Miten toipua traumasta?

Vierailija kirjoitti:

Ajattele sitä, että trauma on loppujen lopuksi ajallisesti hyvin pieni osa elämääsi.

Älä vaali ajatusta, että trauma kulkee mukana aina.  Aktiivinen alistuminen että se aina on pilaamassa asioita, ei edistä mitenkään sen vaikutusten vähentämistä. On toki tärkeä tunnistaa, mihin se vaikuttaa, mutta turhaa ennakoida elämää sen mukaisesti. Turha ylipäätään velloa menneisyydessä ja tulevaisuudessa ja siinä mitä olisi voinut olla tai mitä voisi olla ilman traumaa. Ei pelkästään turhaa, vaan ehkä jopa tuhoisaa.

Taas näitä keittiöpsykologeja.

Se on yksi lysti millä täytät elämäsi, yritätkö olla positiivinen yms.

Trauma pysyy sisälläsi. Iloisen teeskentely ja kiireinen puuhaaminen vain pahentaa tilannetta. Jonain päivänä väsyt ja pysähdyt. Tai tapahtuu jotain samanlaista kuin traumasssa. Romahdat.

Mitä pidempään mädätät traumaa sisälläsi ja yrität juosta sitä pakoon, sitä pahempi.

Trauma ei vanhene eikä unohdu.

Se vääristää koko elämäsi.

Trauma pitää käsitellä tuoreena.

terv. 36 v. sitten traumatisoitunut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattele sitä, että trauma on loppujen lopuksi ajallisesti hyvin pieni osa elämääsi.

Älä vaali ajatusta, että trauma kulkee mukana aina.  Aktiivinen alistuminen että se aina on pilaamassa asioita, ei edistä mitenkään sen vaikutusten vähentämistä. On toki tärkeä tunnistaa, mihin se vaikuttaa, mutta turhaa ennakoida elämää sen mukaisesti. Turha ylipäätään velloa menneisyydessä ja tulevaisuudessa ja siinä mitä olisi voinut olla tai mitä voisi olla ilman traumaa. Ei pelkästään turhaa, vaan ehkä jopa tuhoisaa.

Taas näitä keittiöpsykologeja.

Se on yksi lysti millä täytät elämäsi, yritätkö olla positiivinen yms.

Trauma pysyy sisälläsi. Iloisen teeskentely ja kiireinen puuhaaminen vain pahentaa tilannetta. Jonain päivänä väsyt ja pysähdyt. Tai tapahtuu jotain samanlaista kuin traumasssa. Romahdat.

Mitä pidempään mädätät traumaa sisälläsi ja yrität juosta sitä pakoon, sitä pahempi.

Trauma ei vanhene eikä unohdu.

Se vääristää koko elämäsi.

Trauma pitää käsitellä tuoreena.

terv. 36 v. sitten traumatisoitunut

Yritin lapsuuden jälkeisen elämän elää näin, että trauma on nyt ollutta ja mennyttä ja kaikki on hyvin. No eipäs ollut, kun kulman takaa iski sitten kamala väsyminen ja muu oireilu oikein olan takaa. Plus kaikki muut haitalliset toimintamallit ja ajatuskuviot, jotka hankaloitti elämää. Ei ne ajattelematta muutu. Muut ihmiset kyllä huomasivat ne mallit, ja kommentoivat että olen kuin kynnysmatto ja minun pitäisi ajatella välillä itseäni. En osannut tarttua tuohon silloin, ja vasta terapian myötä olen kunnolla tajunnut, ettei käyttäytymiseni ole normaalia ja tervettä. Paljon on vielä työstettävää ja havaittavaa, eikä asiat sillä muutu, että jätän ne vain menneeseen, sen olen jo kokeillut.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä puhuminen on ihan surkea tapa käsitellä tunteita. Se on tällainen länsimaisen sivistynyt ja tukahdutettu tapa kertoa niistä, mutta niitä ei saa *tuntea* ja mikään ei siis koskaan purkaudu. Suosittelen makaamaan lattialla pimeässä huoneessa ja TUNTEMAAN kaikki tunteet, mitä aiheeseen liittyy ja ottamaan siihen ihan niin paljon aikaa kun se vaatii, oli se sitten 2 tuntia tai 2 vuotta. Ääntä ja kehoa käyttäen, häpeilemättä ja hillitsemättä.

Docventuresin Work-dokkarissa oli kyllä aika voimakkaan oloinen se terapiakeino. Minullakin terapiassa yritetään keskittyä kehollisuuteen, mutta kun en osaa/uskalla tuntea niitä tunteita terapeutin kanssa, joten aika paljon menee puhumalla. Ja tosi hankala kuvata jotain, että "mitä kehossa nyt tunnet".

Kun tiikeri herää -kirjassa oli myös mielenkiintoisesti selitetty, kuinka ennen sotien jälkeen ihmiset kävivät mutkan shamaanilla purkamassa sodan traumat pois, ja palasivat takaisin normaaliin arkeen. Harmi ettei siinä ollut juuri sen tarkempia tietoja tuosta, miten se tapahtuu. Itse kirjassa tuota samaa asiaa sovellettiin nykyaikaan, mutta siinäkin piti uskaltautua niihin tunteisiin, ja ikäänkuin elää se tapahtuma uudestaan eri tavalla, jotta keho pääsee siitä irti (hankalasti selitetty ja kuulostaa huuhaalta, mutta näin pääpiirteittäin). Tässäkin oli kyllä vaarana, jos liian nopsaan tuohon vaiheeseen menee, että menee enemmän lukkoon.

