Miten toipua traumasta?

Ja olen kyllä valmistautunut ajatukseen, että trauma kulkee mukana läpi elämän. Lähinnä nyt tahtoisin jotain palikoita, miten tämän kanssa voisin elää normaalia arkea, niin ettei kaikki toiminta aina lamaannu?

Ap

Ongelma on, että käsittely voi pahentaa asioita jos sietokykyä ei ole. Murrut sitten lopullisesti. Osa taas toipuu elämään hyvinkin.

Jos sinulla on hyviä ihmissuhteita panosta niihin. Ne elämän osaalueet joihin trauma ei vaikuta on tärkeitä. Saat levätä niistä välillä.

Mun mielestä puhuminen on ihan surkea tapa käsitellä tunteita. Se on tällainen länsimaisen sivistynyt ja tukahdutettu tapa kertoa niistä, mutta niitä ei saa *tuntea* ja mikään ei siis koskaan purkaudu. Suosittelen makaamaan lattialla pimeässä huoneessa ja TUNTEMAAN kaikki tunteet, mitä aiheeseen liittyy ja ottamaan siihen ihan niin paljon aikaa kun se vaatii, oli se sitten 2 tuntia tai 2 vuotta. Ääntä ja kehoa käyttäen, häpeilemättä ja hillitsemättä.

<3

Vierailija kirjoitti:

Ongelma on, että käsittely voi pahentaa asioita jos sietokykyä ei ole. Murrut sitten lopullisesti. Osa taas toipuu elämään hyvinkin.

Jos sinulla on hyviä ihmissuhteita panosta niihin. Ne elämän osaalueet joihin trauma ei vaikuta on tärkeitä. Saat levätä niistä välillä.

Luulin, että olen suht sinut koko tapahtuman kanssa, mutta samat haitalliset toimintamallit ja ajatuskuviot vaan on ja pysyy. Terapeutin mielestä olen mennyt eteenpäin, mutta itse en sitä juuri näe ja koe arjessa. Ehkä tuo hieman turhauttaa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä puhuminen on ihan surkea tapa käsitellä tunteita. Se on tällainen länsimaisen sivistynyt ja tukahdutettu tapa kertoa niistä, mutta niitä ei saa *tuntea* ja mikään ei siis koskaan purkaudu. Suosittelen makaamaan lattialla pimeässä huoneessa ja TUNTEMAAN kaikki tunteet, mitä aiheeseen liittyy ja ottamaan siihen ihan niin paljon aikaa kun se vaatii, oli se sitten 2 tuntia tai 2 vuotta. Ääntä ja kehoa käyttäen, häpeilemättä ja hillitsemättä.

Docventuresin Work-dokkarissa oli kyllä aika voimakkaan oloinen se terapiakeino. Minullakin terapiassa yritetään keskittyä kehollisuuteen, mutta kun en osaa/uskalla tuntea niitä tunteita terapeutin kanssa, joten aika paljon menee puhumalla. Ja tosi hankala kuvata jotain, että "mitä kehossa nyt tunnet".

Kun tiikeri herää -kirjassa oli myös mielenkiintoisesti selitetty, kuinka ennen sotien jälkeen ihmiset kävivät mutkan shamaanilla purkamassa sodan traumat pois, ja palasivat takaisin normaaliin arkeen. Harmi ettei siinä ollut juuri sen tarkempia tietoja tuosta, miten se tapahtuu. Itse kirjassa tuota samaa asiaa sovellettiin nykyaikaan, mutta siinäkin piti uskaltautua niihin tunteisiin, ja ikäänkuin elää se tapahtuma uudestaan eri tavalla, jotta keho pääsee siitä irti (hankalasti selitetty ja kuulostaa huuhaalta, mutta näin pääpiirteittäin). Tässäkin oli kyllä vaarana, jos liian nopsaan tuohon vaiheeseen menee, että menee enemmän lukkoon.

Ap

Vierailija kirjoitti:

<3

Kiitos.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ongelma on, että käsittely voi pahentaa asioita jos sietokykyä ei ole. Murrut sitten lopullisesti. Osa taas toipuu elämään hyvinkin.

Jos sinulla on hyviä ihmissuhteita panosta niihin. Ne elämän osaalueet joihin trauma ei vaikuta on tärkeitä. Saat levätä niistä välillä.

Luulin, että olen suht sinut koko tapahtuman kanssa, mutta samat haitalliset toimintamallit ja ajatuskuviot vaan on ja pysyy. Terapeutin mielestä olen mennyt eteenpäin, mutta itse en sitä juuri näe ja koe arjessa. Ehkä tuo hieman turhauttaa.

