Suomalaisten poikien yksinäisyys

Vierailija kirjoitti:

Poistetun tilalle: Tein asiattomasta aloituksesta ylläpidolle valituksen ja poistopyynnön. Menkää miehet Ylilaudalle mankumaan piirakkaa! Turha tänne on tulla itkemään seksikumppanien perään.

Myös miehillä on vauvoja sekä yksinäisiä lapsia. Saadaan olla täällä siinä missä naisetkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin makaa kuin petaa eli jos tottuu seurustelemaan vain tietokoneellensa ja keskustelemaan sen kautta niin voi myöhemmin olla vaikeaa käyttäytyä elävien ihmisten seurassa.

Tämä on muuten ihan oikea ongelma nykyään. Ei ihme, että nämä sosiaalisten tilanteiden pelot ynnämuut ovat hirveässä kasvussa, kun kaikki tuijottavat vain ruutuja ja sitten kun pitäisi olla ihan ihmisten edessä, niin ei osata olla kun ei olla opittu olemaan muiden edessä. 

Älkää jaksako vinkua asioista, joista ette mitään ymmärrä. Tätä samaa jankkaavat monet tajuamatta, ettei syy-seuraussuhde mene niin päin, että ensin on mukamas tyydyttävä sosiaalinen elämä ja paljon kavereita ja yhtäkkiä vaan linnottaudutaan kotiin tuijottamaan tietokoneen ruutua, vaan yleensä ensin on se yksinäisyys, kavereiden ja ylipäätään kaiken sosiaalisen elämän puute, mitä ei olla yrityksistä huolimatta saatu korjattua ja sitten netti tulee paikkaamaan. Itse varmaan olisin ajat sitten vajonnut syvään masennukseen, jos ei olisi ollut mahdollisuutta olla ihmisten kanssa tekemisissä edes netin välityksellä pahimpina yksinäisyyden aikoina. Nykyään on kavereita, mutta tiedän kyllä, mitä se on, kun niitä ei vaan ole. Hienoa, jos osa on niin taitavia sosiaalisesti, että kavereita saa tuosta noin vaan, mutta monelle se ei ole niin helppoa (eikä monesti se kaverien saaminen ole muutenkaan mistään hankkimisesta tai yrityksestä kiinni, vaan ihan puhtaasti tuurista, on sattunut sattuman kautta kohtaamaan ihmisiä, joiden kanssa tulee juttuun).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menkää yhdistyksiin. Liitytte niihin ja käytte kokouksissa, niin saataa löytyä mukavaa porukkaa.

Mihin hemmetin yhdistyksiin?

vaikka persunuoriin, jos politiikka kiinnostaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Poistetun tilalle: Tein asiattomasta aloituksesta ylläpidolle valituksen ja poistopyynnön. Menkää miehet Ylilaudalle mankumaan piirakkaa! Turha tänne on tulla itkemään seksikumppanien perään.

Niin mutta nyt ei ole kyse naimisesta vaan yksinäisyydestä.

Kun kyse on miehistä niin mistään muusta ei voi olla kyse. Miehet ei ajattele koskaan mitään muuta kuin seksiä ja panemista.

Tuo on vähän sama kun sanoisi että kaikki naiset on huo ria.

Sellaista asiaa ei olekaan jota varten ei ole yhdistystä perustettu. Yhdistyksissä on paljon tekemätöntä työtä.

Tuolla yllä oli hyvä kommentti siitä kuinka saman luokan yksinäisetkään pojat eivät kyenneet tekemään kompromisseja saadakseen toisistaan seuraa kesälomalle.

Sosiaalisten taitojen puute, siitä tässä on kyse. Miten poikia kasvatetaan kotona? Annetaanko möllöttää huoneessa yksin vai viedäänkö ulos ihmisten pariin tilanteisiin, jotka ovat pojan mukavuusalueen ulkopuolella sillä lailla sopivasti että hän kykenee halutessaan voittamaan haasteen? Poikien kanssa pitäisi enemmän istua ja keskustella elämästä, ei vaan jostain teknisistä nippeleistä ja nappeleista. Opettaa käytöstavat, koska niillä ujokin tulee toimeen sosiaalissa tilanteissa alkuvaiheessa.

