Miten toipua traumasta?

Vierailija kirjoitti:

Kertoisitteko mitä traumoja teillä on?

Itse olen joutunut raiskatuksi ensin 17 vuotiaana, ja toisen kerran silloisen mieheni toimesta 20 vuotiaana.

Olen pystynyt elämään normaalia elämää, ja koen että näiden läpikäyminen olisi turhaa tässä kohtaa kun menee hyvin. Ahdistaa lukea kommentteja, että trauma kulkee mukana ja vahvistuu...

Olisiko tämä siis hyvä hetki terapialle? Vai odotatko että tulee ahdistunut olo tms?

Työ on kiireistä, ja minulla on lapsia joten aikaa prakailla ei nyt olisi.

En osaa tuohon kommentoida. Itselläni on epävakaat lapsuusolot, väkivallan uhkaa, alkoholismia, köyhyyttä ja tunteettomuutta, ihan sieltä lapsesta asti. Joten en ole päässyt koskaan välissä kehittymään normaalisti, olen kasvanut kieroon ja terveet mallit pitää luoda ihan tyhjästä. Siksi näkisin että trauma on kulkenut ja kulkee mukanani jossain määrn koko elämän. Niinkuin kulho joka rikkoutuu. Vaikka se liimataan kasaan, niin siinä silti näkee ne säröt, ja se voi särkyä helpommin. Ei niin, että olisin tämän uhri aina, ja aina rikki, mutta minulla pitää olla erilaisia malleja, kuin täysin ehjillä yksilöillä jotta selviän jatkossakin.

Tilanteesi kuulostaa tosi raskaalta, mutta hyvä jos olet kokenut että pystyt normaaliin elämään. Itse jotenkin aina tiedostin, että tarvitsisin terapiaa, mutta välttelin sitä pitkään kunnes tosissaan uuvuin. Toisaalta voisi sanoa että se tuli yllätyksenä, mutta sitten taas jotenkin se oli ihan selvää että seinä tulee jossain vaiheessa vastaan. Eihän terapian tarvitse olla kauhen intensiivistä. Itselläni se on nyt kerta viikkoon, mutta sehän voi olla vaikka kerran kuussa. Jos siis koet yhtään että sellaista tarvitset.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattele sitä, että trauma on loppujen lopuksi ajallisesti hyvin pieni osa elämääsi.

Älä vaali ajatusta, että trauma kulkee mukana aina.  Aktiivinen alistuminen että se aina on pilaamassa asioita, ei edistä mitenkään sen vaikutusten vähentämistä. On toki tärkeä tunnistaa, mihin se vaikuttaa, mutta turhaa ennakoida elämää sen mukaisesti. Turha ylipäätään velloa menneisyydessä ja tulevaisuudessa ja siinä mitä olisi voinut olla tai mitä voisi olla ilman traumaa. Ei pelkästään turhaa, vaan ehkä jopa tuhoisaa.

Taas näitä keittiöpsykologeja.

Se on yksi lysti millä täytät elämäsi, yritätkö olla positiivinen yms.

Trauma pysyy sisälläsi. Iloisen teeskentely ja kiireinen puuhaaminen vain pahentaa tilannetta. Jonain päivänä väsyt ja pysähdyt. Tai tapahtuu jotain samanlaista kuin traumasssa. Romahdat.

Mitä pidempään mädätät traumaa sisälläsi ja yrität juosta sitä pakoon, sitä pahempi.

Trauma ei vanhene eikä unohdu.

Se vääristää koko elämäsi.

Trauma pitää käsitellä tuoreena.

terv. 36 v. sitten traumatisoitunut

Yritin lapsuuden jälkeisen elämän elää näin, että trauma on nyt ollutta ja mennyttä ja kaikki on hyvin. No eipäs ollut, kun kulman takaa iski sitten kamala väsyminen ja muu oireilu oikein olan takaa. Plus kaikki muut haitalliset toimintamallit ja ajatuskuviot, jotka hankaloitti elämää. Ei ne ajattelematta muutu. Muut ihmiset kyllä huomasivat ne mallit, ja kommentoivat että olen kuin kynnysmatto ja minun pitäisi ajatella välillä itseäni. En osannut tarttua tuohon silloin, ja vasta terapian myötä olen kunnolla tajunnut, ettei käyttäytymiseni ole normaalia ja tervettä. Paljon on vielä työstettävää ja havaittavaa, eikä asiat sillä muutu, että jätän ne vain menneeseen, sen olen jo kokeillut.

Ap

Sulla on asiat hyvin sitten. Mistä sait tr.terapeutin?

Hoitajien avustuksella haettiin sopivaa, ja sitten heidän vinkistään löytyi yksi. Tarkemmin en tässä uskalla selostaa, ettei tule tunnistusta. Mutta melko kiven alla on terapeutin saaminen, eikä sekään kyllä mikään pelastava asia ole. Suurimman työn joutuu tekemään itse, ja terapeutti on siinä vain tukena. Paljon tulee "kotiläksyjä" joiden kautta pitäisi tulla edistystä. Terapiakertojen jälkeen olen aina ihan puhki, niinkuin jonkin maratoonin läpikäynyt, jopa seuraavan päivän. En ymmärrä, miten ihmiset selviää käydä töissä terapian aikana.

