Lue keskustelun säännöt.
Miten toipua traumasta?
04.10.2018 |
Onko palstalla ketään, kuka on toipunut traumasta? Mikä auttoi?
Itselläni on lapsuudesta asti vaivannut trauma, joka vaikuttaa elämään. Käyn terapiassa, mutta tuntuu kuin junnaisin. En osaa/uskalla käsitellä siellä tunteitani, joten eihän se terapia juuri etene. Mietin, onko mahdollista kotona jotenkin itse oppia käsittelemään tunteita tms ongelmakohtia, niin että pääsisin elämässä eteenpäin? Onko vinkkejä?
Kommentit (78)
Vierailija kirjoitti:
Turvallisuuden tunteen kasvattaminen on ehkä tärkein ja ensimmäinen askel. Itsestä huolehtiminen. Omien tarpeiden tunnistaminen. Elämän perusteiden rakentaminen ja vakauttaminen.
Siinä on hyviä vinkkejä. Omiin tarpeisiin liittyy myös omat rajat. Niistä minulla ehkä lähti ajattelu ensimmäisenä liikkeelle. Että mitä toiset saavat tehdä minulle, ja kuinka sanoa "ei". On siinä vieläkin työstettävää, mutta olen päässyt pitkälle niistä teinivuosista kuitenkin, jolloin en tahtonut edes tunnistaa että minulla on jotain omia rajoja ja tarpeita.
Tuo turvallisuus on kyllä jännä. Kun semmoinen levoton olo on läsnä koko ajan. Semmoinen tietty pieni pelko ja jännitys. Ja se on niin normaali olotila, johon olen tottunut, etten edes tajunnut sitä aluksi. Kun on jotain rentoja hetkiä, edes pieniä, niin mieli säikähtää niistä. Paradoksaalisesti, turvallisuus on mielelle hätähuuto, että kohta sattuu kuitenkin jotain, varo! Olen yrittänyt opetella rentouttamaan kehoa, kun siitä se ensimmäisenä lähtee liikkelle. Huomaan, että olen aina hieman hartiat jännittyneenä ja hieman vetäytyneenä kyyryyn tai "näkymättömäksi".
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No siis, ongelma on se, että pitkäkestoiset traumaattiset kokemukset jakavat persoonan osiin. Minullakin se on ainakin kaksiosainen, mahdollisesti vielä enemmän jakautunut. Toimiva puoli siis jaksaa, pystyy, on optimistinen, looginen... Ja toinen puoli äärimmäisen vihainen, pettynyt, surullinen, masentunut... Niin vihainen, että toivoo jopa joidenkin ihmisten kuolevan, jotta tuska helpottaisi. Näiden kahden olotilan välillä horjun. Minulla ei siis ole oikein realistista käsitystä itsestäni tai jaksamisestani, kun tämä on tätä valtavaa tynnemyrskyä.
Dissosiaatioon selitinkin tuohon yhteen kommenttiin pitkästi, mutta se sitten katosi (?!). Itsellänikin on dissosiaatiota, tunteiden jakautumisen kautta enimmäkseen. Nyt ollaan päädytty siihen, että näennäisen normaaleja persoonan osia on kaksi, ja sitten on näitä "tunne" osia neljä, jotka toimii/elää trauman mukaan. Dissosiaatio kuvataan usein enemmän sen äärimmäisen muodon kautta (eli erilliset persoonat jotka "kaappaa" vallan ruumiista tai joiden voi kuulla keskustelevan pään sisällä), joten en aluksi osannut samaistua tuohon. Mutta kun sitä lähdettiin katsomaan tuon tunne-kuvion kautta, niin sitten se vaikutti heti paljon loogisemmalta ja samaituttavammalta. Ja oli nuita muistinmenetysoireita ja muuta sellaista ettei aina ihan tunnu kuin olisi tässä hetkessä, sumuinen olo ym. jotka myös kieli dissosiaatiosta.
Olen myös käsittänyt, että nämä kaikki pitäisi saada koottua takaisin yhdeksi persoonaksi, jotta pystyisin normaaliin arkeen. Ja se on se haastava asia, kun ne on ihan lapsuudesta asti eriytetty.
ApÄlä älyllistä liikaa. Ota keho mukaan, sauno, kylve, käy hierojalla, ui, tanssi, naura, mikä ikinä tuntuu mukavalta ja aidolta keholliselta olemiselta. Keho on turva.