Sosiaalisuuten opettaminen pitää aloittaa jo ihan pienestä, koska kun se lapsi on jo sulkeutunut huoneeseensa, eivät vanhemmatkaan usein kykene saamaan häntä sieltä ulos ihmisten pariin, edes tuttujen, saati niiden vieraiden, joiden parista pitäisi kaverit löytyä.

Kouluissa pitäisi varmaan enemmän kiinnittää huomiota myös sosiaalisiin taitoihin.

Ja sitten tulee se asian toinen puoli: meillä on todella paljon kiusaamista, ulosjättämistä, huonot käytöstavat, yms. Ihan jo päiväkodista alkaen. Ehkä yhden lapsen ujous ja sosiaalinen kömpelyys ei ole vaan hänen ja kodin ongelma vaan johtuu siitä mitä lapsi on joutunut kokemaan.

Ehdottomasti kiusaamista pitää ruveta aktiivisesti vähentämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin makaa kuin petaa eli jos tottuu seurustelemaan vain tietokoneellensa ja keskustelemaan sen kautta niin voi myöhemmin olla vaikeaa käyttäytyä elävien ihmisten seurassa.

Tämä on muuten ihan oikea ongelma nykyään. Ei ihme, että nämä sosiaalisten tilanteiden pelot ynnämuut ovat hirveässä kasvussa, kun kaikki tuijottavat vain ruutuja ja sitten kun pitäisi olla ihan ihmisten edessä, niin ei osata olla kun ei olla opittu olemaan muiden edessä. 

Älkää jaksako vinkua asioista, joista ette mitään ymmärrä. Tätä samaa jankkaavat monet tajuamatta, ettei syy-seuraussuhde mene niin päin, että ensin on mukamas tyydyttävä sosiaalinen elämä ja paljon kavereita ja yhtäkkiä vaan linnottaudutaan kotiin tuijottamaan tietokoneen ruutua, vaan yleensä ensin on se yksinäisyys, kavereiden ja ylipäätään kaiken sosiaalisen elämän puute, mitä ei olla yrityksistä huolimatta saatu korjattua ja sitten netti tulee paikkaamaan. Itse varmaan olisin ajat sitten vajonnut syvään masennukseen, jos ei olisi ollut mahdollisuutta olla ihmisten kanssa tekemisissä edes netin välityksellä pahimpina yksinäisyyden aikoina. Nykyään on kavereita, mutta tiedän kyllä, mitä se on, kun niitä ei vaan ole. Hienoa, jos osa on niin taitavia sosiaalisesti, että kavereita saa tuosta noin vaan, mutta monelle se ei ole niin helppoa (eikä monesti se kaverien saaminen ole muutenkaan mistään hankkimisesta tai yrityksestä kiinni, vaan ihan puhtaasti tuurista, on sattunut sattuman kautta kohtaamaan ihmisiä, joiden kanssa tulee juttuun).

Missä kohtaan kukaan on sanonut, että tilanne olisi ollut se, että olisi paljon kavereita ollut ja sitten romahduttu asumaan sen tietokoneen edessä? Etkö sinä ole se, joka olettaa että muut ajattelevat noin yksinkertaisesti?

Ei asia niin ole. Ongelma on se, että yhä nuoremmat ihmiset, jopa ihan 6-9v ovat aina vaan kännyköiden kanssa pelaamassa. Se pelaaminen, sosiaalisessa mediassa / youtubessa oleminen menee yleisemmin sosiaalisten kanssakäymisten edelle. Kun lapset aloittavat näin nuorena ne pelit, sosiaalisen median, älypuhelimet ja tietokoneet heiltä jää sosiaalisten taitojen opettelu (varsinkin torjunnan ja siitä ylipäämisen) kokeminen. Tällöin mitä vanhemmaksi he tulevat sitä vaikeampi on luoda ystävyyssuhteita, koska on yksinkertaiseti helpompi mennä sinne nettiin kirjoittelemaan tuntemattomien kanssa kasvotusten ja olla kotona omassa huoneessa, kun mennä ulos ja mahdollisesti tulla torjutuksi. 

Eli syy-seuraus on siinä. Älypuhelin vie sosiaalisista suhteista -> sosiaaliset taidot eivät kehity mikä johtaa herkemmin älypuhelimien pariin -> mikä taas jälleen vie mahdollisuuden luoda sosiaalisia suhteita. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on tärkeimpiä aiheita, kuten miten saada naisten ku11ikarus3llista vielä salonkikelpoisempaa ja mutkattomampaa!

