Lue keskustelun säännöt.
Te kenellä ei juurikaan ole läheisiä ihmisiä - miten selviätte?
07.10.2018 |
Minulta on perheenjäseniäni kuollut ja tunnen oloni tosi yksinäiseksi tässä perhekeskeisessä maailmassa. Onko kohtalotovereita? Ystäviä on, mutta enhän minä heille kenellekään ole se tärkein tai edes top 3:ssa. Minusta pidetään, mutta muut ovat tärkeämpiä. Sama kuin olisin kuollut.
Kommentit (45)
Vierailija kirjoitti:
Minkäköhön ikäinen olet?
Mä olin alle 30, kun mun pienestä lapsuudenperheestä oli jäljellä enää isä. Äiti, sisko ja isovanhemmat kuoli lyhyen ajan sisällä kaikki.
Ei mulla sen jälkeen hyvin mennyt. Asuin kaukana isästä ja varmaan jollakin lailla ripustauduin kavereihin. Toisaalta olin myös paljon yksin, kun alkoi mielenterveys horjua. Pitkään olin masentunut, mutta jossakin vaiheessa se muuttui aivan järjettömäksi ahdistukseksi. Aloin saada lieviä paniikkikohtauksia aina julkisissa paikoissa, ja lopulta pystyin käymään luennoilla ainoastaan diapamien avulla.
Koko paha olo loppui vähitellen siihen, kun löysin miehen ja pääsin kokopäivätöihin. Kesti tosin vuosia parantua. Tulee kyllä välillä mietittyä, että mitä tekisi jos mies jättäisi. Kun ei oikein ole ihmisiä, jotka kaipaamaankaan jäisivät. Ilman miestä oli todella irrallinen olo.
Toivottavasti löydät parisuhteen. Tai hyvän työyhteisön, jos sulla ei sellaista ole. Ei se perhettä korvaa, mutta tulee työkavereiden kanssa kuitenkin vietettyä suuri osa viikosta.
Olen 31 v. Kavereilla jo omaa perhettä ja vielä lapsuudenperhettä. Olen todellinen outolintu. Miksi sen täytyy olla niin, että pitää olla puoliso tms. ettei joudu olemaan yksin?
Onko välisi isääsi kuitenkin hyvät? -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on vain mies ja lpset. Ollaan molemmat miehen kanssa huonoista kodeista, varmaan huono lapsuus yhdisti. Mulla väkivaltaiset halkkaajavanhemmat ja lapsenhakkaamisesta nsuttiva psyko isä. Välit noihin paskoihin poikki ollut kohta 20v.
Miehellä henkisesti väkivaltaiset alkoholistivanhemmat, välit poikki jo 15 v. Kumpienkaan kanssa ei vaan voi olla missään tekemisissä, hengenvaara mun kotona (isä mun aikuisena ollessakin hyökännyt kimppuun) ja hirveä raivo ja tappelu anoppilassa.
Ystäviä ei ole eikä muuta sukua. Oin niin paljon kokenut silmitöntä pahuutta että oo myös epäluuloinen enkä oikein luota keneenkään.
Ollaan kuitenkin ihan ”normaaleita” (akateemisia, hyvät työt ym) ja omia lapsia kohdellaan kuin kukkaa kämmenellä, rakastaen.
Mutta yksin oon ollut aina. Ja tuun olemaan.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vain mies ja lpset. Ollaan molemmat miehen kanssa huonoista kodeista, varmaan huono lapsuus yhdisti. Mulla väkivaltaiset halkkaajavanhemmat ja lapsenhakkaamisesta nsuttiva psyko isä. Välit noihin paskoihin poikki ollut kohta 20v.
Miehellä henkisesti väkivaltaiset alkoholistivanhemmat, välit poikki jo 15 v. Kumpienkaan kanssa ei vaan voi olla missään tekemisissä, hengenvaara mun kotona (isä mun aikuisena ollessakin hyökännyt kimppuun) ja hirveä raivo ja tappelu anoppilassa.Ystäviä ei ole eikä muuta sukua. Oin niin paljon kokenut silmitöntä pahuutta että oo myös epäluuloinen enkä oikein luota keneenkään.
Ollaan kuitenkin ihan ”normaaleita” (akateemisia, hyvät työt ym) ja omia lapsia kohdellaan kuin kukkaa kämmenellä, rakastaen.Mutta yksin oon ollut aina. Ja tuun olemaan.
Miten olette jaksaneet lasten kanssa ilman turvaverkkoa? Oletteko saaneet muilta apua. Olen miettinyt, että voiko sitä edes lapsia hankkia, kun ei ole ketään ketä pyytää hoitoavuksi.
Olen ainoana jäljellä lapsuudenperheestäni. Minulla on kolme läheisempää sukulaista ja muutama kaukaisempi. Eipä ole muuta vaihtoehtoa kuin elää päivä kerrallaan. Ei kannata vaivata päätään liiaksi sillä, onko paljon tai vähän läheisiä. Minä tosin olenkin introvertti eli viihdyn erinomaisesti yksin, olen aina viihtynyt.
No eihän tämä kivaa ole. Olen lähes täysin yksin. Muutama kaveri löytyy joita ehkä joskus satunnaisesti näen, mutta ollaan aika eri maata ja ihan eri elämäntilanteissa. Koen olevani todellakin hyvin ulkopuolinen. Nuorena kärsin koulukiusaamisesta ja vakavasta masennuksesta. En ole päässyt koskaan kunnolla kiinni työelämään ja mulla on vaikka mitä paniikkihäiriöitä yms. Mulla oli yksi hyvin tärkeä henkilö elämässäni muutaman vuoden ajan, seurustelimme. Valitettavasti hän menehtyi vuosi sitten äkillisesti.
Olen alle kolmekymppinen ja tuntuu että tulevaisuudella ei ole mitään annettavaa enää mulle. Olen yrittänyt vaikka mitä ja edelleenkin koitan kaikkeni tehdä että elämäni paranisi, mutta menee vain huonompaan suuntaan ja yleinen terveydentilannekkin on heikentynyt. Yksinäinen vanhuus ei pelota, koska olen lähes satavarma että tuskin tulen edes viittäkymmentä ikinä täyttämään. Oikeastaan toivoisinkin jo tavallaan kuolevani.