En nyt sanoisi, että keho on turva. Varsinkin jos kehoon on jäänyt paljon "kuonaa" tukahdetuista tunteista. Ymmärrän kylläkin mitä tarkoitat ja itselläni trauman käsittelyssä on parhaiten toiminut tanssi ja hieronta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, olen se monta kommenttia kirjoittanut. Sun ajatukset on niin tuttuja.
Mäkin luulin, että on normaalia tuntea eksistentiaalista yksinäisyyttä, jäytävää alituista pelkoa, tunteiden kurissapitoa, pelkoa paljastumisesta ja jatkuvaa arviointia keille ihmisille uskaltaa paljastaa mitäkin. Tarttis kirjanpidon, että muistaa kelle on valehdellut mitäkin. Ja koko ajan saa skarpata, että pysyy itse järjissään eikä sekota valheita ja todellisuutta.
Olen kokenut monesti, että ammattilainenkaan ei kestä edes kuulla sitä, mikä mun pitää kestää elää. Ne kiemurtelee, ja ohjaa puheen kevyempiin aiheisiin. Yksi sentään sanoi suoraan, että sun tilanne on niin raskas, että hänen ammattitaitonsa ei riitä. Joten jälleen mut hylättiin. Menin kotiin ja yritin jälleen kerran antaa "menneisyyden olla", kuten neropatit neuvoo.
Että näin.
Siitä ei ole apua, jos jättää menneen sikseen. Omat nykyiset käytösmallit on sieltä peräisin, joten se on jo alku tutkia, kuinka ne syntyi. Sitten, ehkä vähitellen pystyy oppimaan niistä pois. Tunne lukkosi-kirja oli minulle hyvä alku. Netissä voi tehdä sen testin ilmaiseksi. Ja jonkinlainen päiväkirjan pitäminen omista havannoista. Goodle Driveen voi tehdä sellaisen ja tuhota helposti tarvittaessa. Itselleen sopivan terapeutinkin löytäminen on hankalaa. Itselleni sattui toistaiseksi aika hyvä tuuri, että on ollut ihan hyvä terapeutti. Tiedän että hän aidosti haluaa auttaa ja yrittää parhaansa, ja se on minulle tärkeintä. Älä sinäkän luovuta! Jokatapauksessa sen suurimman työn täytyy tehdä itse, ja terapeutti on siinä prosessissa vain apuna. Tämänkin terapeuttini minulle painotti. Että se aika, jonka käyn terapiassa, on erittäin pieni verrattuna siihen, minkä olen sitten keskenäni ja käytän omaan työskentelyyni. Terapeutti antaa jotain välineitä, ja itse on hoidettava se likainen työ. Siksi mietin myös näitä muita vaihtoehtoja, kirjaston kirjoja olen jo käynyt läpi, mutta onko muita tee-se-itse juttuja, joilla voisin omaa tilaani edistää? Mindfullnes myös ja kaikenmaailman rentoutusharjoitukset.
Ap
Mindfullnesit aiheutti .että en pysty hillitsemään flashbackkejä ja muuta. Ne avasivat muistoja.Trauman hallitsematon purkautuminen on takuulla pahempi, kuin aivotärähdys. Siinä on todella muisti pois ja aina jää pysyvää vajetta. Tunneelämä latistuu myös. Mulle traumaterapeutti sano että olet jo sanasi sanonut. Eikä suostunut hoitamaan. Terapeutit on sanonut, että tiedät mistä puhut. Ei vaan meinaa jaksaa halu olla avuksi sinullekkin on suuri, mutta ratkisevat keinot puuttuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, olen se monta kommenttia kirjoittanut. Sun ajatukset on niin tuttuja.
Mäkin luulin, että on normaalia tuntea eksistentiaalista yksinäisyyttä, jäytävää alituista pelkoa, tunteiden kurissapitoa, pelkoa paljastumisesta ja jatkuvaa arviointia keille ihmisille uskaltaa paljastaa mitäkin. Tarttis kirjanpidon, että muistaa kelle on valehdellut mitäkin. Ja koko ajan saa skarpata, että pysyy itse järjissään eikä sekota valheita ja todellisuutta.
Olen kokenut monesti, että ammattilainenkaan ei kestä edes kuulla sitä, mikä mun pitää kestää elää. Ne kiemurtelee, ja ohjaa puheen kevyempiin aiheisiin. Yksi sentään sanoi suoraan, että sun tilanne on niin raskas, että hänen ammattitaitonsa ei riitä. Joten jälleen mut hylättiin. Menin kotiin ja yritin jälleen kerran antaa "menneisyyden olla", kuten neropatit neuvoo.
