Minkälainen muisto sinulla on ajasta, jolloin olit 3-vuotias tai pienempi?

Tuolta ajalta ei ole oikeita muistoja kellään, muiden istuttamia valemuistoja vain.

Ei voi muistaa mitään tuolta ajalta, kun ei ole tekstiä ja kirjoitustaitoa, minkä mukaan kirjaisi muistot aivoihin. Jos joku "muistaa" asioita tuolta ajalta, niin ne ovat valokuvien tai muiden kertomia asioita.

Ja joo, av-mammat tästä raivostuu, ja huutaa kuinka he muistavat kaiken syntymästä lähtien. Mutta armaat kanssasisaret, joudun tuottamaan pettymyksen. Ne ovat siskojenne ja tätienne kertomuksia, jotka koette "muistoiksenne" :)

Vierailija kirjoitti:

Ei voi muistaa mitään tuolta ajalta, kun ei ole tekstiä ja kirjoitustaitoa, minkä mukaan kirjaisi muistot aivoihin. Jos joku "muistaa" asioita tuolta ajalta, niin ne ovat valokuvien tai muiden kertomia asioita.

Ja joo, av-mammat tästä raivostuu, ja huutaa kuinka he muistavat kaiken syntymästä lähtien. Mutta armaat kanssasisaret, joudun tuottamaan pettymyksen. Ne ovat siskojenne ja tätienne kertomuksia, jotka koette "muistoiksenne" :)

Minä muistan kyllä tulleeni hyväksikäytetyksi n kolmivuotiaana, eikä sitä ole kukaan minulle kertonut.

Sanokaa mitä sanotte, mutta minulla on välähdyksenomaisia muistoja läheisestä ihmisestä joka kuoli kun olin kolme.

Varhaisin muistoni on se, että minua kannetaan (äiti kantaa) kadulla. Asfaltti on märkää, sataa. Käännymme toiselle kadulle ja sitten kohta astumme asuntoon, jossa joku täti ottaa minut vastaan. Itken, koska täti on vieras. Toisaalta tädin eteisen seinällä on kuva, joka muistuttaa kovasti mummolani vessan seinällä olevaa kuvaa (mansikoita!) ja se lohduttaa minua hieman.

Olen melkein nelikymppinen ja pari vuotta sitten kysyin äidiltäni, onko tällaista oikeasti tapahtunut. Äiti sanoi, että kyllä on. Olin silloin vähän vaille 2-vuotias (olen syntynyt lokakuussa ja tämä tapahtui syyskuussa) ja sen verran sairas, etten voinut mennä normihoitopaikkaani, mutta joku äidin tuttavan tuttava otti minut hoitaakseen siksi aikaa, kun äiti kävi sinä päivänä luennoilla.

Teini-ikäinen poikani kertoi vastikään muiston eräästä tapahtumasta, jolloin hän oli 2-vuotias. Tapahtuma oli sinänsä hyvin vähäpätöinen ja arkinen, ja olimme miehen kanssa tuon jo unohtaneet, joten en usko, että siitä on ollut jälkikäteen puhetta. Mutta muistin kyllä, kun lapsi mainitsi.

Ei muiistoihin tarvitse kirjoitusta tai tekstiä. Kuvat riitttävät, ja aistimukset. Mutta sillain jännästi ihmisen aivot on rakentuneet, etttä ikävistä ja pelottvista kokmukisista syntyy voimakkaampia muistoja kuin mukavista.

Irrallisia välähdyksiä, joiden on pakko olla tuolta ajalta päätellen asuinpaikastani.

Tuoreimpia tutkimustietoja en tunne, mutta eikö yleensä sanota ihmisen varhaisimpien muistojen voivan olla 4-vuotiaasta eteenpäin? En kiistä kenenkään muistoja tietenkään.

Minullakin on jonkun välähdyksen omaisiksi kuvaamia muistoja ihan muutama. Ne ovat lapsuudenkotini pihasta isäni kanssa kesällä ja lähistön naapurin luota muutama kyläily, muutimme minun ollessani vähän päälle kolme-vuotias, joten muita muistoja sieltä ei olekaan. Ja tosiaan ehkä noin sekunnin, parin mittaisia.