Tässä on kanssa yksi että mies/poika sallii itselleen tällaisen täysin harhaisen ja itseään vahingoittavan ajattelun, valitsee suorastaan vellomisen siinä. Epäilen ettei tällaisesta ole enää paluuta normaaliin elämään jossa voisi aidosti saada yhteyden toiseen ihmiseen. En pysty edes kuvittelemaan mitä näin far out harhautuneen ajatusmaailman purkaminen normaaliksi vaatisi.

Ongelma ei ole henkilöissä itsessään vaan nykyisessä yhteiskunnassa. Päätä ei pidä lyödä seinään eli nykymallia et pysty muuttamaan. Ratkaisu siis on että kun ikää on riittävästi niin vaihdat yhteiskuntaa eli siis muutat toiseen maahan ja sellaiseen maahan joka on erilainen mitä suomi. Sitä varten teidän kuuluu tehdä jotain eli alkaa järjestää asioita niin että se mahdollistuu. Elämässä kuuluu olla haaveita ja tavoitteita. Koskettaa niin poikia kuin tyttöjä. Nykypäivän sosialisoituminen on surkeaa vanhemmillakin ihmisillä suomessa ja samantyyppisissä maissa, tästä on tullut välinpitämätön, pinnallinen yhteiskunta. 

Vierailija kirjoitti:

Osa mun alakoulun poikaoppilaista, ja osa tytöistäkin valitteli aina loman alla, että on kauhean tylsää kun tulee loma kun ei oo mitään tekemistä. Ettei oo kavereita, ja tulee oltua vaan sisällä. He jäivät yleensä koulun jälkeenkin hengailemaan mielellään luokkaan. Oppilaat vielä asuivat lähekkäin, ja olivat aina koulussa yhdessä ja kavereita. Ihmettelin itsekseni oikeasti, mikseivät vietä vapaa-aikaakin sitten yhdessä.

Kun asiasta juteltiin (5 itsensä yksinäiseksi tunnustanutta poikaa), kävi ilmi, ettei kukaan tykännyt tehdä samoja asioita kuin toinen. Joku olisi halunnut pelata juuri tiettyä pleikkapeliä, joku juuri tiettyä tietokonepeliä. Toinen olisi halunnut pelata puistossa palloa, joku olisi halunnut vaan kävellä ympäriinsä. Heiltä puuttui siis taidot kompromisseihin sen suhteen mitä yhdessä voisi puuhailla. Samoin heiltä puuttui täysin malli siitä, miten toiselle voisi esittää pyynnön viettää aikaa vapaa-ajalla. Ei voinut kuulemma soittaa ainakaan. Eikä ainakaan mennä ovelle kysymään. Ilmeisesti pelko ja häpeä siitä, että tulisi torjutuksi estää koko pyynnön esittämisen.

Tämän huomasin kyllä jo oman poikanikin kohdalla nuorena, että hän saattoi jopa purskahtaa itkuun jos kaveri naapurista sanoi, ettei voi leikkiä nyt. Seuran etsiminen alkoi tuntua nololta ja torjutuksi tuleminen niin vaikealta, ettei hän enää spontaanisti käy pyytämässä, mutta viestin lähettäminen kuitenkin onnistuu.

Allekirjoitan tämän täysin. Kuvasit juuri käytännössä koko tähänastisen elämäni kulun, tai ainakin ikävuodet 0-20. Koulussa olin aina yksin, en koskaan pyytänyt ketään mihinkään eikä minulla ollut vapaa-ajalla kavereita käytännösä koskaan, joskus mopoikäisenä muutamia joiden kanssa rälläiltiin mopoilla. Toisella asteella syrjäydyin ikätovereistani täysin ja armeija oli ensimmäinen paikka jossa tästä koitui ongelmia kun ei osannut toimia ihmisten kanssa. Johti loppupeleissä palveluksen keskeytymiseen ja vapautukseen. Suurin syy sille oli juurikin tämä, että en kyennyt sopeutumaan ympäristöön, jossa ei saa toimia omien mieltymysten ja halujen mukan vaan joutuu sopeutumaan osaksi isompaa joukkoa ja tinkimään omista tarpeista. Minkäänlaista tukea armeijasta poistuessani en saanut, koska sitä olisi pitänyt osata itse hakea ja mistä alle parikymppinen pojankloppikaan tajuaisi sellaista hakea kun lähtökohdat ihmisten kanssa toimimiseen ovat olemattomat eikä tajua maailmasta muutenkaan yhtään mitään.