Ap

Läpielämällä yksikään trauma ei ainakaan muutu paremman tuntuiseksi. Niinkuin itsellä parhaimmillaan käynyt.

Läpieläminen ei tässä tarkoittanut sitä, että toistetaan niitä trauman hirveyksiä. Vaan että siis käydään läpi ne kehon olotilat, jotka kävi läpikäymättä traumassa. On se sitten pakeneminen, puolustautuminen, raivo tai mikälie. Kirjassa verrattiin eläimillä, jotka lähellä kuolemaa-tilanteen jälkeen jäävät tärisemään sitä pois, ja näin toipuvat. Ja kirjassakin painotettiin sitä, että tuota ei saa käydä liian aikaisessa vaiheessa läpi, ja prosessi ei saa jäädä kesken. No en nyt osaa selittää kunnolla, mutta kirjassa asiat oli fiksusti laitettu.

Ap

Läpielämällä tarkoitin, että kroppa ja mielielää tapahtuneita asioita uudelleen. Täysin eriasia kuin psykooosi. Varmistan. Olet silti täysin todellisuuden tajuinen. Tässä on riski, että alkuperäinen tapahtuma vääristyy ja mieli elää omiaan. Se on paska juttu. Voi olla hyvinkin luovan taiteen. Lähde, mutta alat kulumaan ihmisenä aika vauhdilla. Lopulta tunnet tyhjyyttä. Muisti ongelmia on myös luvassa. Puhun itsestäni. Joten tiedän omasta, mutta en muiden puolesta. Tämäkin kirjoittaminen ahdistaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattele sitä, että trauma on loppujen lopuksi ajallisesti hyvin pieni osa elämääsi.

Älä vaali ajatusta, että trauma kulkee mukana aina.  Aktiivinen alistuminen että se aina on pilaamassa asioita, ei edistä mitenkään sen vaikutusten vähentämistä. On toki tärkeä tunnistaa, mihin se vaikuttaa, mutta turhaa ennakoida elämää sen mukaisesti. Turha ylipäätään velloa menneisyydessä ja tulevaisuudessa ja siinä mitä olisi voinut olla tai mitä voisi olla ilman traumaa. Ei pelkästään turhaa, vaan ehkä jopa tuhoisaa.

Taas näitä keittiöpsykologeja.

Se on yksi lysti millä täytät elämäsi, yritätkö olla positiivinen yms.

Trauma pysyy sisälläsi. Iloisen teeskentely ja kiireinen puuhaaminen vain pahentaa tilannetta. Jonain päivänä väsyt ja pysähdyt. Tai tapahtuu jotain samanlaista kuin traumasssa. Romahdat.

Mitä pidempään mädätät traumaa sisälläsi ja yrität juosta sitä pakoon, sitä pahempi.

Trauma ei vanhene eikä unohdu.

Se vääristää koko elämäsi.

Trauma pitää käsitellä tuoreena.

terv. 36 v. sitten traumatisoitunut

Yritin lapsuuden jälkeisen elämän elää näin, että trauma on nyt ollutta ja mennyttä ja kaikki on hyvin. No eipäs ollut, kun kulman takaa iski sitten kamala väsyminen ja muu oireilu oikein olan takaa. Plus kaikki muut haitalliset toimintamallit ja ajatuskuviot, jotka hankaloitti elämää. Ei ne ajattelematta muutu. Muut ihmiset kyllä huomasivat ne mallit, ja kommentoivat että olen kuin kynnysmatto ja minun pitäisi ajatella välillä itseäni. En osannut tarttua tuohon silloin, ja vasta terapian myötä olen kunnolla tajunnut, ettei käyttäytymiseni ole normaalia ja tervettä. Paljon on vielä työstettävää ja havaittavaa, eikä asiat sillä muutu, että jätän ne vain menneeseen, sen olen jo kokeillut.

Ap

Sulla on asiat hyvin sitten. Mistä sait tr.terapeutin?

Vierailija kirjoitti:

Ongelma on, että käsittely voi pahentaa asioita jos sietokykyä ei ole. Murrut sitten lopullisesti. Osa taas toipuu elämään hyvinkin.

Jos sinulla on hyviä ihmissuhteita panosta niihin. Ne elämän osaalueet joihin trauma ei vaikuta on tärkeitä. Saat levätä niistä välillä.

Tämä on tärkeää tiedostaa. On parempi vältellä tilanteita, jotka tuovat traumakokemuksen pintaan kuin altistaa itseään sille tietoisesti. Ap. kyllä varmaan tietää tämän, mutta aika usein törmää vääriin käsityksiin tässä asiassa.

Vaikkei traumasta ehkä koskaan parannukaan, voi muutoin harjoittaa tunteiden tunnistamista, ajatusten erittelemistä ja tavoitteiden priorisoimista. Tämä voi vahvistaa ahdistavien tilanteiden kestokykyä yleensä. Siitä on apua. Ainakin minulle on ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattele sitä, että trauma on loppujen lopuksi ajallisesti hyvin pieni osa elämääsi.

Älä vaali ajatusta, että trauma kulkee mukana aina.  Aktiivinen alistuminen että se aina on pilaamassa asioita, ei edistä mitenkään sen vaikutusten vähentämistä. On toki tärkeä tunnistaa, mihin se vaikuttaa, mutta turhaa ennakoida elämää sen mukaisesti. Turha ylipäätään velloa menneisyydessä ja tulevaisuudessa ja siinä mitä olisi voinut olla tai mitä voisi olla ilman traumaa. Ei pelkästään turhaa, vaan ehkä jopa tuhoisaa.