Että näin.
Siitä ei ole apua, jos jättää menneen sikseen. Omat nykyiset käytösmallit on sieltä peräisin, joten se on jo alku tutkia, kuinka ne syntyi. Sitten, ehkä vähitellen pystyy oppimaan niistä pois. Tunne lukkosi-kirja oli minulle hyvä alku. Netissä voi tehdä sen testin ilmaiseksi. Ja jonkinlainen päiväkirjan pitäminen omista havannoista. Goodle Driveen voi tehdä sellaisen ja tuhota helposti tarvittaessa. Itselleen sopivan terapeutinkin löytäminen on hankalaa. Itselleni sattui toistaiseksi aika hyvä tuuri, että on ollut ihan hyvä terapeutti. Tiedän että hän aidosti haluaa auttaa ja yrittää parhaansa, ja se on minulle tärkeintä. Älä sinäkän luovuta! Jokatapauksessa sen suurimman työn täytyy tehdä itse, ja terapeutti on siinä prosessissa vain apuna. Tämänkin terapeuttini minulle painotti. Että se aika, jonka käyn terapiassa, on erittäin pieni verrattuna siihen, minkä olen sitten keskenäni ja käytän omaan työskentelyyni. Terapeutti antaa jotain välineitä, ja itse on hoidettava se likainen työ. Siksi mietin myös näitä muita vaihtoehtoja, kirjaston kirjoja olen jo käynyt läpi, mutta onko muita tee-se-itse juttuja, joilla voisin omaa tilaani edistää? Mindfullnes myös ja kaikenmaailman rentoutusharjoitukset.
ApMindfullnesit aiheutti .että en pysty hillitsemään flashbackkejä ja muuta. Ne avasivat muistoja.Trauman hallitsematon purkautuminen on takuulla pahempi, kuin aivotärähdys. Siinä on todella muisti pois ja aina jää pysyvää vajetta. Tunneelämä latistuu myös. Mulle traumaterapeutti sano että olet jo sanasi sanonut. Eikä suostunut hoitamaan. Terapeutit on sanonut, että tiedät mistä puhut. Ei vaan meinaa jaksaa halu olla avuksi sinullekkin on suuri, mutta ratkisevat keinot puuttuu.
Puhuin aivotärähdyksistä joita olen itse saanut aika monta. Yksikään ei vienyt muistia ja mielestäni palauduin kaikista. En tosin täysin varma ole mutta mielestäni palauduin aina. 2-5 Viikossa.
En tiedä varmaksi, mutta tuli tunne, että ylläpito sabotoi tämän ketjun. Loppui muutenkin, kuin seinään. Ikävä juttu ap:n kannalta. Varsinkin asiallisten viestien katoaminen. Asiattomien kuuluukin hävitä. Jotain vauva sivustolla on todella vialla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajattele sitä, että trauma on loppujen lopuksi ajallisesti hyvin pieni osa elämääsi.
Älä vaali ajatusta, että trauma kulkee mukana aina. Aktiivinen alistuminen että se aina on pilaamassa asioita, ei edistä mitenkään sen vaikutusten vähentämistä. On toki tärkeä tunnistaa, mihin se vaikuttaa, mutta turhaa ennakoida elämää sen mukaisesti. Turha ylipäätään velloa menneisyydessä ja tulevaisuudessa ja siinä mitä olisi voinut olla tai mitä voisi olla ilman traumaa. Ei pelkästään turhaa, vaan ehkä jopa tuhoisaa.
Taas näitä keittiöpsykologeja.
Se on yksi lysti millä täytät elämäsi, yritätkö olla positiivinen yms.
Trauma pysyy sisälläsi. Iloisen teeskentely ja kiireinen puuhaaminen vain pahentaa tilannetta. Jonain päivänä väsyt ja pysähdyt. Tai tapahtuu jotain samanlaista kuin traumasssa. Romahdat.
Mitä pidempään mädätät traumaa sisälläsi ja yrität juosta sitä pakoon, sitä pahempi.
Trauma ei vanhene eikä unohdu.