Onneksi, käytännössä hyppäsin sitten vaatteet päällä kylmään veteen, pää edellä suoraan kiveen niin lujaa että kallo halkesi, kun ensimmäistä kertaa oma-aloitteisesti vapaa-ajalla hakeuduin aiemmin yksinäisen harrastukseni kautta mukaan urheiluseuratoimintaan 22-vuotiaana jossa tuli elämäni ensimmäiset vieraiden ihmisten naamakkain kohtaamiset. Näistäkin valtaosa oli itseäni reilusti vanhempia, nuorimmat kolmekymppisiä ja vanhimmat eläkeläisiä joten sosiaalisen toiminnan mallien puutteiden vuoksi oli ihan järkyttävät alkukankeudet kun ei ollut tottunut toimimaan ollenkaan ihmisten kanssa, miten sosiaaliset suhteet rakentuu ja ylipäätään miten ihmisten kanssa tutustutaan ja kaveerataan. Yksi ihminen tästä joukosta kuitenkin ajan mittaan seuloutui, noin nelikymppinen perheenäiti joka selvästi näki minut kuopassani ja kaivoi minut sieltä ainakin osittain ulos niin että sain edes alkeelliset käytöstavat ihmisten keskuudessa. Nykyään luen ainakin pari ihmistä tästä joukosta jopa "kavereikseni" vaikka he elävätkin ihan eri elämänvaihetta kuin minä, mutta en ole koskaan aiemmin voinut kokea olevani osa mitään joukkoa, kun olen elänyt niin eristäytynyttä elämää.

Kerron tämän siksi, koska olen nykyään aikuisten iässä oleva, lapsuuden ja nuoruuden omassa komerossaan viettänyt mies ja haluaisin että nuoremmille sukupolville tarjottaisiin paremmat lähtökohdat elämään. En ymmärrä sosiaalisia suhteita ja ihmisten kanssa toimimista täysin vieläkään, työelämän kautta olen saanut jotain valmiuksia ihmisten kanssa toimimiselle mutta ei minulla mitään sosiaalista elämää ole vieläkään.

M25

esimerkkipoika kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osa mun alakoulun poikaoppilaista, ja osa tytöistäkin valitteli aina loman alla, että on kauhean tylsää kun tulee loma kun ei oo mitään tekemistä. Ettei oo kavereita, ja tulee oltua vaan sisällä. He jäivät yleensä koulun jälkeenkin hengailemaan mielellään luokkaan. Oppilaat vielä asuivat lähekkäin, ja olivat aina koulussa yhdessä ja kavereita. Ihmettelin itsekseni oikeasti, mikseivät vietä vapaa-aikaakin sitten yhdessä.

Kun asiasta juteltiin (5 itsensä yksinäiseksi tunnustanutta poikaa), kävi ilmi, ettei kukaan tykännyt tehdä samoja asioita kuin toinen. Joku olisi halunnut pelata juuri tiettyä pleikkapeliä, joku juuri tiettyä tietokonepeliä. Toinen olisi halunnut pelata puistossa palloa, joku olisi halunnut vaan kävellä ympäriinsä. Heiltä puuttui siis taidot kompromisseihin sen suhteen mitä yhdessä voisi puuhailla. Samoin heiltä puuttui täysin malli siitä, miten toiselle voisi esittää pyynnön viettää aikaa vapaa-ajalla. Ei voinut kuulemma soittaa ainakaan. Eikä ainakaan mennä ovelle kysymään. Ilmeisesti pelko ja häpeä siitä, että tulisi torjutuksi estää koko pyynnön esittämisen.

Tämän huomasin kyllä jo oman poikanikin kohdalla nuorena, että hän saattoi jopa purskahtaa itkuun jos kaveri naapurista sanoi, ettei voi leikkiä nyt. Seuran etsiminen alkoi tuntua nololta ja torjutuksi tuleminen niin vaikealta, ettei hän enää spontaanisti käy pyytämässä, mutta viestin lähettäminen kuitenkin onnistuu.