Ap

Sano edes, saitko julkiselta ja oletko nuori tai perheellinen. Mulle on viestitty, että tilanteeni on hyvin paha. Toisaalta en ole monista pyynnöistä huolimatta saanut terapiaa. Lääkkeitä kyllä saa.

Tulkitsen, että olen luokiteltu arvottomaksi, 50+, ei lapsia, työtön. Mutta sitähän ei ääneen myönnetä, joten leikimme leikkiä "Et tarvitse terapiaa". Olen aika katkera, koska olen auttanut muita, yrittänyt parhaani, kitunut vuosia. Olen älykäs ja koulutettu, mutta nyt mut on luokiteltu " kroonisesti ahdistuneeksi" eli sekopääksi.

Alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi ihmiset tekevät epätoivoisia tekoja ja vievät sivullisia mennessään. Kun apua ei saa, millään ei ole väliä.

Julkiselta, ja nuori perheetön. Onko sitten niin, että on nähty ettet ole vielä valmis terapiaan? Ikävä tilanne joka tapauksessa. Terapian alussa (jossa myös olen, vaikka olen käynyt jo muutaman vuoden) tilanne menee huonompaan (näennäisesti, kun ensin oppii näkemään niitä kuvioita, ja vasta sen jälkeen myöhemmin oppii hallitsemaan niitä, eli joutuu elämään useiden oireiden kanssa joita ei osaa hallita), joten ehkä tuokin vaikuttaa päätökseen. Lisäksi motivoituneisuuttani paranemista kohtaan tarkasteltiin. Kerroin, että olen lukenut paljon traumakirjoja, jotia lainasin kirjastosta. Minulle sanottiin, että tiedän jo paljon tilanteestani, joka taisi olla nuiden kirjojen ansiota. En kyllä olisi osannut selittää yhtään tilanteestani ilman tuota aikaisempaa itsetutkiskelua, joten tuskin olisin saanut terapiaa. Ja muistan kyllä, että sanoivat että saan kelan tukeman terapian melko varmasti, kun nuorille myönnetään se helpomin. Joka on kyllä aika ikävää, jos tapahtuu ikäsyrjintää. Terapia ei tässä kyllä minullakaan ole se, joka minut täysin pelastaa, mutta se on kuitenkin tuki. Niinkuin kirjoitin, saan paljon kotiläksyjä, joiden kautta sen etenemisen pitäisi tapahtua. Nämä samat tehtävät löytyy kirjastosta lainattavissa olevista teoksista, traumaterapiakeskuksen oppikirjoista. Myös joissain isommiss kaupungeissa on luentoja, ja ryhmäterapioita, joilla saattaisi ehkä päästä alkuun? Terapiakäynnit ei mielestäni paljoa poikkea hoitajakäynneistä, ainoastaan nuiden läksyjen osalta, ja ajoittaista emdr-terapiaa. Tsemppiä sinulle! Älä nyt ainakaan tee mitään epätoivoista, aina on toivoa!

Ap

Kiitos Ap💝

Nuorena pääsin terapiaan. Mutta se olikin joku psyk.analyytikko, joka ei tehnyt mitään, ei sanonut mitään. Ei tehnyt muistiinpanoja. Ei palannut mihinkään kertomaani.

Se oli hirveää. Aloin uskoa, että ei kai mulla sit mikään hätä olekaan. Pyysin häntä myös ottamaan kantaa, yritin selvittää mikä homman nimi oikein on!

Menin psykiatrille kertomaan, että terapeutti vaan torkkuu. Se sanoi että ehkäpä sä et sit tartte terapiaa. 3 kk aiemmin hän oli ollut sitå mieltä, että ilman muuta tartten.

Joten lopetin terapian. En kadu sitä.

Toivon että ajat ovat muuttuneet.

Terapeutin motiivi oli vain rahastaa.

Vierailija kirjoitti:

Ekstaasi-terapia. Valitettavasti ei vielä Suomessa sallittu.

Ehkä jonakin päivänä. Toivotaan.

Madamella ptsd:n selättänyt

Vierailija kirjoitti:

Ap, olen se monta kommenttia kirjoittanut. Sun ajatukset on niin tuttuja.

Mäkin luulin, että on normaalia tuntea eksistentiaalista yksinäisyyttä, jäytävää alituista pelkoa, tunteiden kurissapitoa, pelkoa paljastumisesta ja jatkuvaa arviointia keille ihmisille uskaltaa paljastaa mitäkin. Tarttis kirjanpidon, että muistaa kelle on valehdellut mitäkin. Ja koko ajan saa skarpata, että pysyy itse järjissään eikä sekota valheita ja todellisuutta.

Olen kokenut monesti, että ammattilainenkaan ei kestä edes kuulla sitä, mikä mun pitää kestää elää. Ne kiemurtelee, ja ohjaa puheen kevyempiin aiheisiin. Yksi sentään sanoi suoraan, että sun tilanne on niin raskas, että hänen ammattitaitonsa ei riitä. Joten jälleen mut hylättiin. Menin kotiin ja yritin jälleen kerran antaa "menneisyyden olla", kuten neropatit neuvoo.

Että näin.