Taas näitä keittiöpsykologeja.

Se on yksi lysti millä täytät elämäsi, yritätkö olla positiivinen yms.

Trauma pysyy sisälläsi. Iloisen teeskentely ja kiireinen puuhaaminen vain pahentaa tilannetta. Jonain päivänä väsyt ja pysähdyt. Tai tapahtuu jotain samanlaista kuin traumasssa. Romahdat.

Mitä pidempään mädätät traumaa sisälläsi ja yrität juosta sitä pakoon, sitä pahempi.

Trauma ei vanhene eikä unohdu.

Se vääristää koko elämäsi.

Trauma pitää käsitellä tuoreena.

terv. 36 v. sitten traumatisoitunut

Yritin lapsuuden jälkeisen elämän elää näin, että trauma on nyt ollutta ja mennyttä ja kaikki on hyvin. No eipäs ollut, kun kulman takaa iski sitten kamala väsyminen ja muu oireilu oikein olan takaa. Plus kaikki muut haitalliset toimintamallit ja ajatuskuviot, jotka hankaloitti elämää. Ei ne ajattelematta muutu. Muut ihmiset kyllä huomasivat ne mallit, ja kommentoivat että olen kuin kynnysmatto ja minun pitäisi ajatella välillä itseäni. En osannut tarttua tuohon silloin, ja vasta terapian myötä olen kunnolla tajunnut, ettei käyttäytymiseni ole normaalia ja tervettä. Paljon on vielä työstettävää ja havaittavaa, eikä asiat sillä muutu, että jätän ne vain menneeseen, sen olen jo kokeillut.

Ap

Sulla on asiat hyvin sitten. Mistä sait tr.terapeutin?

Hoitajien avustuksella haettiin sopivaa, ja sitten heidän vinkistään löytyi yksi. Tarkemmin en tässä uskalla selostaa, ettei tule tunnistusta. Mutta melko kiven alla on terapeutin saaminen, eikä sekään kyllä mikään pelastava asia ole. Suurimman työn joutuu tekemään itse, ja terapeutti on siinä vain tukena. Paljon tulee "kotiläksyjä" joiden kautta pitäisi tulla edistystä. Terapiakertojen jälkeen olen aina ihan puhki, niinkuin jonkin maratoonin läpikäynyt, jopa seuraavan päivän. En ymmärrä, miten ihmiset selviää käydä töissä terapian aikana.

Ap

Minä koitan ajatella niin, että moni asia elämässä on sattumaa. On sattumaa, että juuri minulle sattui nämä asiat. Ja koska se on sattumaa, niin ne olisivat voineet sattua kenelle hyvänsä. Johtopäätös: Minä en ole syyllinen näihin asioihin. Syy on tekijöissä/ tekijässä. Miksi hän/ he tekivät niin, se on ollut hänen/ heidän päätöksensä. Miksi hänestä/ heistä on tullut tällaisten tapahtumien tekijä? Siinäkin on syynsä, jotka ymmärtää (ei silti hyväksy) kun katsoo heidän elämäänsä.

Miksi ulkopuoliset ihmiset reagoivat asiaan kuten reagoivat (minun tapauksessani)? Jokainen katsoo asioita omista lähtökohdistaan, omasta persektiivistään ja omiin kokemuksiinsa nojautuen. Tapahtuma edustaa heille jotakin omasta näkökannastaan ja ihmiset reagoivat sen mukaisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä puhuminen on ihan surkea tapa käsitellä tunteita. Se on tällainen länsimaisen sivistynyt ja tukahdutettu tapa kertoa niistä, mutta niitä ei saa *tuntea* ja mikään ei siis koskaan purkaudu. Suosittelen makaamaan lattialla pimeässä huoneessa ja TUNTEMAAN kaikki tunteet, mitä aiheeseen liittyy ja ottamaan siihen ihan niin paljon aikaa kun se vaatii, oli se sitten 2 tuntia tai 2 vuotta. Ääntä ja kehoa käyttäen, häpeilemättä ja hillitsemättä.

Docventuresin Work-dokkarissa oli kyllä aika voimakkaan oloinen se terapiakeino. Minullakin terapiassa yritetään keskittyä kehollisuuteen, mutta kun en osaa/uskalla tuntea niitä tunteita terapeutin kanssa, joten aika paljon menee puhumalla. Ja tosi hankala kuvata jotain, että "mitä kehossa nyt tunnet".

Kun tiikeri herää -kirjassa oli myös mielenkiintoisesti selitetty, kuinka ennen sotien jälkeen ihmiset kävivät mutkan shamaanilla purkamassa sodan traumat pois, ja palasivat takaisin normaaliin arkeen. Harmi ettei siinä ollut juuri sen tarkempia tietoja tuosta, miten se tapahtuu. Itse kirjassa tuota samaa asiaa sovellettiin nykyaikaan, mutta siinäkin piti uskaltautua niihin tunteisiin, ja ikäänkuin elää se tapahtuma uudestaan eri tavalla, jotta keho pääsee siitä irti (hankalasti selitetty ja kuulostaa huuhaalta, mutta näin pääpiirteittäin). Tässäkin oli kyllä vaarana, jos liian nopsaan tuohon vaiheeseen menee, että menee enemmän lukkoon.

Ap

Läpielämällä yksikään trauma ei ainakaan muutu paremman tuntuiseksi. Niinkuin itsellä parhaimmillaan käynyt.