Allekirjoitan tämän täysin. Kuvasit juuri käytännössä koko tähänastisen elämäni kulun, tai ainakin ikävuodet 0-20. Koulussa olin aina yksin, en koskaan pyytänyt ketään mihinkään eikä minulla ollut vapaa-ajalla kavereita käytännösä koskaan, joskus mopoikäisenä muutamia joiden kanssa rälläiltiin mopoilla. Toisella asteella syrjäydyin ikätovereistani täysin ja armeija oli ensimmäinen paikka jossa tästä koitui ongelmia kun ei osannut toimia ihmisten kanssa. Johti loppupeleissä palveluksen keskeytymiseen ja vapautukseen. Suurin syy sille oli juurikin tämä, että en kyennyt sopeutumaan ympäristöön, jossa ei saa toimia omien mieltymysten ja halujen mukan vaan joutuu sopeutumaan osaksi isompaa joukkoa ja tinkimään omista tarpeista. Minkäänlaista tukea armeijasta poistuessani en saanut, koska sitä olisi pitänyt osata itse hakea ja mistä alle parikymppinen pojankloppikaan tajuaisi sellaista hakea kun lähtökohdat ihmisten kanssa toimimiseen ovat olemattomat eikä tajua maailmasta muutenkaan yhtään mitään.

Onneksi, käytännössä hyppäsin sitten vaatteet päällä kylmään veteen, pää edellä suoraan kiveen niin lujaa että kallo halkesi, kun ensimmäistä kertaa oma-aloitteisesti vapaa-ajalla hakeuduin aiemmin yksinäisen harrastukseni kautta mukaan urheiluseuratoimintaan 22-vuotiaana jossa tuli elämäni ensimmäiset vieraiden ihmisten naamakkain kohtaamiset. Näistäkin valtaosa oli itseäni reilusti vanhempia, nuorimmat kolmekymppisiä ja vanhimmat eläkeläisiä joten sosiaalisen toiminnan mallien puutteiden vuoksi oli ihan järkyttävät alkukankeudet kun ei ollut tottunut toimimaan ollenkaan ihmisten kanssa, miten sosiaaliset suhteet rakentuu ja ylipäätään miten ihmisten kanssa tutustutaan ja kaveerataan. Yksi ihminen tästä joukosta kuitenkin ajan mittaan seuloutui, noin nelikymppinen perheenäiti joka selvästi näki minut kuopassani ja kaivoi minut sieltä ainakin osittain ulos niin että sain edes alkeelliset käytöstavat ihmisten keskuudessa. Nykyään luen ainakin pari ihmistä tästä joukosta jopa "kavereikseni" vaikka he elävätkin ihan eri elämänvaihetta kuin minä, mutta en ole koskaan aiemmin voinut kokea olevani osa mitään joukkoa, kun olen elänyt niin eristäytynyttä elämää.

Kerron tämän siksi, koska olen nykyään aikuisten iässä oleva, lapsuuden ja nuoruuden omassa komerossaan viettänyt mies ja haluaisin että nuoremmille sukupolville tarjottaisiin paremmat lähtökohdat elämään. En ymmärrä sosiaalisia suhteita ja ihmisten kanssa toimimista täysin vieläkään, työelämän kautta olen saanut jotain valmiuksia ihmisten kanssa toimimiselle mutta ei minulla mitään sosiaalista elämää ole vieläkään.

M25

Hienoa, että olet löytänyt vahvuuden itsestäsi solmia tuttavuussuhteita ja avautua ulkomaailmalle. Olet ollut rohkea.

Kouluissa harjoitellaan nykyään paljonkin juuri kanssakäymistä toisten kanssa. Se on yksi uuden opetussuunnitelman pääteema. Kommunikaatio. Jospa seuraavalla sukupolvella olisi hieman helpompaa.

esimerkkipoika kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osa mun alakoulun poikaoppilaista, ja osa tytöistäkin valitteli aina loman alla, että on kauhean tylsää kun tulee loma kun ei oo mitään tekemistä. Ettei oo kavereita, ja tulee oltua vaan sisällä. He jäivät yleensä koulun jälkeenkin hengailemaan mielellään luokkaan. Oppilaat vielä asuivat lähekkäin, ja olivat aina koulussa yhdessä ja kavereita. Ihmettelin itsekseni oikeasti, mikseivät vietä vapaa-aikaakin sitten yhdessä.