Siitä ei ole apua, jos jättää menneen sikseen. Omat nykyiset käytösmallit on sieltä peräisin, joten se on jo alku tutkia, kuinka ne syntyi. Sitten, ehkä vähitellen pystyy oppimaan niistä pois. Tunne lukkosi-kirja oli minulle hyvä alku. Netissä voi tehdä sen testin ilmaiseksi. Ja jonkinlainen päiväkirjan pitäminen omista havannoista. Goodle Driveen voi tehdä sellaisen ja tuhota helposti tarvittaessa. Itselleen sopivan terapeutinkin löytäminen on hankalaa. Itselleni sattui toistaiseksi aika hyvä tuuri, että on ollut ihan hyvä terapeutti. Tiedän että hän aidosti haluaa auttaa ja yrittää parhaansa, ja se on minulle tärkeintä. Älä sinäkän luovuta! Jokatapauksessa sen suurimman työn täytyy tehdä itse, ja terapeutti on siinä prosessissa vain apuna. Tämänkin terapeuttini minulle painotti. Että se aika, jonka käyn terapiassa, on erittäin pieni verrattuna siihen, minkä olen sitten keskenäni ja käytän omaan työskentelyyni. Terapeutti antaa jotain välineitä, ja itse on hoidettava se likainen työ. Siksi mietin myös näitä muita vaihtoehtoja, kirjaston kirjoja olen jo käynyt läpi, mutta onko muita tee-se-itse juttuja, joilla voisin omaa tilaani edistää? Mindfullnes myös ja kaikenmaailman rentoutusharjoitukset.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kertoisitteko mitä traumoja teillä on?

Itse olen joutunut raiskatuksi ensin 17 vuotiaana, ja toisen kerran silloisen mieheni toimesta 20 vuotiaana.

Olen pystynyt elämään normaalia elämää, ja koen että näiden läpikäyminen olisi turhaa tässä kohtaa kun menee hyvin. Ahdistaa lukea kommentteja, että trauma kulkee mukana ja vahvistuu...

Olisiko tämä siis hyvä hetki terapialle? Vai odotatko että tulee ahdistunut olo tms?

Työ on kiireistä, ja minulla on lapsia joten aikaa prakailla ei nyt olisi.[/quote

En todellakaan kerro.

Jos haluat mässätä muiden kärsimyksellä, lue tabloideja.

Itse tykkään kuulla myös toisten kokemuksia. Niistä saa jotain samaistumispintaa, ja saattaa saada oivalluksia. Varsinkin nuita kirjoja joita olen lukenut, niin niissä paras anti on ollut tosielämän kuvailut. Ei sen takia, että se olisi jotain Salkkarit-tason viihdehömpää, vaan että siinä kuvaillaan myös näitä tunteita ja tekoja ja kaikkea mahdollista. Niiden avulla opin aluksi, että minullahan tosiaan on ongelmaa, en vaan ole löytänyt sille aiemmin sanoja. Harmillisesti en ole juuri löytänyt traumoista toipuneiden kertomuksia, että minkälaisia havaintoja, harjoiteitta, ihan mitä vaan heidän piti tehdä, jotta pääsivät sellaiseen tilaan, että elämä jatkuu normaalisti.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattele sitä, että trauma on loppujen lopuksi ajallisesti hyvin pieni osa elämääsi.

Älä vaali ajatusta, että trauma kulkee mukana aina.  Aktiivinen alistuminen että se aina on pilaamassa asioita, ei edistä mitenkään sen vaikutusten vähentämistä. On toki tärkeä tunnistaa, mihin se vaikuttaa, mutta turhaa ennakoida elämää sen mukaisesti. Turha ylipäätään velloa menneisyydessä ja tulevaisuudessa ja siinä mitä olisi voinut olla tai mitä voisi olla ilman traumaa. Ei pelkästään turhaa, vaan ehkä jopa tuhoisaa.

Taas näitä keittiöpsykologeja.

Se on yksi lysti millä täytät elämäsi, yritätkö olla positiivinen yms.

Trauma pysyy sisälläsi. Iloisen teeskentely ja kiireinen puuhaaminen vain pahentaa tilannetta. Jonain päivänä väsyt ja pysähdyt. Tai tapahtuu jotain samanlaista kuin traumasssa. Romahdat.

Mitä pidempään mädätät traumaa sisälläsi ja yrität juosta sitä pakoon, sitä pahempi.

Trauma ei vanhene eikä unohdu.

Se vääristää koko elämäsi.

Trauma pitää käsitellä tuoreena.

terv. 36 v. sitten traumatisoitunut

Yritin lapsuuden jälkeisen elämän elää näin, että trauma on nyt ollutta ja mennyttä ja kaikki on hyvin. No eipäs ollut, kun kulman takaa iski sitten kamala väsyminen ja muu oireilu oikein olan takaa. Plus kaikki muut haitalliset toimintamallit ja ajatuskuviot, jotka hankaloitti elämää. Ei ne ajattelematta muutu. Muut ihmiset kyllä huomasivat ne mallit, ja kommentoivat että olen kuin kynnysmatto ja minun pitäisi ajatella välillä itseäni. En osannut tarttua tuohon silloin, ja vasta terapian myötä olen kunnolla tajunnut, ettei käyttäytymiseni ole normaalia ja tervettä. Paljon on vielä työstettävää ja havaittavaa, eikä asiat sillä muutu, että jätän ne vain menneeseen, sen olen jo kokeillut.

Ap

Sulla on asiat hyvin sitten. Mistä sait tr.terapeutin?

