Ylipainoinen. Miten syömisesi lähti käsistä? Vai väitätkö syöväsi suositusten mukaan?

Jätin usein aamiaisen syömättä ja puolen päivän aikoihin tankkasin hirveästi. Sitte taas olin loppupäivän syömättä ja illasta tankkasin kauheita määriä.

Nyt en laihdu vaikka en söisi murentakaan..

Ja tämä asia kuuluu ap:lle, koska . . . ?

Laihdutin ja urheilin, syntyi nälän kautta himo syömiseen.

Menin ylikuntoon ja nivelet sökönä. Liikunta minimiin.

En jaksanut enää vahtia painoani.

Aamulla en syönyt, päivällä pihtasin mitä söin ja illalla se 3000kal annos sitte...

No se lähtee käsistä niin, että vien sen suuhun. Eiköhän se tapahdu samalla tavoin normaalipainoisillakin?

Jos tarkoitat, miten rupesin lihomaan, niin en kai siihenkään voi muuta vastata kuin että syömällä. Olin jo alle kouluikäisenä lihava. Aina on ruoka maistunut, myös ihan tavallinen kotiruoka, en ole mitään herkkuja tarvinnut lihomiseen. Annoskoko hoitaa asian.

Aloin mättää iltaisin spagettia tomaattikastikkeella, siihen syntyi ihan mieletön himo. Keitin lisää, kun annos loppui, ja kaadoin vain jotain valmiskastiketta päälle. Toinen himo kohdistui Viennetta-jäätelökakkuihin. Otin palan, sitten toisen ja sen jälkeen loput kakusta.

Minä syön stressiin. Viimeiset 10 vuotta ovat olleet rankkoja jatkuvien sairauksien vuoksi. Olin koko ajan kipeä, kunnes sain syöpädiagnoosin, joka selitti immuunipuutokseni. Minulta leikattiin aivokasvain ja olin vuosia kotoan syöpähoitojen vuoksi. Tylsistyin ja söin.

Pitäisi ryhtyä juopoksi, kuten valtaosa suomalaisista. Ikävä kyllä olen absolutisti. :D

Juuri noin. Annoskoot olivat valtavat, ruoka itsessään ihan normaalia kotiruokaa. Lisäksi leivät yms ja napsimista aina ohimennen.

Lisäksi juomat - kas, en huomannut että alkoholissa on niinkin paljon energiaa... Viiniä kului varsinkin viikonloppuisin ihan vaan ruoka- ja napostelujuomana pullollinen tai kaksi.

Muutama kymmenen kiloa tuli kerättyä n. 10 vuodessa. Onneksi koin "hiilariherätyksen" ja nyttemmin olen normaalipainon ylärajalla, mikä on mulle ok.

Ei useimpien ylipainoisten syöminen ole mitenkään riistäytynyt käsistä joksikin älyttömäksi ahmimiseksi. Monet lihovat esimerkiksi kilon vuositahtia ja siihen riittää tyyliin yksi voikkari liikaa päivässä. Mutta kolmenkymmenen vuoden päästä voi olla 30 kg liikaa.

Varmaan suklaalla joskus noin 15-vuotiaana. Yksin pystyin vetämään levyn kerralla ja vedinkin. Isä kantoi lisää kun pyysin, varmaan tunsi huono omaatuntoa omasta kaljan lipityksestään.

Kun muutin omilleni, homma jatkui. Kukaan ei enää sanonutkaan ettei joka ilta saa sipsiä syödä.

Lopullisesti homma karkasi käsistä parisuhteessa. Liikunta jäi, pitsaillat sohvalla tuli. Lihotin myös puolisoni.

Minulla on ahmimistaipumusta. Ruoka rentouttaa enemmän kuin mikään muu ja saan siitä enemmän nautintoa kuin mistään muusta. Koko muu elämäni on oikeastaan korvaavan nautionnon etsimistä ja sitä, että yritän pitää ajatukset muualla kuin ruuassa. Matkustellessanikin mietin vain seuraavaa ruoka-aikaa, kaupungilla shoppailessa valikoin ravintoloita ja kahvipaikkoja, juhlia järjestän vain rääppeiden toivossa. Nykyään nään kavereitakin vain syömisten merkeissä.

Elämässäni tapahtui niin paljon ikäviä, rasittavia ja huomiota muualle vieviä asioita, että en kiinnittänyt moniin itseäni koskeviin asioihin huomiota ml. syöminen, liikkuminen ja nukkuminen. Piti vaan pärjätä päivästä toiseen. Kiloja tuli kymmeniä ylimääräistä. Näinhän minä mitä oli tapahtumassa, mutta ei jaksanut kiinnostaa, koska oli muutakin mielessä. Ruokavaliossa oli pielessä ihan kaikki.