Kun asiasta juteltiin (5 itsensä yksinäiseksi tunnustanutta poikaa), kävi ilmi, ettei kukaan tykännyt tehdä samoja asioita kuin toinen. Joku olisi halunnut pelata juuri tiettyä pleikkapeliä, joku juuri tiettyä tietokonepeliä. Toinen olisi halunnut pelata puistossa palloa, joku olisi halunnut vaan kävellä ympäriinsä. Heiltä puuttui siis taidot kompromisseihin sen suhteen mitä yhdessä voisi puuhailla. Samoin heiltä puuttui täysin malli siitä, miten toiselle voisi esittää pyynnön viettää aikaa vapaa-ajalla. Ei voinut kuulemma soittaa ainakaan. Eikä ainakaan mennä ovelle kysymään. Ilmeisesti pelko ja häpeä siitä, että tulisi torjutuksi estää koko pyynnön esittämisen.

Tämän huomasin kyllä jo oman poikanikin kohdalla nuorena, että hän saattoi jopa purskahtaa itkuun jos kaveri naapurista sanoi, ettei voi leikkiä nyt. Seuran etsiminen alkoi tuntua nololta ja torjutuksi tuleminen niin vaikealta, ettei hän enää spontaanisti käy pyytämässä, mutta viestin lähettäminen kuitenkin onnistuu.

Allekirjoitan tämän täysin. Kuvasit juuri käytännössä koko tähänastisen elämäni kulun, tai ainakin ikävuodet 0-20. Koulussa olin aina yksin, en koskaan pyytänyt ketään mihinkään eikä minulla ollut vapaa-ajalla kavereita käytännösä koskaan, joskus mopoikäisenä muutamia joiden kanssa rälläiltiin mopoilla. Toisella asteella syrjäydyin ikätovereistani täysin ja armeija oli ensimmäinen paikka jossa tästä koitui ongelmia kun ei osannut toimia ihmisten kanssa. Johti loppupeleissä palveluksen keskeytymiseen ja vapautukseen. Suurin syy sille oli juurikin tämä, että en kyennyt sopeutumaan ympäristöön, jossa ei saa toimia omien mieltymysten ja halujen mukan vaan joutuu sopeutumaan osaksi isompaa joukkoa ja tinkimään omista tarpeista. Minkäänlaista tukea armeijasta poistuessani en saanut, koska sitä olisi pitänyt osata itse hakea ja mistä alle parikymppinen pojankloppikaan tajuaisi sellaista hakea kun lähtökohdat ihmisten kanssa toimimiseen ovat olemattomat eikä tajua maailmasta muutenkaan yhtään mitään.

Onneksi, käytännössä hyppäsin sitten vaatteet päällä kylmään veteen, pää edellä suoraan kiveen niin lujaa että kallo halkesi, kun ensimmäistä kertaa oma-aloitteisesti vapaa-ajalla hakeuduin aiemmin yksinäisen harrastukseni kautta mukaan urheiluseuratoimintaan 22-vuotiaana jossa tuli elämäni ensimmäiset vieraiden ihmisten naamakkain kohtaamiset. Näistäkin valtaosa oli itseäni reilusti vanhempia, nuorimmat kolmekymppisiä ja vanhimmat eläkeläisiä joten sosiaalisen toiminnan mallien puutteiden vuoksi oli ihan järkyttävät alkukankeudet kun ei ollut tottunut toimimaan ollenkaan ihmisten kanssa, miten sosiaaliset suhteet rakentuu ja ylipäätään miten ihmisten kanssa tutustutaan ja kaveerataan. Yksi ihminen tästä joukosta kuitenkin ajan mittaan seuloutui, noin nelikymppinen perheenäiti joka selvästi näki minut kuopassani ja kaivoi minut sieltä ainakin osittain ulos niin että sain edes alkeelliset käytöstavat ihmisten keskuudessa. Nykyään luen ainakin pari ihmistä tästä joukosta jopa "kavereikseni" vaikka he elävätkin ihan eri elämänvaihetta kuin minä, mutta en ole koskaan aiemmin voinut kokea olevani osa mitään joukkoa, kun olen elänyt niin eristäytynyttä elämää.