Läpieläminen ei tässä tarkoittanut sitä, että toistetaan niitä trauman hirveyksiä. Vaan että siis käydään läpi ne kehon olotilat, jotka kävi läpikäymättä traumassa. On se sitten pakeneminen, puolustautuminen, raivo tai mikälie. Kirjassa verrattiin eläimillä, jotka lähellä kuolemaa-tilanteen jälkeen jäävät tärisemään sitä pois, ja näin toipuvat. Ja kirjassakin painotettiin sitä, että tuota ei saa käydä liian aikaisessa vaiheessa läpi, ja prosessi ei saa jäädä kesken. No en nyt osaa selittää kunnolla, mutta kirjassa asiat oli fiksusti laitettu.

Ap

Läpielämällä tarkoitin, että kroppa ja mielielää tapahtuneita asioita uudelleen. Täysin eriasia kuin psykooosi. Varmistan. Olet silti täysin todellisuuden tajuinen. Tässä on riski, että alkuperäinen tapahtuma vääristyy ja mieli elää omiaan. Se on paska juttu. Voi olla hyvinkin luovan taiteen. Lähde, mutta alat kulumaan ihmisenä aika vauhdilla. Lopulta tunnet tyhjyyttä. Muisti ongelmia on myös luvassa. Puhun itsestäni. Joten tiedän omasta, mutta en muiden puolesta. Tämäkin kirjoittaminen ahdistaa.

Vastasin tähän, mutta se vataus katosi??

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattele sitä, että trauma on loppujen lopuksi ajallisesti hyvin pieni osa elämääsi.

Älä vaali ajatusta, että trauma kulkee mukana aina.  Aktiivinen alistuminen että se aina on pilaamassa asioita, ei edistä mitenkään sen vaikutusten vähentämistä. On toki tärkeä tunnistaa, mihin se vaikuttaa, mutta turhaa ennakoida elämää sen mukaisesti. Turha ylipäätään velloa menneisyydessä ja tulevaisuudessa ja siinä mitä olisi voinut olla tai mitä voisi olla ilman traumaa. Ei pelkästään turhaa, vaan ehkä jopa tuhoisaa.

Taas näitä keittiöpsykologeja.

Se on yksi lysti millä täytät elämäsi, yritätkö olla positiivinen yms.

Trauma pysyy sisälläsi. Iloisen teeskentely ja kiireinen puuhaaminen vain pahentaa tilannetta. Jonain päivänä väsyt ja pysähdyt. Tai tapahtuu jotain samanlaista kuin traumasssa. Romahdat.

Mitä pidempään mädätät traumaa sisälläsi ja yrität juosta sitä pakoon, sitä pahempi.

Trauma ei vanhene eikä unohdu.

Se vääristää koko elämäsi.

Trauma pitää käsitellä tuoreena.

terv. 36 v. sitten traumatisoitunut

Tämä! Trauma tulee myös ihmisuhteissa esiin, vaikka sitä onnistuisi hetken peittämään muilta.

Faith kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ongelma on, että käsittely voi pahentaa asioita jos sietokykyä ei ole. Murrut sitten lopullisesti. Osa taas toipuu elämään hyvinkin.

Jos sinulla on hyviä ihmissuhteita panosta niihin. Ne elämän osaalueet joihin trauma ei vaikuta on tärkeitä. Saat levätä niistä välillä.

Tämä on tärkeää tiedostaa. On parempi vältellä tilanteita, jotka tuovat traumakokemuksen pintaan kuin altistaa itseään sille tietoisesti. Ap. kyllä varmaan tietää tämän, mutta aika usein törmää vääriin käsityksiin tässä asiassa.

Vaikkei traumasta ehkä koskaan parannukaan, voi muutoin harjoittaa tunteiden tunnistamista, ajatusten erittelemistä ja tavoitteiden priorisoimista. Tämä voi vahvistaa ahdistavien tilanteiden kestokykyä yleensä. Siitä on apua. Ainakin minulle on ollut.

Terapiaa ei pysty edes aloittamaan, jos trauma on liian pinnalla. Tämä teroitettiin minulle ennen terapian aloitusta, ja sanottiin, että minä olen valmis terapiaan.

Vahvistus on juuri se jota hain. Tämä tulee aina jossain märin vaikuttamaan, varmasti silloin kun elämässä on stressaavampaa. Mutta se ei tarkoita, ettenkö voisi oppia hallitsemaan tunteitani, vaikkakin se voi olla haasstavampaa, kuin "terveellä" ihmisellä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Minä koitan ajatella niin, että moni asia elämässä on sattumaa. On sattumaa, että juuri minulle sattui nämä asiat. Ja koska se on sattumaa, niin ne olisivat voineet sattua kenelle hyvänsä. Johtopäätös: Minä en ole syyllinen näihin asioihin. Syy on tekijöissä/ tekijässä. Miksi hän/ he tekivät niin, se on ollut hänen/ heidän päätöksensä. Miksi hänestä/ heistä on tullut tällaisten tapahtumien tekijä? Siinäkin on syynsä, jotka ymmärtää (ei silti hyväksy) kun katsoo heidän elämäänsä.

Miksi ulkopuoliset ihmiset reagoivat asiaan kuten reagoivat (minun tapauksessani)? Jokainen katsoo asioita omista lähtökohdistaan, omasta persektiivistään ja omiin kokemuksiinsa nojautuen. Tapahtuma edustaa heille jotakin omasta näkökannastaan ja ihmiset reagoivat sen mukaisesti.