Hoitajien avustuksella haettiin sopivaa, ja sitten heidän vinkistään löytyi yksi. Tarkemmin en tässä uskalla selostaa, ettei tule tunnistusta. Mutta melko kiven alla on terapeutin saaminen, eikä sekään kyllä mikään pelastava asia ole. Suurimman työn joutuu tekemään itse, ja terapeutti on siinä vain tukena. Paljon tulee "kotiläksyjä" joiden kautta pitäisi tulla edistystä. Terapiakertojen jälkeen olen aina ihan puhki, niinkuin jonkin maratoonin läpikäynyt, jopa seuraavan päivän. En ymmärrä, miten ihmiset selviää käydä töissä terapian aikana.

Ap

Sano edes, saitko julkiselta ja oletko nuori tai perheellinen. Mulle on viestitty, että tilanteeni on hyvin paha. Toisaalta en ole monista pyynnöistä huolimatta saanut terapiaa. Lääkkeitä kyllä saa.

Tulkitsen, että olen luokiteltu arvottomaksi, 50+, ei lapsia, työtön. Mutta sitähän ei ääneen myönnetä, joten leikimme leikkiä "Et tarvitse terapiaa". Olen aika katkera, koska olen auttanut muita, yrittänyt parhaani, kitunut vuosia. Olen älykäs ja koulutettu, mutta nyt mut on luokiteltu " kroonisesti ahdistuneeksi" eli sekopääksi.

Alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi ihmiset tekevät epätoivoisia tekoja ja vievät sivullisia mennessään. Kun apua ei saa, millään ei ole väliä.

Julkiselta, ja nuori perheetön. Onko sitten niin, että on nähty ettet ole vielä valmis terapiaan? Ikävä tilanne joka tapauksessa. Terapian alussa (jossa myös olen, vaikka olen käynyt jo muutaman vuoden) tilanne menee huonompaan (näennäisesti, kun ensin oppii näkemään niitä kuvioita, ja vasta sen jälkeen myöhemmin oppii hallitsemaan niitä, eli joutuu elämään useiden oireiden kanssa joita ei osaa hallita), joten ehkä tuokin vaikuttaa päätökseen. Lisäksi motivoituneisuuttani paranemista kohtaan tarkasteltiin. Kerroin, että olen lukenut paljon traumakirjoja, jotia lainasin kirjastosta. Minulle sanottiin, että tiedän jo paljon tilanteestani, joka taisi olla nuiden kirjojen ansiota. En kyllä olisi osannut selittää yhtään tilanteestani ilman tuota aikaisempaa itsetutkiskelua, joten tuskin olisin saanut terapiaa. Ja muistan kyllä, että sanoivat että saan kelan tukeman terapian melko varmasti, kun nuorille myönnetään se helpomin. Joka on kyllä aika ikävää, jos tapahtuu ikäsyrjintää. Terapia ei tässä kyllä minullakaan ole se, joka minut täysin pelastaa, mutta se on kuitenkin tuki. Niinkuin kirjoitin, saan paljon kotiläksyjä, joiden kautta sen etenemisen pitäisi tapahtua. Nämä samat tehtävät löytyy kirjastosta lainattavissa olevista teoksista, traumaterapiakeskuksen oppikirjoista. Myös joissain isommiss kaupungeissa on luentoja, ja ryhmäterapioita, joilla saattaisi ehkä päästä alkuun? Terapiakäynnit ei mielestäni paljoa poikkea hoitajakäynneistä, ainoastaan nuiden läksyjen osalta, ja ajoittaista emdr-terapiaa. Tsemppiä sinulle! Älä nyt ainakaan tee mitään epätoivoista, aina on toivoa!

Ap

Kiitos Ap💝

Nuorena pääsin terapiaan. Mutta se olikin joku psyk.analyytikko, joka ei tehnyt mitään, ei sanonut mitään. Ei tehnyt muistiinpanoja. Ei palannut mihinkään kertomaani.

Se oli hirveää. Aloin uskoa, että ei kai mulla sit mikään hätä olekaan. Pyysin häntä myös ottamaan kantaa, yritin selvittää mikä homman nimi oikein on!

Menin psykiatrille kertomaan, että terapeutti vaan torkkuu. Se sanoi että ehkäpä sä et sit tartte terapiaa. 3 kk aiemmin hän oli ollut sitå mieltä, että ilman muuta tartten.

Joten lopetin terapian. En kadu sitä.

Toivon että ajat ovat muuttuneet.

Terapeutin motiivi oli vain rahastaa.

Huonoja terapeutteja sattuu myös kohdille. Itselläni on käynyt tosi hyvä tuuri omani kanssa. Muutaman hoitajan kanssa olin tekemisissä, joista en kyllä saanut mitään apua. He vain hymistelivät enkä saanut mitään uutta ajattelun aihetta. Ja yksi jopa puhui tosi arkisia asioita, kun itsellä oli kova motivaatio purkaa päätäni, eikä vain rupatella niitä-näitä. Se turhautti tosissaan, kun olisi halunnut edetä. Mutta tosiaan, kannattaa lukea noita kirjoja, jos yhtään kiinnostut. Minulle niistä oli apua. Ja toivottavasti tarvittaessa löydät jonkin sopivan terapeutin.

