsi jotain muuta kiinteää. Hakeudu sellaisten ihmisten seuraan jotka ovat samassa tilanteessa.

Isostakaan suvusta ei välttämättä löydy hengenheimolaisia ja sukulaisuus ei ole ystävällisen suhtautumisen tae. Pidin itse yllä lapsesta asti suhteita täteihin ja serkkuihin, mutta olen aikuistuttuani katkaissut kaikki siteet, koska on sattunut tilanteita, joissa heidän kylmyytensä on tullut ilmi.

Ystäviä on ollut todella vaikeaa löytää. En kyllä oikeastaan enää kaipaa muita ihmisiä, koska tiedän, että harva näkee ystävyyssuhteet iloa tuottavina asioina. Kouluaikaan tuntui, että kaikki panostavat ystävyyssuhteisiin yhtä paljon, mutta nykyään vaikuttaa, että ystävyyden sijaan ihmiset haluavat kilpailu- ja arvostelusuhteita ja haluavat vain päästä napsimaan aina tilaisuuden tullen. Sellainen ystävyys, jossa molemmat toivovat toisilleen kaikkea hyvää on utopiaa. Sitä oli silloin lapsuudessa ja nuoruudessa ja sitä kaipaan.

Eri

Laittakaa ilmoitukset vaikka ystävät komiin, täältä poistetaan spostiosoitteet.

Mutta kun ei ole edes ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Huonosti, kadehdin ja vihaan heitä keillä paljon läheisiä ja joskus toivon heille pahaa, juuri siksi että kaikki välittää vain omasta perheestään eikä kenestäkään muusta, enpä minäkään siis välitä kuin itsestäni.

Tämä. On järjettömän epäoikeudenmukaista, että koko yhteiskunta perustuu siihen, että kaikilla on läheisiä. Kun ei kaikilla vain ole. Ja nämä joutuvat niiden hyljeksimiksi, keillä on. Ihminen on niin itsekäs.

Mutta miksei yksinäiset kokonnu yhteen? Toisia samanlaisia voi tosiaan olla vaikeaa löytää.

Yksinolo ja yksin tekeminen oman pään mukaan on ihan parasta. En kaipaa ympärilleni yhtään ihmistä, varsinkaan sukulaisia. Sitten kun äidistä aika jättää niin en aio olla missään tekemisissä sukulaisten kanssa. Ei niissä mitään vikaa ole mutta ei vaan kiinnosta.

Minkäköhön ikäinen olet?

Mä olin alle 30, kun mun pienestä lapsuudenperheestä oli jäljellä enää isä. Äiti, sisko ja isovanhemmat kuoli lyhyen ajan sisällä kaikki.

Ei mulla sen jälkeen hyvin mennyt. Asuin kaukana isästä ja varmaan jollakin lailla ripustauduin kavereihin. Toisaalta olin myös paljon yksin, kun alkoi mielenterveys horjua. Pitkään olin masentunut, mutta jossakin vaiheessa se muuttui aivan järjettömäksi ahdistukseksi. Aloin saada lieviä paniikkikohtauksia aina julkisissa paikoissa, ja lopulta pystyin käymään luennoilla ainoastaan diapamien avulla.

Koko paha olo loppui vähitellen siihen, kun löysin miehen ja pääsin kokopäivätöihin. Kesti tosin vuosia parantua. Tulee kyllä välillä mietittyä, että mitä tekisi jos mies jättäisi. Kun ei oikein ole ihmisiä, jotka kaipaamaankaan jäisivät. Ilman miestä oli todella irrallinen olo.

Toivottavasti löydät parisuhteen. Tai hyvän työyhteisön, jos sulla ei sellaista ole. Ei se perhettä korvaa, mutta tulee työkavereiden kanssa kuitenkin vietettyä suuri osa viikosta.

Muuta ulkomaille. Moni suomalainen on irrallinen siellä, ja he usein perustavat tiiviitä yhteisöjä keskenään. Puhun kokemuksesta, itsekin suurimman osan perheestä haudannut.

Minä olen 20 vuotta ollut yksin. Siis ei ketään ihmistä jonka kanssa tavata tai puhua. Pari ekaa vuotta harmitti, mutta sen jälkeen en edes ole ajatellut asiaa, kun on niin hyvä olla yksinkin. Kait se sit on vaan omassa päässä kun yhteiskunta tyrkyttää ihanteitaan, mutta niihin ei kannata uskoa. Egon hölinää kaikki tyyni mikä ei luo rauhaa ja onnea.

Vierailija kirjoitti:

Pakkohan se on selvitä. Yksinäinen vanhuus pelottaa, etenkin terveyskeskuksen vuodeosastolle joutuminen ja siihen liittyvät alistavat käytännöt, esim. vaipan käyttöön pakottaminen, vaikka pystyy pidättämään. 

Toivon että vielä löydän läheisen ihmisen. 

Haluat siis itsellesi tulevaisuuden omaishoitajan? Kuinkahan moni tänä päivänä huolehtii edes omista vanhemmistaan saatika appivanhemmistaan? Sisaruksista tai serkuista puhumattakaan? Ja puolisokin huolehtii  vain sen, minkä omalta kunnoltaan pystyy. Yleensä kun puoliso on aika samaa ikäluokkaa kuin vanhus itsekin.

Vierailija kirjoitti:

Hanki puoliso keneltä löytyy sukulaisia paljon. Ehkä auttaa omaan yksinäisyyteesi

Ei hyvä. Ei ne sinusta kuitenkaan välitä.

Kun eroatte, menetät ne kuitenkin.

Ihminen tarvitsee omia ystäviä, eikä toisen siivellä saatuja.

Vaikka 30 vuotta olisi yhdessä eletty, naidut sukulaiset jää erossa historiaan.

Etkä itsekään niitä enää halua nähdä.

mulla on mies ja lapsi.

vanhemmistani kuulen ehkä kerran kuussa, nähdään 4kertaa vuodessa.

siskoja näen vain lasten synttäreillä jos aikataulut sopii, mut muuten ei olla missään tekemisissä.

ystäviä ei ole yhtäkään. tuttuja kyllä löytyy.

en muista koska joku olisi viimeks kysynyt mitä mulle kuuluu, tai pyytänyt mukaan johonkin. vuos sitten, kaks?

oon tosi yksinäinen.  mikä vika mussa on?

oon tälläkin viikolla laittanut varmaan kymmenen viestiä lapsen kavereiden vanhemmille (osa minunkin tuttuja ja joskus luulin et osa jopa ystäviä). kellekään ei ikinä sovi tapaaminen. en edes muista koska viimeks joku lapsen kaverin vanhempi olis kysynyt meidän lasta kylään tai voisko heidän lapsi tulla meille.  ollaan siis ihan helvetin yksinäinen perhe. harkitsen jopa muuttoa. miksi täällä asuisin kun ei täällä ole mulle enää mitään ja töihinkin pitkä matka.

Vierailija kirjoitti:

Ystäväpalvelu on olemassa, soittakaa ihmeessä sinne ettei tarvitse olla yksinään.

Aloittajallahan on ystäviä.

Maailmassa on miljardeja ihmisiä. Puoliso kyllä löytyy, jos vain haluaa.