Nyt reilun vuoden olen tässä yrittänyt saada jotain tolkkua asioihin ja laihtunutkin olen yli 10 kg. Seuraavaan välitavoitteeseen on noin 5 kg matkaa. Pääasia ei ole kuitenkaan se laihtuminen vaan insuliiniresistenssin selättäminen.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan suklaalla joskus noin 15-vuotiaana. Yksin pystyin vetämään levyn kerralla ja vedinkin. Isä kantoi lisää kun pyysin, varmaan tunsi huono omaatuntoa omasta kaljan lipityksestään.

Kun muutin omilleni, homma jatkui. Kukaan ei enää sanonutkaan ettei joka ilta saa sipsiä syödä.

Lopullisesti homma karkasi käsistä parisuhteessa. Liikunta jäi, pitsaillat sohvalla tuli. Lihotin myös puolisoni.

Minulla on ahmimistaipumusta. Ruoka rentouttaa enemmän kuin mikään muu ja saan siitä enemmän nautintoa kuin mistään muusta. Koko muu elämäni on oikeastaan korvaavan nautionnon etsimistä ja sitä, että yritän pitää ajatukset muualla kuin ruuassa. Matkustellessanikin mietin vain seuraavaa ruoka-aikaa, kaupungilla shoppailessa valikoin ravintoloita ja kahvipaikkoja, juhlia järjestän vain rääppeiden toivossa. Nykyään nään kavereitakin vain syömisten merkeissä.

Surullista, kun ruoka on niin tärkeä osa elämää. Minua auttoivat paastopäivät pari kertaa viikossa. Paino putosi ja voin paremmin, kunnes tuli joulumättäminen, laskiaispullaviikot, mämmihimo jne. jne.

Pidän kasviksista, salaateista, kalasta, pähkinöistä jne., mutta sorrun päivittäin herkkuihin.

Minä syön suositusten mukaan, mutta alkoholi on se mikä lihottaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan suklaalla joskus noin 15-vuotiaana. Yksin pystyin vetämään levyn kerralla ja vedinkin. Isä kantoi lisää kun pyysin, varmaan tunsi huono omaatuntoa omasta kaljan lipityksestään.

Kun muutin omilleni, homma jatkui. Kukaan ei enää sanonutkaan ettei joka ilta saa sipsiä syödä.

Lopullisesti homma karkasi käsistä parisuhteessa. Liikunta jäi, pitsaillat sohvalla tuli. Lihotin myös puolisoni.

Minulla on ahmimistaipumusta. Ruoka rentouttaa enemmän kuin mikään muu ja saan siitä enemmän nautintoa kuin mistään muusta. Koko muu elämäni on oikeastaan korvaavan nautionnon etsimistä ja sitä, että yritän pitää ajatukset muualla kuin ruuassa. Matkustellessanikin mietin vain seuraavaa ruoka-aikaa, kaupungilla shoppailessa valikoin ravintoloita ja kahvipaikkoja, juhlia järjestän vain rääppeiden toivossa. Nykyään nään kavereitakin vain syömisten merkeissä.

Surullista, kun ruoka on niin tärkeä osa elämää. Minua auttoivat paastopäivät pari kertaa viikossa. Paino putosi ja voin paremmin, kunnes tuli joulumättäminen, laskiaispullaviikot, mämmihimo jne. jne.

Pidän kasviksista, salaateista, kalasta, pähkinöistä jne., mutta sorrun päivittäin herkkuihin.

Hyvin vaarallinen neuvo. Paastoaminen on pahinta, mitä esimerkiksi ahmimishäiriöinen voi tehdä, koska se laukaisee ahmimisen. Verensokeri pitää pitää mahdollisimman tasaisena.

Tiedoksesi myös, että lihavat jotka eivät parhaillaan lihoa enemmän, eivät myöskään syö enemmän. Lihavan aineenvaihdunta ja kulutus ei juurikaan poikkea normaalipainoisen kulutuksesta.

Lähti varmaan jo lapsuudessani, aikana, jota en pysty muistamaan. Opin jo pienenä käsittelemään stressiä syömällä ja lohduttamaan itseäni ruoalla. Nyt aikuisena kykenen painonhallintaan silloin, kun elämä on stressitöntä ja saan nukutuksi tarpeeksi öisin. Viime aikoina olen taas lihonut, koska muistisairaasta äidistäni huolehtiminen on hyvin rasittavaa. En tietenkään väitä syöväni suositusten mukaan, itse asiassa ihmettelen etten ole tällä ruokamäärällä vielä paljon lihavampi.

Kolmivuorotyön tekijänä ruokarytmini on vähän epäsäännöllinen. Lisäksi töissä ei aina pääsekään syömään juuri silloin kun haluaisi, vaan aamuvuorossa lounas saattaa olla vasta klo 14.00 ja sitä ennen olen kuudelta aamulta viimeksi syönyt.

Nälkäisenä kun viimein pääsee ruokalaan, sitä mättää ruokaa turhankin reippaasti. Opin muutenkin syömään liian isoja annoksia "varastoon", ettei vaan nälkä yllättäisi. Nyt oon kiinnittänyt huomiota annoskokoihin ja siihen, ettei kaikkea tarvitse syödä mitä näkee. Opetellut sietämään pientä näläntunnettakin.