Ap

No siis, ongelma on se, että pitkäkestoiset traumaattiset kokemukset jakavat persoonan osiin. Minullakin se on ainakin kaksiosainen, mahdollisesti vielä enemmän jakautunut. Toimiva puoli siis jaksaa, pystyy, on optimistinen, looginen... Ja toinen puoli äärimmäisen vihainen, pettynyt, surullinen, masentunut... Niin vihainen, että toivoo jopa joidenkin ihmisten kuolevan, jotta tuska helpottaisi. Näiden kahden olotilan välillä horjun. Minulla ei siis ole oikein realistista käsitystä itsestäni tai jaksamisestani, kun tämä on tätä valtavaa tynnemyrskyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattele sitä, että trauma on loppujen lopuksi ajallisesti hyvin pieni osa elämääsi.

Älä vaali ajatusta, että trauma kulkee mukana aina.  Aktiivinen alistuminen että se aina on pilaamassa asioita, ei edistä mitenkään sen vaikutusten vähentämistä. On toki tärkeä tunnistaa, mihin se vaikuttaa, mutta turhaa ennakoida elämää sen mukaisesti. Turha ylipäätään velloa menneisyydessä ja tulevaisuudessa ja siinä mitä olisi voinut olla tai mitä voisi olla ilman traumaa. Ei pelkästään turhaa, vaan ehkä jopa tuhoisaa.

Taas näitä keittiöpsykologeja.

Se on yksi lysti millä täytät elämäsi, yritätkö olla positiivinen yms.

Trauma pysyy sisälläsi. Iloisen teeskentely ja kiireinen puuhaaminen vain pahentaa tilannetta. Jonain päivänä väsyt ja pysähdyt. Tai tapahtuu jotain samanlaista kuin traumasssa. Romahdat.

Mitä pidempään mädätät traumaa sisälläsi ja yrität juosta sitä pakoon, sitä pahempi.

Trauma ei vanhene eikä unohdu.

Se vääristää koko elämäsi.

Trauma pitää käsitellä tuoreena.

terv. 36 v. sitten traumatisoitunut

Yritin lapsuuden jälkeisen elämän elää näin, että trauma on nyt ollutta ja mennyttä ja kaikki on hyvin. No eipäs ollut, kun kulman takaa iski sitten kamala väsyminen ja muu oireilu oikein olan takaa. Plus kaikki muut haitalliset toimintamallit ja ajatuskuviot, jotka hankaloitti elämää. Ei ne ajattelematta muutu. Muut ihmiset kyllä huomasivat ne mallit, ja kommentoivat että olen kuin kynnysmatto ja minun pitäisi ajatella välillä itseäni. En osannut tarttua tuohon silloin, ja vasta terapian myötä olen kunnolla tajunnut, ettei käyttäytymiseni ole normaalia ja tervettä. Paljon on vielä työstettävää ja havaittavaa, eikä asiat sillä muutu, että jätän ne vain menneeseen, sen olen jo kokeillut.

Ap

Sulla on asiat hyvin sitten. Mistä sait tr.terapeutin?

Hoitajien avustuksella haettiin sopivaa, ja sitten heidän vinkistään löytyi yksi. Tarkemmin en tässä uskalla selostaa, ettei tule tunnistusta. Mutta melko kiven alla on terapeutin saaminen, eikä sekään kyllä mikään pelastava asia ole. Suurimman työn joutuu tekemään itse, ja terapeutti on siinä vain tukena. Paljon tulee "kotiläksyjä" joiden kautta pitäisi tulla edistystä. Terapiakertojen jälkeen olen aina ihan puhki, niinkuin jonkin maratoonin läpikäynyt, jopa seuraavan päivän. En ymmärrä, miten ihmiset selviää käydä töissä terapian aikana.

Ap

Sano edes, saitko julkiselta ja oletko nuori tai perheellinen. Mulle on viestitty, että tilanteeni on hyvin paha. Toisaalta en ole monista pyynnöistä huolimatta saanut terapiaa. Lääkkeitä kyllä saa.

Tulkitsen, että olen luokiteltu arvottomaksi, 50+, ei lapsia, työtön. Mutta sitähän ei ääneen myönnetä, joten leikimme leikkiä "Et tarvitse terapiaa". Olen aika katkera, koska olen auttanut muita, yrittänyt parhaani, kitunut vuosia. Olen älykäs ja koulutettu, mutta nyt mut on luokiteltu " kroonisesti ahdistuneeksi" eli sekopääksi.

Alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi ihmiset tekevät epätoivoisia tekoja ja vievät sivullisia mennessään. Kun apua ei saa, millään ei ole väliä.

Alapeukutin tätä viittausta itsemurhan tekemiseen. Ymmärrän uupumustasi, mutta minun mielenterveyteni läheisen itsemurha pisti täysin palasiksi.

Mitä apua siitä on mielestäsi?

Halveksitko minua vai luuletko että pelleilen?

Yksi pahimmista traumoistani on perheenjäsenen itse.murha kun olin lapsi.

Asiaa ei käsitelty lainkaan, mun kanssa ei kukaan jutellut, mua ei nähty eikä kuultu.

Et varmaan tiedä, mitä on niin suuri uupumus ettei itkua enää tule, ei unta, ei ruokahalua.

Päivän saavutus on hampaidenpesu.

Ystävät ovat jo kauan sitten häipyneet, kun olet niin "raskas".

En luultavasti tee itselleni mitään, mutta toivotan maailmanlopun tervetulleeksi.