Se vääristää koko elämäsi.Trauma pitää käsitellä tuoreena.
terv. 36 v. sitten traumatisoitunut
Huonosti luettu. Eihän tuossa puhuttu positiivisuudesta, iloisen teeskentelemisestä tai kiireisestä puuhaamisesta yhtään mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No siis, ongelma on se, että pitkäkestoiset traumaattiset kokemukset jakavat persoonan osiin. Minullakin se on ainakin kaksiosainen, mahdollisesti vielä enemmän jakautunut. Toimiva puoli siis jaksaa, pystyy, on optimistinen, looginen... Ja toinen puoli äärimmäisen vihainen, pettynyt, surullinen, masentunut... Niin vihainen, että toivoo jopa joidenkin ihmisten kuolevan, jotta tuska helpottaisi. Näiden kahden olotilan välillä horjun. Minulla ei siis ole oikein realistista käsitystä itsestäni tai jaksamisestani, kun tämä on tätä valtavaa tynnemyrskyä.
Dissosiaatioon selitinkin tuohon yhteen kommenttiin pitkästi, mutta se sitten katosi (?!). Itsellänikin on dissosiaatiota, tunteiden jakautumisen kautta enimmäkseen. Nyt ollaan päädytty siihen, että näennäisen normaaleja persoonan osia on kaksi, ja sitten on näitä "tunne" osia neljä, jotka toimii/elää trauman mukaan. Dissosiaatio kuvataan usein enemmän sen äärimmäisen muodon kautta (eli erilliset persoonat jotka "kaappaa" vallan ruumiista tai joiden voi kuulla keskustelevan pään sisällä), joten en aluksi osannut samaistua tuohon. Mutta kun sitä lähdettiin katsomaan tuon tunne-kuvion kautta, niin sitten se vaikutti heti paljon loogisemmalta ja samaituttavammalta. Ja oli nuita muistinmenetysoireita ja muuta sellaista ettei aina ihan tunnu kuin olisi tässä hetkessä, sumuinen olo ym. jotka myös kieli dissosiaatiosta.
Olen myös käsittänyt, että nämä kaikki pitäisi saada koottua takaisin yhdeksi persoonaksi, jotta pystyisin normaaliin arkeen. Ja se on se haastava asia, kun ne on ihan lapsuudesta asti eriytetty.
ApÄlä älyllistä liikaa. Ota keho mukaan, sauno, kylve, käy hierojalla, ui, tanssi, naura, mikä ikinä tuntuu mukavalta ja aidolta keholliselta olemiselta. Keho on turva.
En nyt sanoisi, että keho on turva. Varsinkin jos kehoon on jäänyt paljon "kuonaa" tukahdetuista tunteista. Ymmärrän kylläkin mitä tarkoitat ja itselläni trauman käsittelyssä on parhaiten toiminut tanssi ja hieronta.
Nimenomaan aktiivisia, positiivisia kehokokemuksia kannattaa hakea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se mitään, jos ja kun pystyy olemaan itselleen armollinen: koin toistuvaa hylkäämistä ja lyttäämistä, näkymättömyyttä, turvattomuutta, kiusaamista. En koskaan saanut kokea että olisin tärkeä tai hyvä. Minulla kävi äärimmäisen huono tuuri, eikä elämääni koskaan eksynyt aikuista, joka olisi antanut sitä mitä eniten kaipasin: lohtua. Ja turvaa.
Ei sellaisessa ympäristössä kasva ehjäksi, jossa koko ajan saa pelätä jotakin. Yksinäisyyttä, kiusaamista, tai ihan väkivaltaa. Kun sitten aikuisena, päälle kolmekymppisenä vasta, vihdoin myöntää itselleen että olisin tarvinnut mutta en saanut, ja tällainen minusta sitten tuli. Vielä pitäisi mennä peilin eteen ja sanoa, että se ei todellakaan ole minun oma vikani. Pitäisi sanoa, että oikeastaan olit aika sinnikäs ja fiksu. Olet edelleen tässä, etkä mennyt niitä polkuja, joiden olisi voinut ennustaa edessä olevan. (En tosin mennyt mitään menestyksen polkujakaan, ja sehän tässä kipeintä onkin).
Niin, kun antaa itselleen armoa, on vähän helpompi hengittää.
Mutta tämä maa ja yhteiskunta ei anna mitään armoa ihmiselle, joka ei ole työkykyinen.