Sattumaahan kaikki on. Ja se että itse ei siinä tilanteessa juuri olisi voinut tehdä toisin. Nämä asiat olen hyväksynyt. Mutta kaikki ne muut ajatusmallit ja käytösmallit, niihin en ole osannut nyt niin vaikuttaa. Sellaiset ihan perusasiat, että kuinka käsitelään tunteita, joiden pitäisi jo lapsuudessa rakentua. Ne on ne hankalimmat asiat minulle. Ja ne on ne, jotka vaikuttaa arkeen eniten. Ja kun keho elää sellaisessa hälytystilassa jatkuvasti, niin on itse jatkuvasti uupunut. Tätä en edes aluksi tiedostanut, kun olen niin kasvanut siihen, että on ihan normaalia olla jatkuvasti huolissaan. Terapian myötä olen ymmärtänyt sitä enemmän. Ja se häpeä, että pelkään pimeää, on myös lapsuuden trauman peruja. Osaan olla myötämielisempi asiaa suhteen, vaikka minulla ei ole mitään keinoja vielä lievittää tuota pelkoa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattele sitä, että trauma on loppujen lopuksi ajallisesti hyvin pieni osa elämääsi.

Älä vaali ajatusta, että trauma kulkee mukana aina.  Aktiivinen alistuminen että se aina on pilaamassa asioita, ei edistä mitenkään sen vaikutusten vähentämistä. On toki tärkeä tunnistaa, mihin se vaikuttaa, mutta turhaa ennakoida elämää sen mukaisesti. Turha ylipäätään velloa menneisyydessä ja tulevaisuudessa ja siinä mitä olisi voinut olla tai mitä voisi olla ilman traumaa. Ei pelkästään turhaa, vaan ehkä jopa tuhoisaa.

Taas näitä keittiöpsykologeja.

Se on yksi lysti millä täytät elämäsi, yritätkö olla positiivinen yms.

Trauma pysyy sisälläsi. Iloisen teeskentely ja kiireinen puuhaaminen vain pahentaa tilannetta. Jonain päivänä väsyt ja pysähdyt. Tai tapahtuu jotain samanlaista kuin traumasssa. Romahdat.

Mitä pidempään mädätät traumaa sisälläsi ja yrität juosta sitä pakoon, sitä pahempi.

Trauma ei vanhene eikä unohdu.

Se vääristää koko elämäsi.

Trauma pitää käsitellä tuoreena.

terv. 36 v. sitten traumatisoitunut

Yritin lapsuuden jälkeisen elämän elää näin, että trauma on nyt ollutta ja mennyttä ja kaikki on hyvin. No eipäs ollut, kun kulman takaa iski sitten kamala väsyminen ja muu oireilu oikein olan takaa. Plus kaikki muut haitalliset toimintamallit ja ajatuskuviot, jotka hankaloitti elämää. Ei ne ajattelematta muutu. Muut ihmiset kyllä huomasivat ne mallit, ja kommentoivat että olen kuin kynnysmatto ja minun pitäisi ajatella välillä itseäni. En osannut tarttua tuohon silloin, ja vasta terapian myötä olen kunnolla tajunnut, ettei käyttäytymiseni ole normaalia ja tervettä. Paljon on vielä työstettävää ja havaittavaa, eikä asiat sillä muutu, että jätän ne vain menneeseen, sen olen jo kokeillut.

Ap

Sulla on asiat hyvin sitten. Mistä sait tr.terapeutin?

Hoitajien avustuksella haettiin sopivaa, ja sitten heidän vinkistään löytyi yksi. Tarkemmin en tässä uskalla selostaa, ettei tule tunnistusta. Mutta melko kiven alla on terapeutin saaminen, eikä sekään kyllä mikään pelastava asia ole. Suurimman työn joutuu tekemään itse, ja terapeutti on siinä vain tukena. Paljon tulee "kotiläksyjä" joiden kautta pitäisi tulla edistystä. Terapiakertojen jälkeen olen aina ihan puhki, niinkuin jonkin maratoonin läpikäynyt, jopa seuraavan päivän. En ymmärrä, miten ihmiset selviää käydä töissä terapian aikana.

Ap

Sano edes, saitko julkiselta ja oletko nuori tai perheellinen. Mulle on viestitty, että tilanteeni on hyvin paha. Toisaalta en ole monista pyynnöistä huolimatta saanut terapiaa. Lääkkeitä kyllä saa.

Tulkitsen, että olen luokiteltu arvottomaksi, 50+, ei lapsia, työtön. Mutta sitähän ei ääneen myönnetä, joten leikimme leikkiä "Et tarvitse terapiaa". Olen aika katkera, koska olen auttanut muita, yrittänyt parhaani, kitunut vuosia. Olen älykäs ja koulutettu, mutta nyt mut on luokiteltu " kroonisesti ahdistuneeksi" eli sekopääksi.

Alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi ihmiset tekevät epätoivoisia tekoja ja vievät sivullisia mennessään. Kun apua ei saa, millään ei ole väliä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattele sitä, että trauma on loppujen lopuksi ajallisesti hyvin pieni osa elämääsi.

Älä vaali ajatusta, että trauma kulkee mukana aina.  Aktiivinen alistuminen että se aina on pilaamassa asioita, ei edistä mitenkään sen vaikutusten vähentämistä. On toki tärkeä tunnistaa, mihin se vaikuttaa, mutta turhaa ennakoida elämää sen mukaisesti. Turha ylipäätään velloa menneisyydessä ja tulevaisuudessa ja siinä mitä olisi voinut olla tai mitä voisi olla ilman traumaa. Ei pelkästään turhaa, vaan ehkä jopa tuhoisaa.