Viime yönä en nukkunut lainkaan, edes lääkkeillä. Nukahdin aamu8:lta pariksi tunniksi. Olen elänyt 4 pvää näkkärillä, vedellä, viinirypäleillä, piimällä. Tänään pakottauduin tekemään munakkaan. Ruoka loppuu, rahat loppuu. En jaksa edes viedä roskia.

Et usko, miten toimelias, positiivinen ja ahkera olen ollut. Vuosikaudet.

Mutta nyt tilanne on tämä.

Traumaterapia, kriisiapu, lääkitys, vertaistuki, kirjallisuus, ystävät, itsestä ja toisista huolenpitäminen, luonto, liikunta, aika, kristinusko.

Vierailija kirjoitti:

No siis, ongelma on se, että pitkäkestoiset traumaattiset kokemukset jakavat persoonan osiin. Minullakin se on ainakin kaksiosainen, mahdollisesti vielä enemmän jakautunut. Toimiva puoli siis jaksaa, pystyy, on optimistinen, looginen... Ja toinen puoli äärimmäisen vihainen, pettynyt, surullinen, masentunut... Niin vihainen, että toivoo jopa joidenkin ihmisten kuolevan, jotta tuska helpottaisi. Näiden kahden olotilan välillä horjun. Minulla ei siis ole oikein realistista käsitystä itsestäni tai jaksamisestani, kun tämä on tätä valtavaa tynnemyrskyä.

Dissosiaatioon selitinkin tuohon yhteen kommenttiin pitkästi, mutta se sitten katosi (?!). Itsellänikin on dissosiaatiota, tunteiden jakautumisen kautta enimmäkseen. Nyt ollaan päädytty siihen, että näennäisen normaaleja persoonan osia on kaksi, ja sitten on näitä "tunne" osia neljä, jotka toimii/elää trauman mukaan. Dissosiaatio kuvataan usein enemmän sen äärimmäisen muodon kautta (eli erilliset persoonat jotka "kaappaa" vallan ruumiista tai joiden voi kuulla keskustelevan pään sisällä), joten en aluksi osannut samaistua tuohon. Mutta kun sitä lähdettiin katsomaan tuon tunne-kuvion kautta, niin sitten se vaikutti heti paljon loogisemmalta ja samaituttavammalta. Ja oli nuita muistinmenetysoireita ja muuta sellaista ettei aina ihan tunnu kuin olisi tässä hetkessä, sumuinen olo ym. jotka myös kieli dissosiaatiosta.

Olen myös käsittänyt, että nämä kaikki pitäisi saada koottua takaisin yhdeksi persoonaksi, jotta pystyisin normaaliin arkeen. Ja se on se haastava asia, kun ne on ihan lapsuudesta asti eriytetty.

Ap

Itse kärsin joitakin vuosia väkivallanteon aiheuttamasta traumasta. Pari ensimmäistä vuotta meni kuin sumussa, henkisesti täysin lamaantuneena. Sen jälkeen toipuminen ikään kuin nytkähteli hissuksiin eteenpäin muutamalla eri tavalla. Ensimmäinen selkeä askel oli, kun kerroin asiasta ensimmäisen kerran jollekin muulle. Painajaisuneni loppuivat jostakin syystä siihen. Toinen askel oli, kun oivalsin ettei minun tarvitse antaa tapahtunutta välttämättä anteeksi, vaan sen sijaan hyväksyä se että asia oli tapahtunut, ja että loppuelämäni on omissa käsissäni.

Lisäksi kävin tapahtunutta aktiivisesti uudestaan ja uudestaan läpi oman pääni sisällä. Se oli rankkaa, mutta kun asiat nousivat itsepintaisesti mieleen joka tapauksessa, niin pidin sitä merkkinä siitä että mielellä todella on tarve käsitellä juttua. Pikkuhiljaa tunsin tapahtuneeseen liittyvien solmujen aukeavan, ja tarve käsitellä asiaa väheni. Nykyään se ei nouse mieleen käytännössä enää ollenkaan. Myös musiikki auttoi suunnattoman paljon; sain purettua sen kautta valtavasti vihaa ja epätoivoa.

Voimia sinulle. Toivottavasti löydät itsellesi sopivimmat keinot käsitellä traumaa. Anna itsellesi aikaa, mutta älä luovuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No siis, ongelma on se, että pitkäkestoiset traumaattiset kokemukset jakavat persoonan osiin. Minullakin se on ainakin kaksiosainen, mahdollisesti vielä enemmän jakautunut. Toimiva puoli siis jaksaa, pystyy, on optimistinen, looginen... Ja toinen puoli äärimmäisen vihainen, pettynyt, surullinen, masentunut... Niin vihainen, että toivoo jopa joidenkin ihmisten kuolevan, jotta tuska helpottaisi. Näiden kahden olotilan välillä horjun. Minulla ei siis ole oikein realistista käsitystä itsestäni tai jaksamisestani, kun tämä on tätä valtavaa tynnemyrskyä.