Kerron tämän siksi, koska olen nykyään aikuisten iässä oleva, lapsuuden ja nuoruuden omassa komerossaan viettänyt mies ja haluaisin että nuoremmille sukupolville tarjottaisiin paremmat lähtökohdat elämään. En ymmärrä sosiaalisia suhteita ja ihmisten kanssa toimimista täysin vieläkään, työelämän kautta olen saanut jotain valmiuksia ihmisten kanssa toimimiselle mutta ei minulla mitään sosiaalista elämää ole vieläkään.

M25

Tämä oli pysäyttävä viesti.

Jotenkin jäi askarruttamaan sun lapsuus, vanhempien, sukulaisten, naapurien ja päiväkodin sekä koulun rooli. Miten koko tämä porukka ikään kuin päästi sinut eteenpäin elämässä ilman tarvittavia sosiaalisia taitoja?

Onneksi joku ihminen välitti susta tarpeeksi, tämä harrastuksen kautta tuntemasi ihminen, että sai jonkun langan vyyhdestä purkautumaan. Uskon että pikkuhiljaa tilanteesi paranee, sulla on toivoa.

Ei siinä monesti ole päästämisestä kyse. Voihan vanhemmatkin olla sissänpäinkääntyneitä perheessä, eikä lapsi kertakaikkiaan saa mallia siitä miten kaveerataan. Jos ei vanhemmillakaan ole kavereita. Jos on ainoa lapsi tai sisaruksiin ei saa yhteyttä.

Koulussakin sosiaalisiin taitoihin ja niiden harjoitteluun on herätty kunnolla uuden ops:n myötä. Samoin yksinäisyys on ilmiönä otettu käsittelyyn.

Vierailija kirjoitti:

Niin makaa kuin petaa eli jos tottuu seurustelemaan vain tietokoneellensa ja keskustelemaan sen kautta niin voi myöhemmin olla vaikeaa käyttäytyä elävien ihmisten seurassa.

Oletpa empaattinen ihminen. Not.

Voisikohan syy siihen vetäytymiseen juuri olla se, että on tullut kiusatuksi tai torjutuksi tai sairastunut masennukseen?

Tää asia on niin lähellä sydäntä mulle. Teen vapaaehtoistyötä nuorten parissa ja jos lukisitte niitä hakemuksia mitä pojat täyttää isovelikaveria/ tukihenkilöä etsiessään niin teiltä särkyisi sydän. Suurin osa yh äitien poikie jotka toivovat sellaisia juttuja kuin mieskaveria mopoa rassaamaan tai aikuista miestä kenen kanssa jutella mieheksi kasvamisesta. Tai kaveria leffaan/pitsalle, koska niihin huvituksiin on harvoin kotona rahaa ja lasu sponssaa tukikaveritapaamisia.

Monet pojat ovat todella yksinäisiä. Monet pienituloisten perheitten pojat myös pelkäävät kauheasti etteivät tytöt kiinnostu, koska pojilla ei varaa merkkivaatteisiin tai tytön ulos viemiseen :(

Vierailija kirjoitti:

Tämä oli pysäyttävä viesti.

Jotenkin jäi askarruttamaan sun lapsuus, vanhempien, sukulaisten, naapurien ja päiväkodin sekä koulun rooli. Miten koko tämä porukka ikään kuin päästi sinut eteenpäin elämässä ilman tarvittavia sosiaalisia taitoja?

Onneksi joku ihminen välitti susta tarpeeksi, tämä harrastuksen kautta tuntemasi ihminen, että sai jonkun langan vyyhdestä purkautumaan. Uskon että pikkuhiljaa tilanteesi paranee, sulla on toivoa.

Lapsuus ja vanhempien/tuttavien rooli: olematon. Lapsuudessa laiminlyöty ihmissuhdekasvatus täysin, tunne-elämästä saati seurustelusuhteita tai ylipäätään parisuhteista puhuminen on ollut täysin olematonta, sanaakaan en ole näistä aiheista vanhemmiltani koskaan kuullut. Koulussa taas olen ollut normaali noin kasin keskiarvon koulupoika, eikä siellä kukaan tähän asiaan puutu sillä koulun tehtävä on opettaa oppiaineita - ei ihmissuhdetaitoja ja elämässä pärjäämistä. Ei koulussa ole ihmistä jonka tehtävä olisi opettaa sosiaalisia taitoja, vaan koulussa oletetaan että kaikki osaavat nämä jo itsestäänselvyytenä (mikä ei pidä paikkaansa monen pojan kohdalla). Nämä pojat jäävät sitten jalkoihin sosiaalisesti ja hyvin todennäköisesti tavalla tai toisella syrjäytyvät ikätovereistaan tai jäävät muuten sosiaalisesti syrjään, eikä tähän tule iän myötä minkäänlaista helpotusta tai apukeinoja mistään päin yhteiskuntaa niin kauan, kun olet koulussa/työelämässä kunniallisesti.