Taas näitä keittiöpsykologeja.

Se on yksi lysti millä täytät elämäsi, yritätkö olla positiivinen yms.

Trauma pysyy sisälläsi. Iloisen teeskentely ja kiireinen puuhaaminen vain pahentaa tilannetta. Jonain päivänä väsyt ja pysähdyt. Tai tapahtuu jotain samanlaista kuin traumasssa. Romahdat.

Mitä pidempään mädätät traumaa sisälläsi ja yrität juosta sitä pakoon, sitä pahempi.

Trauma ei vanhene eikä unohdu.

Se vääristää koko elämäsi.

Trauma pitää käsitellä tuoreena.

terv. 36 v. sitten traumatisoitunut

Tämä! Trauma tulee myös ihmisuhteissa esiin, vaikka sitä onnistuisi hetken peittämään muilta.

Ja eritoten minulla tulee ihmisten kanssa esiin, usea haitallinen käytösmalli. Joku saattaa ihmetellä minulle miksi käyttäydyn noin, ja se malli on suoraan trauman seurannainen. Saattavat neuvoa jopa paremman käytösmallin, tottakai minä tiedän että toinen tpa olisi parempi, mutta että vielä ei osaa muuttaa omaa käytöstään sen suuntaan. Niinkun juuri jokin kynnysmattoilu, joka on minulla tiukkaan istutettu. Tulee ihan automaattisena, ja saattaa hoksata vasta sitten kun toinen sanoo, mutten silti osaa käyttäytyä muuten, vaikka kuink yritän. Ja tästäkin oli tietyllä tavalla terapeutin kanssa puhetta, kuinka on näitä suojamalleja jotka vaikuttaa haitallisilta. Niillä kaikilla on kuitenkin oma tarkoituksensa, ja jos ne lähdetään poistamaan suorilta käsin (vaikka alkoholin liikakäyttä, shoppailu, muiden miellyttäminen, viiltely yms), niin tilalle tulee uusia haitallisia suojamalleja. Ne suojaa omaa mieltä, siltä traumalta, ja ensin pitää terapian keinoin saada purettua sitä ydinsyytä, jotta voi alkaa purkamaan nuita seurauksia pois. En tiedä osasinko tuotakaan selittää ihan oikein, mutta jotenkin sinne päin.

Ap

Ap:n kysymykseen ei ole mitään kattavaa vastausta. Itse horjun eri tunnetilojen välillä ja vointini vaihtelee. Silti yritän elämässäni myös voimieni mukaan keskittyä sellaisiin asioihin, jotka tuottavat iloa. Matka on pitkä, mutta jokainen askel on askel eteenpäin, vaikkei aina siltä tunnukaan.

Kertoisitteko mitä traumoja teillä on?

Itse olen joutunut raiskatuksi ensin 17 vuotiaana, ja toisen kerran silloisen mieheni toimesta 20 vuotiaana.

Olen pystynyt elämään normaalia elämää, ja koen että näiden läpikäyminen olisi turhaa tässä kohtaa kun menee hyvin. Ahdistaa lukea kommentteja, että trauma kulkee mukana ja vahvistuu...

Olisiko tämä siis hyvä hetki terapialle? Vai odotatko että tulee ahdistunut olo tms?

Työ on kiireistä, ja minulla on lapsia joten aikaa prakailla ei nyt olisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattele sitä, että trauma on loppujen lopuksi ajallisesti hyvin pieni osa elämääsi.

Älä vaali ajatusta, että trauma kulkee mukana aina.  Aktiivinen alistuminen että se aina on pilaamassa asioita, ei edistä mitenkään sen vaikutusten vähentämistä. On toki tärkeä tunnistaa, mihin se vaikuttaa, mutta turhaa ennakoida elämää sen mukaisesti. Turha ylipäätään velloa menneisyydessä ja tulevaisuudessa ja siinä mitä olisi voinut olla tai mitä voisi olla ilman traumaa. Ei pelkästään turhaa, vaan ehkä jopa tuhoisaa.

Taas näitä keittiöpsykologeja.

Se on yksi lysti millä täytät elämäsi, yritätkö olla positiivinen yms.

Trauma pysyy sisälläsi. Iloisen teeskentely ja kiireinen puuhaaminen vain pahentaa tilannetta. Jonain päivänä väsyt ja pysähdyt. Tai tapahtuu jotain samanlaista kuin traumasssa. Romahdat.

Mitä pidempään mädätät traumaa sisälläsi ja yrität juosta sitä pakoon, sitä pahempi.

Trauma ei vanhene eikä unohdu.

Se vääristää koko elämäsi.

Trauma pitää käsitellä tuoreena.

terv. 36 v. sitten traumatisoitunut

Yritin lapsuuden jälkeisen elämän elää näin, että trauma on nyt ollutta ja mennyttä ja kaikki on hyvin. No eipäs ollut, kun kulman takaa iski sitten kamala väsyminen ja muu oireilu oikein olan takaa. Plus kaikki muut haitalliset toimintamallit ja ajatuskuviot, jotka hankaloitti elämää. Ei ne ajattelematta muutu. Muut ihmiset kyllä huomasivat ne mallit, ja kommentoivat että olen kuin kynnysmatto ja minun pitäisi ajatella välillä itseäni. En osannut tarttua tuohon silloin, ja vasta terapian myötä olen kunnolla tajunnut, ettei käyttäytymiseni ole normaalia ja tervettä. Paljon on vielä työstettävää ja havaittavaa, eikä asiat sillä muutu, että jätän ne vain menneeseen, sen olen jo kokeillut.