Dissosiaatioon selitinkin tuohon yhteen kommenttiin pitkästi, mutta se sitten katosi (?!). Itsellänikin on dissosiaatiota, tunteiden jakautumisen kautta enimmäkseen. Nyt ollaan päädytty siihen, että näennäisen normaaleja persoonan osia on kaksi, ja sitten on näitä "tunne" osia neljä, jotka toimii/elää trauman mukaan. Dissosiaatio kuvataan usein enemmän sen äärimmäisen muodon kautta (eli erilliset persoonat jotka "kaappaa" vallan ruumiista tai joiden voi kuulla keskustelevan pään sisällä), joten en aluksi osannut samaistua tuohon. Mutta kun sitä lähdettiin katsomaan tuon tunne-kuvion kautta, niin sitten se vaikutti heti paljon loogisemmalta ja samaituttavammalta. Ja oli nuita muistinmenetysoireita ja muuta sellaista ettei aina ihan tunnu kuin olisi tässä hetkessä, sumuinen olo ym. jotka myös kieli dissosiaatiosta.

Olen myös käsittänyt, että nämä kaikki pitäisi saada koottua takaisin yhdeksi persoonaksi, jotta pystyisin normaaliin arkeen. Ja se on se haastava asia, kun ne on ihan lapsuudesta asti eriytetty.

Ap

Minunkin näkemykseni muuttuivat, kun luin dissosiaatiosta lisää. Nykyisin en enää kehotukseen "anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos" pysty suhtautumaan samoin kuin ennen. Sehän on kehotus todella epäterveeseen toimintaan, dissosiaatioon. Itsensä hankalasta tilanteesta eriyttämisen sijaan kun pitäisi miettiä sitä, että onko jotain tehtävissä tilanteen parantamiseksi vai onko parasta vain kokonaan poistua paikaltaan. Tunteista irtautuminen ei ole ihmiselle hyväksi, koska se hajottaa persoonaa.

Turvallisuuden tunteen kasvattaminen on ehkä tärkein ja ensimmäinen askel. Itsestä huolehtiminen. Omien tarpeiden tunnistaminen. Elämän perusteiden rakentaminen ja vakauttaminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No siis, ongelma on se, että pitkäkestoiset traumaattiset kokemukset jakavat persoonan osiin. Minullakin se on ainakin kaksiosainen, mahdollisesti vielä enemmän jakautunut. Toimiva puoli siis jaksaa, pystyy, on optimistinen, looginen... Ja toinen puoli äärimmäisen vihainen, pettynyt, surullinen, masentunut... Niin vihainen, että toivoo jopa joidenkin ihmisten kuolevan, jotta tuska helpottaisi. Näiden kahden olotilan välillä horjun. Minulla ei siis ole oikein realistista käsitystä itsestäni tai jaksamisestani, kun tämä on tätä valtavaa tynnemyrskyä.

Dissosiaatioon selitinkin tuohon yhteen kommenttiin pitkästi, mutta se sitten katosi (?!). Itsellänikin on dissosiaatiota, tunteiden jakautumisen kautta enimmäkseen. Nyt ollaan päädytty siihen, että näennäisen normaaleja persoonan osia on kaksi, ja sitten on näitä "tunne" osia neljä, jotka toimii/elää trauman mukaan. Dissosiaatio kuvataan usein enemmän sen äärimmäisen muodon kautta (eli erilliset persoonat jotka "kaappaa" vallan ruumiista tai joiden voi kuulla keskustelevan pään sisällä), joten en aluksi osannut samaistua tuohon. Mutta kun sitä lähdettiin katsomaan tuon tunne-kuvion kautta, niin sitten se vaikutti heti paljon loogisemmalta ja samaituttavammalta. Ja oli nuita muistinmenetysoireita ja muuta sellaista ettei aina ihan tunnu kuin olisi tässä hetkessä, sumuinen olo ym. jotka myös kieli dissosiaatiosta.

Olen myös käsittänyt, että nämä kaikki pitäisi saada koottua takaisin yhdeksi persoonaksi, jotta pystyisin normaaliin arkeen. Ja se on se haastava asia, kun ne on ihan lapsuudesta asti eriytetty.

Ap

Älä älyllistä liikaa. Ota keho mukaan, sauno, kylve, käy hierojalla, ui, tanssi, naura, mikä ikinä tuntuu mukavalta ja aidolta keholliselta olemiselta. Keho on turva.

Tässä on tietoa kompleksisesta posttraumaattisesta stressireaktiosta. Kannattaa perehtyä aiheeseen, jos traumoja on paljon pitkältä ajalta. http://traumajadissosiaatio.fi/kompleksinen-ptsd/

Up

Mä oon parantunut tuosta vaikeimman asteen dissosiatiivisesta häiriöstä. Viestin 50 kirjotin minkä avulla. Ei välttämättä tarvitse olla parantunut että toimintakyky on riittävän hyvä, vakauttaminen voi riittää.

Vierailija kirjoitti:

Traumaterapia, kriisiapu, lääkitys, vertaistuki, kirjallisuus, ystävät, itsestä ja toisista huolenpitäminen, luonto, liikunta, aika, kristinusko.

Eli monta eri osa-aluetta, josta apua etsiä. Kiitos tästä!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Itse kärsin joitakin vuosia väkivallanteon aiheuttamasta traumasta. Pari ensimmäistä vuotta meni kuin sumussa, henkisesti täysin lamaantuneena. Sen jälkeen toipuminen ikään kuin nytkähteli hissuksiin eteenpäin muutamalla eri tavalla. Ensimmäinen selkeä askel oli, kun kerroin asiasta ensimmäisen kerran jollekin muulle. Painajaisuneni loppuivat jostakin syystä siihen. Toinen askel oli, kun oivalsin ettei minun tarvitse antaa tapahtunutta välttämättä anteeksi, vaan sen sijaan hyväksyä se että asia oli tapahtunut, ja että loppuelämäni on omissa käsissäni.