Korkea-asteella (johon valtaosa pojista ei muuten edes mene, tässäkin suhteessa olen poikkeus) taas oletetaan että sisään tuleva aines on jo "aikuistunutta" eikä täten tarvitse enää opettaa mitään perusjuttuja kuten ihmisten kanssa toimimista ja ryhmätyöskentelyä. Tämän takia varmasti monet nuoret miehet lopettavat esim. AMK:n kesken, koska eivät siedä sitä sosiaalista ilmapiiriä ja ryhmätyöskentelyä ym. mitä AMK pitää sisällään, vaikka he muuten olisivat lahjakkaita koulussaan ja olisivat ihan potentiaalisia työllistymään kyseiselle alalle koulun jälkeen. Sosiaaliset kyvyt eivät riitä koulussa ja ihmisten parissa selviytymiseen, voit nähdä konkreettisia esimerkkejä lukemalla ylilautaa.

Mutta nyt aikuisena kukaan ei tule kotoa hakemaan, ja olen totaalisen yksin sillä vailla kykyjä luoda ihmissuhteita olen täysin oman onneni nojassa. Harrastuksen kautta tapaamani ihmisetkin ovat melko pinnallisia, sillä toki on ihan luonnollistakin että kun he elävät perheenäitien/isien arkea, ei heitä kiinnosta olla minulle enää mikään vanhempi (vaikka se on mitä oikeasti kaipaisin, kun suhteet omiin vanhempiini ovat huonot) vaan oletus on että kaikille ihmisille on itsestäänselvää sosiaaliset normit ja ihmisten kanssa toimiminen. Tämä on tuottanut hankaluuksia joista olen vuosien mittaan alkanut pikkuhiljaa päästä yli, mutta on ongelma edelleen, yhtään hyvänpäiväntuttuja syvällisempiä ihmissuhteita en osaa vieläkään luoda ja ylläpitää.

Monet pojat (ja 20-30v miehet) samaistuvat tähän tekstiin varmasti ja toivon että meidän (ja meitä nuorempien, potentiaalisten meidänkaltaistemme poikien) asemaamme kiinnitettäisiinkin enemmän huomiota koska ei sosiaalisesti syrjässä vastentahtoisesti elämistä voi toivoa kenellekään ja siinä häviää loppupeleissä kaikki. Pojille pitäisi saada kouluun ihan ruohonjuuritason sosiaalisten toimintatapojen opetusta, erityisesti toisten miesten kertomana jotta tälle ongelmalle pystyttäisiin tekemään jotain.

Ja tuohon edelliseen pitkään viestiini voisin lisätä yhden oleellisen pointin mikä monen pojan ihmissuhdeongelmissa kiikastaa ja on avainsana.

Vastavuoroisuus ja sen puute. Pojille ei opeteta vastavuoroisuutta, sitä että ihmisille pitää ottamisen lisäksi myös antaa jotta suhde kestää, vaan poikien keskinäiset sosiaaliset suhteet on kilpailua ja ne ketkä eivät menesty, jäävät jalkoihin. Toisten tarpeiden huomioiminen omien lisäksi on tärkeä asia, jota en itse varmaan vielä pari vuotta sitten edes tajunnut ja voitte vain uskoa millainen herääminen tulee, kun tajuaa näin alkeellisen asian (joka valtaosalle ihmisistä on itsestäänselvää) vasta neljännesvuosisadan ikäisenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin nuorena ja vietän esimerkiksi tämänkin illan yksin kotona tietokoneen kanssa, youtube-videoita katsellen.

Se yksinäisyys ei poistu youtube-videoita katsellen

No ei se kyllä poistu millään muullakaan keinolla mitä olen kokeillut.

Mitäs olet kokeillut?

Kokeili odottaa, että elämänsä rakkaus tunkeutuisi postiluukusta.