Ap

Sulla on asiat hyvin sitten. Mistä sait tr.terapeutin?

Hoitajien avustuksella haettiin sopivaa, ja sitten heidän vinkistään löytyi yksi. Tarkemmin en tässä uskalla selostaa, ettei tule tunnistusta. Mutta melko kiven alla on terapeutin saaminen, eikä sekään kyllä mikään pelastava asia ole. Suurimman työn joutuu tekemään itse, ja terapeutti on siinä vain tukena. Paljon tulee "kotiläksyjä" joiden kautta pitäisi tulla edistystä. Terapiakertojen jälkeen olen aina ihan puhki, niinkuin jonkin maratoonin läpikäynyt, jopa seuraavan päivän. En ymmärrä, miten ihmiset selviää käydä töissä terapian aikana.

Ap

Sano edes, saitko julkiselta ja oletko nuori tai perheellinen. Mulle on viestitty, että tilanteeni on hyvin paha. Toisaalta en ole monista pyynnöistä huolimatta saanut terapiaa. Lääkkeitä kyllä saa.

Tulkitsen, että olen luokiteltu arvottomaksi, 50+, ei lapsia, työtön. Mutta sitähän ei ääneen myönnetä, joten leikimme leikkiä "Et tarvitse terapiaa". Olen aika katkera, koska olen auttanut muita, yrittänyt parhaani, kitunut vuosia. Olen älykäs ja koulutettu, mutta nyt mut on luokiteltu " kroonisesti ahdistuneeksi" eli sekopääksi.

Alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi ihmiset tekevät epätoivoisia tekoja ja vievät sivullisia mennessään. Kun apua ei saa, millään ei ole väliä.

Alapeukutin tätä viittausta itsemurhan tekemiseen. Ymmärrän uupumustasi, mutta minun mielenterveyteni läheisen itsemurha pisti täysin palasiksi.

Ap, olen se monta kommenttia kirjoittanut. Sun ajatukset on niin tuttuja.

Mäkin luulin, että on normaalia tuntea eksistentiaalista yksinäisyyttä, jäytävää alituista pelkoa, tunteiden kurissapitoa, pelkoa paljastumisesta ja jatkuvaa arviointia keille ihmisille uskaltaa paljastaa mitäkin. Tarttis kirjanpidon, että muistaa kelle on valehdellut mitäkin. Ja koko ajan saa skarpata, että pysyy itse järjissään eikä sekota valheita ja todellisuutta.

Olen kokenut monesti, että ammattilainenkaan ei kestä edes kuulla sitä, mikä mun pitää kestää elää. Ne kiemurtelee, ja ohjaa puheen kevyempiin aiheisiin. Yksi sentään sanoi suoraan, että sun tilanne on niin raskas, että hänen ammattitaitonsa ei riitä. Joten jälleen mut hylättiin. Menin kotiin ja yritin jälleen kerran antaa "menneisyyden olla", kuten neropatit neuvoo.

Että näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattele sitä, että trauma on loppujen lopuksi ajallisesti hyvin pieni osa elämääsi.

Älä vaali ajatusta, että trauma kulkee mukana aina.  Aktiivinen alistuminen että se aina on pilaamassa asioita, ei edistä mitenkään sen vaikutusten vähentämistä. On toki tärkeä tunnistaa, mihin se vaikuttaa, mutta turhaa ennakoida elämää sen mukaisesti. Turha ylipäätään velloa menneisyydessä ja tulevaisuudessa ja siinä mitä olisi voinut olla tai mitä voisi olla ilman traumaa. Ei pelkästään turhaa, vaan ehkä jopa tuhoisaa.

Taas näitä keittiöpsykologeja.

Se on yksi lysti millä täytät elämäsi, yritätkö olla positiivinen yms.

Trauma pysyy sisälläsi. Iloisen teeskentely ja kiireinen puuhaaminen vain pahentaa tilannetta. Jonain päivänä väsyt ja pysähdyt. Tai tapahtuu jotain samanlaista kuin traumasssa. Romahdat.

Mitä pidempään mädätät traumaa sisälläsi ja yrität juosta sitä pakoon, sitä pahempi.

Trauma ei vanhene eikä unohdu.

Se vääristää koko elämäsi.

Trauma pitää käsitellä tuoreena.

terv. 36 v. sitten traumatisoitunut

Yritin lapsuuden jälkeisen elämän elää näin, että trauma on nyt ollutta ja mennyttä ja kaikki on hyvin. No eipäs ollut, kun kulman takaa iski sitten kamala väsyminen ja muu oireilu oikein olan takaa. Plus kaikki muut haitalliset toimintamallit ja ajatuskuviot, jotka hankaloitti elämää. Ei ne ajattelematta muutu. Muut ihmiset kyllä huomasivat ne mallit, ja kommentoivat että olen kuin kynnysmatto ja minun pitäisi ajatella välillä itseäni. En osannut tarttua tuohon silloin, ja vasta terapian myötä olen kunnolla tajunnut, ettei käyttäytymiseni ole normaalia ja tervettä. Paljon on vielä työstettävää ja havaittavaa, eikä asiat sillä muutu, että jätän ne vain menneeseen, sen olen jo kokeillut.

Ap

Sulla on asiat hyvin sitten. Mistä sait tr.terapeutin?