Lisäksi kävin tapahtunutta aktiivisesti uudestaan ja uudestaan läpi oman pääni sisällä. Se oli rankkaa, mutta kun asiat nousivat itsepintaisesti mieleen joka tapauksessa, niin pidin sitä merkkinä siitä että mielellä todella on tarve käsitellä juttua. Pikkuhiljaa tunsin tapahtuneeseen liittyvien solmujen aukeavan, ja tarve käsitellä asiaa väheni. Nykyään se ei nouse mieleen käytännössä enää ollenkaan. Myös musiikki auttoi suunnattoman paljon; sain purettua sen kautta valtavasti vihaa ja epätoivoa.

Voimia sinulle. Toivottavasti löydät itsellesi sopivimmat keinot käsitellä traumaa. Anna itsellesi aikaa, mutta älä luovuta.

Kiitos! Mahdottomasti aikaa tämä tuntuu vaativankin, ja välillä kyllä tuntuu epätoivoiselta. Mutta en luovuta. Olen lukemattomia kertoja käynyt asioita läpi pääni sisällä, ja jotenkin kuvittelin, että terapialla saisin äkkiä asian loppuun, kun olen jo niin paljon itsekseni käynyt asiaa läpi. No mitä vielä, hoksasin vain sen myötä, miten todella solmussa oikeasti olen ollut ja ttä työtä on vaikka ja kuinka paljon. Itselläni on aina auttanut taiteet, jotka nyt on jääneet vähemmälle. Siinä saa kätevästi tunteitaan purettua, kun ei niitä tahdo saada sanalliseen muotoon aina. Täytyykin kokeilla jotain omatoimista taideterapiaa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä puhuminen on ihan surkea tapa käsitellä tunteita. Se on tällainen länsimaisen sivistynyt ja tukahdutettu tapa kertoa niistä, mutta niitä ei saa *tuntea* ja mikään ei siis koskaan purkaudu. Suosittelen makaamaan lattialla pimeässä huoneessa ja TUNTEMAAN kaikki tunteet, mitä aiheeseen liittyy ja ottamaan siihen ihan niin paljon aikaa kun se vaatii, oli se sitten 2 tuntia tai 2 vuotta. Ääntä ja kehoa käyttäen, häpeilemättä ja hillitsemättä.

Docventuresin Work-dokkarissa oli kyllä aika voimakkaan oloinen se terapiakeino. Minullakin terapiassa yritetään keskittyä kehollisuuteen, mutta kun en osaa/uskalla tuntea niitä tunteita terapeutin kanssa, joten aika paljon menee puhumalla. Ja tosi hankala kuvata jotain, että "mitä kehossa nyt tunnet".

Kun tiikeri herää -kirjassa oli myös mielenkiintoisesti selitetty, kuinka ennen sotien jälkeen ihmiset kävivät mutkan shamaanilla purkamassa sodan traumat pois, ja palasivat takaisin normaaliin arkeen. Harmi ettei siinä ollut juuri sen tarkempia tietoja tuosta, miten se tapahtuu. Itse kirjassa tuota samaa asiaa sovellettiin nykyaikaan, mutta siinäkin piti uskaltautua niihin tunteisiin, ja ikäänkuin elää se tapahtuma uudestaan eri tavalla, jotta keho pääsee siitä irti (hankalasti selitetty ja kuulostaa huuhaalta, mutta näin pääpiirteittäin). Tässäkin oli kyllä vaarana, jos liian nopsaan tuohon vaiheeseen menee, että menee enemmän lukkoon.

Ap

Läpielämällä yksikään trauma ei ainakaan muutu paremman tuntuiseksi. Niinkuin itsellä parhaimmillaan käynyt.

Läpieläminen ei tässä tarkoittanut sitä, että toistetaan niitä trauman hirveyksiä. Vaan että siis käydään läpi ne kehon olotilat, jotka kävi läpikäymättä traumassa. On se sitten pakeneminen, puolustautuminen, raivo tai mikälie. Kirjassa verrattiin eläimillä, jotka lähellä kuolemaa-tilanteen jälkeen jäävät tärisemään sitä pois, ja näin toipuvat. Ja kirjassakin painotettiin sitä, että tuota ei saa käydä liian aikaisessa vaiheessa läpi, ja prosessi ei saa jäädä kesken. No en nyt osaa selittää kunnolla, mutta kirjassa asiat oli fiksusti laitettu.

Ap

Läpielämällä tarkoitin, että kroppa ja mielielää tapahtuneita asioita uudelleen. Täysin eriasia kuin psykooosi. Varmistan. Olet silti täysin todellisuuden tajuinen. Tässä on riski, että alkuperäinen tapahtuma vääristyy ja mieli elää omiaan. Se on paska juttu. Voi olla hyvinkin luovan taiteen. Lähde, mutta alat kulumaan ihmisenä aika vauhdilla. Lopulta tunnet tyhjyyttä. Muisti ongelmia on myös luvassa. Puhun itsestäni. Joten tiedän omasta, mutta en muiden puolesta. Tämäkin kirjoittaminen ahdistaa.

Vastasin tähän, mutta se vataus katosi??

Ap

Vastuksesi kiinnostaa. Kirjoitaa uudestaan jos jaksat. Tsemppiä.