Ap

Tässäpä se on toiset on tyytyväisiä, kun muokkaudut malliin etkä oireile. Samalla se tarkoittaa että on menettänyt kykyään elämään. Ehkä oman identiteetinkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä puhuminen on ihan surkea tapa käsitellä tunteita. Se on tällainen länsimaisen sivistynyt ja tukahdutettu tapa kertoa niistä, mutta niitä ei saa *tuntea* ja mikään ei siis koskaan purkaudu. Suosittelen makaamaan lattialla pimeässä huoneessa ja TUNTEMAAN kaikki tunteet, mitä aiheeseen liittyy ja ottamaan siihen ihan niin paljon aikaa kun se vaatii, oli se sitten 2 tuntia tai 2 vuotta. Ääntä ja kehoa käyttäen, häpeilemättä ja hillitsemättä.

Docventuresin Work-dokkarissa oli kyllä aika voimakkaan oloinen se terapiakeino. Minullakin terapiassa yritetään keskittyä kehollisuuteen, mutta kun en osaa/uskalla tuntea niitä tunteita terapeutin kanssa, joten aika paljon menee puhumalla. Ja tosi hankala kuvata jotain, että "mitä kehossa nyt tunnet".

Kun tiikeri herää -kirjassa oli myös mielenkiintoisesti selitetty, kuinka ennen sotien jälkeen ihmiset kävivät mutkan shamaanilla purkamassa sodan traumat pois, ja palasivat takaisin normaaliin arkeen. Harmi ettei siinä ollut juuri sen tarkempia tietoja tuosta, miten se tapahtuu. Itse kirjassa tuota samaa asiaa sovellettiin nykyaikaan, mutta siinäkin piti uskaltautua niihin tunteisiin, ja ikäänkuin elää se tapahtuma uudestaan eri tavalla, jotta keho pääsee siitä irti (hankalasti selitetty ja kuulostaa huuhaalta, mutta näin pääpiirteittäin). Tässäkin oli kyllä vaarana, jos liian nopsaan tuohon vaiheeseen menee, että menee enemmän lukkoon.

Ap

Läpielämällä yksikään trauma ei ainakaan muutu paremman tuntuiseksi. Niinkuin itsellä parhaimmillaan käynyt.

Onkohan siellä shamaanilla käytetty psykedeelejä? Niitähän käytetään joskus ainakin masennukseen. En suosittele siis kokeilemaan, tulos voi olla hirveä jos ei tiedä mitä tekee.

Vai onkohan vaikutus perustunut enemmän plaseboon, jos on ollut tavallaan lupa ja vaatimus päästä yli traumasta, niin normaalielämään on palattu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä puhuminen on ihan surkea tapa käsitellä tunteita. Se on tällainen länsimaisen sivistynyt ja tukahdutettu tapa kertoa niistä, mutta niitä ei saa *tuntea* ja mikään ei siis koskaan purkaudu. Suosittelen makaamaan lattialla pimeässä huoneessa ja TUNTEMAAN kaikki tunteet, mitä aiheeseen liittyy ja ottamaan siihen ihan niin paljon aikaa kun se vaatii, oli se sitten 2 tuntia tai 2 vuotta. Ääntä ja kehoa käyttäen, häpeilemättä ja hillitsemättä.

Docventuresin Work-dokkarissa oli kyllä aika voimakkaan oloinen se terapiakeino. Minullakin terapiassa yritetään keskittyä kehollisuuteen, mutta kun en osaa/uskalla tuntea niitä tunteita terapeutin kanssa, joten aika paljon menee puhumalla. Ja tosi hankala kuvata jotain, että "mitä kehossa nyt tunnet".

Kun tiikeri herää -kirjassa oli myös mielenkiintoisesti selitetty, kuinka ennen sotien jälkeen ihmiset kävivät mutkan shamaanilla purkamassa sodan traumat pois, ja palasivat takaisin normaaliin arkeen. Harmi ettei siinä ollut juuri sen tarkempia tietoja tuosta, miten se tapahtuu. Itse kirjassa tuota samaa asiaa sovellettiin nykyaikaan, mutta siinäkin piti uskaltautua niihin tunteisiin, ja ikäänkuin elää se tapahtuma uudestaan eri tavalla, jotta keho pääsee siitä irti (hankalasti selitetty ja kuulostaa huuhaalta, mutta näin pääpiirteittäin). Tässäkin oli kyllä vaarana, jos liian nopsaan tuohon vaiheeseen menee, että menee enemmän lukkoon.