Hoitajien avustuksella haettiin sopivaa, ja sitten heidän vinkistään löytyi yksi. Tarkemmin en tässä uskalla selostaa, ettei tule tunnistusta. Mutta melko kiven alla on terapeutin saaminen, eikä sekään kyllä mikään pelastava asia ole. Suurimman työn joutuu tekemään itse, ja terapeutti on siinä vain tukena. Paljon tulee "kotiläksyjä" joiden kautta pitäisi tulla edistystä. Terapiakertojen jälkeen olen aina ihan puhki, niinkuin jonkin maratoonin läpikäynyt, jopa seuraavan päivän. En ymmärrä, miten ihmiset selviää käydä töissä terapian aikana.

Ap

Sano edes, saitko julkiselta ja oletko nuori tai perheellinen. Mulle on viestitty, että tilanteeni on hyvin paha. Toisaalta en ole monista pyynnöistä huolimatta saanut terapiaa. Lääkkeitä kyllä saa.

Tulkitsen, että olen luokiteltu arvottomaksi, 50+, ei lapsia, työtön. Mutta sitähän ei ääneen myönnetä, joten leikimme leikkiä "Et tarvitse terapiaa". Olen aika katkera, koska olen auttanut muita, yrittänyt parhaani, kitunut vuosia. Olen älykäs ja koulutettu, mutta nyt mut on luokiteltu " kroonisesti ahdistuneeksi" eli sekopääksi.

Alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi ihmiset tekevät epätoivoisia tekoja ja vievät sivullisia mennessään. Kun apua ei saa, millään ei ole väliä.

Julkiselta, ja nuori perheetön. Onko sitten niin, että on nähty ettet ole vielä valmis terapiaan? Ikävä tilanne joka tapauksessa. Terapian alussa (jossa myös olen, vaikka olen käynyt jo muutaman vuoden) tilanne menee huonompaan (näennäisesti, kun ensin oppii näkemään niitä kuvioita, ja vasta sen jälkeen myöhemmin oppii hallitsemaan niitä, eli joutuu elämään useiden oireiden kanssa joita ei osaa hallita), joten ehkä tuokin vaikuttaa päätökseen. Lisäksi motivoituneisuuttani paranemista kohtaan tarkasteltiin. Kerroin, että olen lukenut paljon traumakirjoja, jotia lainasin kirjastosta. Minulle sanottiin, että tiedän jo paljon tilanteestani, joka taisi olla nuiden kirjojen ansiota. En kyllä olisi osannut selittää yhtään tilanteestani ilman tuota aikaisempaa itsetutkiskelua, joten tuskin olisin saanut terapiaa. Ja muistan kyllä, että sanoivat että saan kelan tukeman terapian melko varmasti, kun nuorille myönnetään se helpomin. Joka on kyllä aika ikävää, jos tapahtuu ikäsyrjintää. Terapia ei tässä kyllä minullakaan ole se, joka minut täysin pelastaa, mutta se on kuitenkin tuki. Niinkuin kirjoitin, saan paljon kotiläksyjä, joiden kautta sen etenemisen pitäisi tapahtua. Nämä samat tehtävät löytyy kirjastosta lainattavissa olevista teoksista, traumaterapiakeskuksen oppikirjoista. Myös joissain isommiss kaupungeissa on luentoja, ja ryhmäterapioita, joilla saattaisi ehkä päästä alkuun? Terapiakäynnit ei mielestäni paljoa poikkea hoitajakäynneistä, ainoastaan nuiden läksyjen osalta, ja ajoittaista emdr-terapiaa. Tsemppiä sinulle! Älä nyt ainakaan tee mitään epätoivoista, aina on toivoa!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ap:n kysymykseen ei ole mitään kattavaa vastausta. Itse horjun eri tunnetilojen välillä ja vointini vaihtelee. Silti yritän elämässäni myös voimieni mukaan keskittyä sellaisiin asioihin, jotka tuottavat iloa. Matka on pitkä, mutta jokainen askel on askel eteenpäin, vaikkei aina siltä tunnukaan.

Kiitos tästä!

Nyt on taas vähän turhautuneempi kausi, kun vointi on huonompana ja tuntuu ettei tämä koskaan pääty ja normaali elämä ala. Jotenkin helpompi on ajatella, että ehkä se on tällaista aina, ja pitää vain keksiä erilaisia selviytymmiskeinoja, ainakin näin aluksi. Ehkä sitten tilanne lähtisi purkautumaan. En hirven lohdullisena näe sitäkään, että pitkään kestäneen trauman toipumiseen kestää myös pitkään, vuosia. Sitä vain toivoisi normaalia elämää, normaaleilla voimavaroilla. Mutta täytyy oppia menemään näillä, mitkä on.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kertoisitteko mitä traumoja teillä on?

Itse olen joutunut raiskatuksi ensin 17 vuotiaana, ja toisen kerran silloisen mieheni toimesta 20 vuotiaana.

Olen pystynyt elämään normaalia elämää, ja koen että näiden läpikäyminen olisi turhaa tässä kohtaa kun menee hyvin. Ahdistaa lukea kommentteja, että trauma kulkee mukana ja vahvistuu...

Olisiko tämä siis hyvä hetki terapialle? Vai odotatko että tulee ahdistunut olo tms?

Työ on kiireistä, ja minulla on lapsia joten aikaa prakailla ei nyt olisi.[/quote

En todellakaan kerro.

Jos haluat mässätä muiden kärsimyksellä, lue tabloideja.