Joskus tuli yleltä dokumentti, jossa selitettiin, että ihmisten aivot jäsentävät tapahtumat paremmin kronologisesti jne. siinä 5,6,7-vuotiaana ja samalla suurin osa aikaisemmista muistoista "katoaa". Esim. täydellisessä valokuvamuistissa muistamiseen jää samankaltaisuutta pienten lasten kanssa. Esim. 4-vuotiashan voi muistaa varsin hyvin vuoden takaisia tapahtumia. Vasta myöhemmin nämä muistot katoavat aivojen muovautuessa erilaisiksi. Kuitenkaan aivan kaikki muistot ei välttämättä katoa.

Muistan Mauri-myrskyn. Asuttiin kerrostalossa ja muistan kuinka viereisestä kerrostalosta irtosi osa kattoa ja palasia lensi parkkipaikalle autojen päälle. Muistan myös kuinka äidin ja isän kanssa myrskyn jälkeen kierrettiin katsomassa tuhoja ja viereisestä metsästä kaatuneita puita. Olen tähän syksyyn saakka ollut siinä uskossa että tuon tapahtuessa olin paljon vanhempi, niin selvät näkömuistot minulla on noista tapahtumista, olin todella hämmästynyt, kun uutisoitiin, että vuosi oli -82, olin silloin vasta 3,5-vuotias! Ja vanhempani vahvistivat muistoni, ne todellakin tapahtui Mauri-myrskyssä, ei missään myöhemmässä, jolloin olisin ollut vanhempi.

Isällä oli mustavalkokamera. Minä muistan punaiset kurahanskani ja keltaisen hihnalakin ajalta kun olin 2-3-vuotias.

Muistan kun kävin viime kesänä kusella mökin pihan reunalla. Olen nyt 40-vuotias, joten tuo muisto on siltä ajalta kun olin pari kuukautta nuorempi 40-vuotias.

Mulla on muisto esim. isänisästä jota en vanhempien eron jälkeen tavannut enää, ja olin 2v. kun he erosivat. Äitini ei ole tiennyt tästä minun muistostani kuin nyt vasta hiljattain nelikymppisenä kun siitä hänelle kerroin, joten ei ole mikään istutettu valemuisto. Oli paljon lunta ja isoisä kuljetti minua jollain potkukelkalla kovaa niin että lumi pöllysi, se oli varmaan sen verran jännittävä kokemus pienelle että jäi mieleen, enkä tiedä sitäkään että mistä tiedän että se oli juuri se isoisä eikä isä, isän äidistä ei ole mitään mielikuvaa eikä muistoa.

Muistan myös vanhemmistani muiston jonka luulin kymmeniä vuosia olleen joku uni, koska en uskonut että muistaisin mitään sellaista hyvää muistoa vanhemmistani koska en ajatellut että heillä oli yhtään hyvää hetkeä minun kanssani ennenkuin erosivat. Joskus sitten kerroin äidilleni siitä ja äiti sanoi että joo kyllä sellainen tapahtui. Tässä muistossa olen isän ja äidin kanssa veden rannassa, aurinko paistaa, vesi näyttää väreilevältä kullalta, isällä on virveli, ja minä saan veivata sitä veiviä, tunnelma on hyvä, jopa onnellinen. Nyt vasta isän kuoleman jälkeen olen kuullut että hän oli nuorena kova kalamies, ei koskaan puhunut minulle mitään kalastamisesta, varmaankin sen takia ettei enää myöhemmin kalastanut kun elämä meni lopullisesti vituralleen.

Äidin äidistä muistan muistoja ja muitakin tilanteista joissa on otettu kuva, muistan mitä ajattelin ym. silloin, en usko että nekään on valemuistoja koska en muista samalla tavalla muita kuvia.

Jouduin onnettomuuteen 2-vuotiaana ja muistan sen vieläkin kuin eilisen päivän. Muistan toisen osallisen kasvot ja sen, että oma kipu oli aluksi kuin musta peitto. Myös sen että en ensin tajunnut että minä itse itkin ja huusin, luulin että se oli joku muu.