Ap

Läpielämällä yksikään trauma ei ainakaan muutu paremman tuntuiseksi. Niinkuin itsellä parhaimmillaan käynyt.

Läpieläminen ei tässä tarkoittanut sitä, että toistetaan niitä trauman hirveyksiä. Vaan että siis käydään läpi ne kehon olotilat, jotka kävi läpikäymättä traumassa. On se sitten pakeneminen, puolustautuminen, raivo tai mikälie. Kirjassa verrattiin eläimillä, jotka lähellä kuolemaa-tilanteen jälkeen jäävät tärisemään sitä pois, ja näin toipuvat. Ja kirjassakin painotettiin sitä, että tuota ei saa käydä liian aikaisessa vaiheessa läpi, ja prosessi ei saa jäädä kesken. No en nyt osaa selittää kunnolla, mutta kirjassa asiat oli fiksusti laitettu.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Onkohan siellä shamaanilla käytetty psykedeelejä? Niitähän käytetään joskus ainakin masennukseen. En suosittele siis kokeilemaan, tulos voi olla hirveä jos ei tiedä mitä tekee.

Vai onkohan vaikutus perustunut enemmän plaseboon, jos on ollut tavallaan lupa ja vaatimus päästä yli traumasta, niin normaalielämään on palattu.

Niin no, tuo olisi mielenkiintoista tietää, että mikä lopulta siinä on auttanut. Yritän keksiä niitä ratkaisun avaimia, ja keinoja kuinka päästä normaaliin elämään kiinni. En nyt ihan psykeleedeihin tarttuisi, mutta jos jotain itsesuggestiota tai hypnoosia tai jotain, saattaisin jopa epätoivoissani kokeilla.

Ap

Ei mitenkään.

Mitä vanhemmaksi tulet, sitä enemmän trauma kerää pas&aa itseensä ja kasvaa.

Sitä selvemmin tajuat miten hirveä sun elämä on.

Hyvää: ymmärrät, että on luonnollista että voit huonosti > armollisuus itseä kohtaan.

Huonoa: Ihmettelet, että olet ylipäänsä hengissä.

Ekstaasi-terapia. Valitettavasti ei vielä Suomessa sallittu.

Vierailija kirjoitti:

Ei mitenkään.

Mitä vanhemmaksi tulet, sitä enemmän trauma kerää pas&aa itseensä ja kasvaa.

Sitä selvemmin tajuat miten hirveä sun elämä on.

Hyvää: ymmärrät, että on luonnollista että voit huonosti > armollisuus itseä kohtaan.

Huonoa: Ihmettelet, että olet ylipäänsä hengissä.

jatkoa:

Huom! Lääkkeet ei auta henkisiin traumoihin.

Ne auttavat vain selviämään hetkesrä. Mut kun lääkkeen vaikutus lakkaa, olet entistä ahdistuneempi. Ts. lääkkeet vain siirtävät ongelmaasi eteenpäin.

Ehkä terapia auttaisi. Mutta ylläri: traumaterapeutteja on vain kourallinen ja ne työllistyvät auttamalla sotatoimialueilta yms. tulleita.

Vierailija kirjoitti:

Ei mitenkään.

Mitä vanhemmaksi tulet, sitä enemmän trauma kerää pas&aa itseensä ja kasvaa.

Sitä selvemmin tajuat miten hirveä sun elämä on.

Hyvää: ymmärrät, että on luonnollista että voit huonosti > armollisuus itseä kohtaan.

Huonoa: Ihmettelet, että olet ylipäänsä hengissä.

Uskon kyllä että trauma tulee olemaan osa elämää jollain lailla, mutta haluaisin elää toivossa, että se ei tästä enää pahenisi. Terapian myötä olen oppinut jo hieman armollisuutta ja tarkastelemaan näitä asioita eri tavalla. Ja vaikka minua varoiteltiin, että terapia on rankkaa, ja aluksi tulee tuntumaan niinkuin menisi vain pahemmaksi, niin en osannut arvata että kuinka rankkaa se tosissaan on. Toivon, että tästä tulisi myös se nousuvaihe, kun elämä alkaa voittamaan.

Ap

Ajattele sitä, että trauma on loppujen lopuksi ajallisesti hyvin pieni osa elämääsi.

Älä vaali ajatusta, että trauma kulkee mukana aina.  Aktiivinen alistuminen että se aina on pilaamassa asioita, ei edistä mitenkään sen vaikutusten vähentämistä. On toki tärkeä tunnistaa, mihin se vaikuttaa, mutta turhaa ennakoida elämää sen mukaisesti. Turha ylipäätään velloa menneisyydessä ja tulevaisuudessa ja siinä mitä olisi voinut olla tai mitä voisi olla ilman traumaa. Ei pelkästään turhaa, vaan ehkä jopa tuhoisaa.

Vierailija kirjoitti:

Ekstaasi-terapia. Valitettavasti ei vielä Suomessa sallittu.

Huh, no en ehkä ihan uskaltaisi. Mutta yhä mietinnässä, että oliko silloin aikanaan shamaaneilla käytössä jotkin huumaavat aineet, vai perustuiko se parantuminen johonkin muuhun? Tästä olisi tosi mielenkiintoista tietää lisää.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mitenkään.

Mitä vanhemmaksi tulet, sitä enemmän trauma kerää pas&aa itseensä ja kasvaa.

Sitä selvemmin tajuat miten hirveä sun elämä on.

Hyvää: ymmärrät, että on luonnollista että voit huonosti > armollisuus itseä kohtaan.

Huonoa: Ihmettelet, että olet ylipäänsä hengissä.

jatkoa:

Huom! Lääkkeet ei auta henkisiin traumoihin.

Ne auttavat vain selviämään hetkesrä. Mut kun lääkkeen vaikutus lakkaa, olet entistä ahdistuneempi. Ts. lääkkeet vain siirtävät ongelmaasi eteenpäin.

Ehkä terapia auttaisi. Mutta ylläri: traumaterapeutteja on vain kourallinen ja ne työllistyvät auttamalla sotatoimialueilta yms. tulleita.

Itse näen myös, että ensisijainen keino on terapia. Itse olen päässyt traumaterapiaan, mutta en tiedä voisiko toisenlaisestakin terapiasta olla apua. Hankala sanoa. Se on kyllä totta, että terapiaan on tosi pitkät jonot! Minulle povattiin ensin min. puolta vuotta, mutta tuurin kautta pääsinkin sitten heti. Aika hurjaa ajatella, että kun vihdoin sitä apua uskaltaa hakea, niin joutuu vielä jonottamaan pitkään. Tuota edelsi tietty monet hoitajakäynnit ja diagnoosin tekeminen, ennen kuin sitä "oikeaa" terapiaa pystyi hakemaan (jos siis kelan tukeman haluaa).

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ajattele sitä, että trauma on loppujen lopuksi ajallisesti hyvin pieni osa elämääsi.

Älä vaali ajatusta, että trauma kulkee mukana aina.  Aktiivinen alistuminen että se aina on pilaamassa asioita, ei edistä mitenkään sen vaikutusten vähentämistä. On toki tärkeä tunnistaa, mihin se vaikuttaa, mutta turhaa ennakoida elämää sen mukaisesti. Turha ylipäätään velloa menneisyydessä ja tulevaisuudessa ja siinä mitä olisi voinut olla tai mitä voisi olla ilman traumaa. Ei pelkästään turhaa, vaan ehkä jopa tuhoisaa.

En nyt tiedä miten selittäisin näitä ajatuksiani.

Kun kyse ei ole traumasta tai yksittäisistä tapahtumista, vaan kaikista niistä haitallisista malleista, jotka niiden takia minulla on. Itse traumasta pystyn puhumaan ja käymään läpi, mutta ilman tunteita. Mutta sitten on kaikki sellainen muu, joka on tuon sivutuotosta, joita kaikkea en edes välttämättä hoksaa. Sen takia olen alttiimpi stressille ja ahdistukselle, ja oletan että tulen aina olemaankin. Se ei tarkoita, etten pystyisi koskaan niitä jotenkin hallitsemaan, mutta tahdon ajatella realistisesti, että se on minun taipumukseni, ja otan sen huomioon. En alistu asialle, vaan koen sen faktana, ja ehkä joskus tulevaisuudessa stressi ei vaikuta minuun samoin lamauttavasti kuin nyt, vaikkakin voi olla että en siitä selviä yhtä helposti, kuin jokin "terve" yksilö.

En vello traumassa, enkä siinä mitä voisin olla, vaan toivon nyt tähän hetkeen normaalia elämää. Nuo oireet ei ole jotain jota olen valinnut itselleni, ja pelkällä tahdonvoimalla pääsisin niistä eroon. Tiedän että aiot on plastiset, ja pystyn muokkaamaan ajatusmallejani, mutta tiedän myös, että se on äärimmäisen hidasta, ja vaatii paljon työtä.

Ap