Elä tässä sitten. Yritä olla kuin et olisikaan, ettei kukaan kysyisi, että kuka sinä oikein olet ja mitä sinä elääksesi teet? Ei siihen voi vastata, että olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Että en tee mitään. Tai voi niin vastata, jos kestää kerta toisensa jälkeen sen kiusallisen hiljaisuuden ja sen, että seuraavan kerran kun kohtaatte, et ole enää olemassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä puhuminen on ihan surkea tapa käsitellä tunteita. Se on tällainen länsimaisen sivistynyt ja tukahdutettu tapa kertoa niistä, mutta niitä ei saa *tuntea* ja mikään ei siis koskaan purkaudu. Suosittelen makaamaan lattialla pimeässä huoneessa ja TUNTEMAAN kaikki tunteet, mitä aiheeseen liittyy ja ottamaan siihen ihan niin paljon aikaa kun se vaatii, oli se sitten 2 tuntia tai 2 vuotta. Ääntä ja kehoa käyttäen, häpeilemättä ja hillitsemättä.
Docventuresin Work-dokkarissa oli kyllä aika voimakkaan oloinen se terapiakeino. Minullakin terapiassa yritetään keskittyä kehollisuuteen, mutta kun en osaa/uskalla tuntea niitä tunteita terapeutin kanssa, joten aika paljon menee puhumalla. Ja tosi hankala kuvata jotain, että "mitä kehossa nyt tunnet".
Kun tiikeri herää -kirjassa oli myös mielenkiintoisesti selitetty, kuinka ennen sotien jälkeen ihmiset kävivät mutkan shamaanilla purkamassa sodan traumat pois, ja palasivat takaisin normaaliin arkeen. Harmi ettei siinä ollut juuri sen tarkempia tietoja tuosta, miten se tapahtuu. Itse kirjassa tuota samaa asiaa sovellettiin nykyaikaan, mutta siinäkin piti uskaltautua niihin tunteisiin, ja ikäänkuin elää se tapahtuma uudestaan eri tavalla, jotta keho pääsee siitä irti (hankalasti selitetty ja kuulostaa huuhaalta, mutta näin pääpiirteittäin). Tässäkin oli kyllä vaarana, jos liian nopsaan tuohon vaiheeseen menee, että menee enemmän lukkoon.
ApLäpielämällä yksikään trauma ei ainakaan muutu paremman tuntuiseksi. Niinkuin itsellä parhaimmillaan käynyt.
Läpieläminen ei tässä tarkoittanut sitä, että toistetaan niitä trauman hirveyksiä. Vaan että siis käydään läpi ne kehon olotilat, jotka kävi läpikäymättä traumassa. On se sitten pakeneminen, puolustautuminen, raivo tai mikälie. Kirjassa verrattiin eläimillä, jotka lähellä kuolemaa-tilanteen jälkeen jäävät tärisemään sitä pois, ja näin toipuvat. Ja kirjassakin painotettiin sitä, että tuota ei saa käydä liian aikaisessa vaiheessa läpi, ja prosessi ei saa jäädä kesken. No en nyt osaa selittää kunnolla, mutta kirjassa asiat oli fiksusti laitettu.
ApLäpielämällä tarkoitin, että kroppa ja mielielää tapahtuneita asioita uudelleen. Täysin eriasia kuin psykooosi. Varmistan. Olet silti täysin todellisuuden tajuinen. Tässä on riski, että alkuperäinen tapahtuma vääristyy ja mieli elää omiaan. Se on paska juttu. Voi olla hyvinkin luovan taiteen. Lähde, mutta alat kulumaan ihmisenä aika vauhdilla. Lopulta tunnet tyhjyyttä. Muisti ongelmia on myös luvassa. Puhun itsestäni. Joten tiedän omasta, mutta en muiden puolesta. Tämäkin kirjoittaminen ahdistaa.
Kokeilen vastata tähän uudestaan, jos nyt menisi läpi, ja musitaisin suunnilleen mitä aiemmin kirjoitin.
Minullakin on tuota trauman läpielämistä, että samat kauhun tunteet ja muut keinot toistuu, ja niistä ei mitenkään helposti pääse siinä hetkessä irti. Tiedän kuinka kammottavaa se on, kun keho jäätyy ja mieli sakkaa. Tosiaan kyse ei ole mistään psykoosista, vaan se on trauma. Siihen minusta liittyy myös tuota dissosiaatiota. Aika vääristyy, ympäristöä ei havainnoi oikein, aistit vääristyy, saattaa kuulla jokaisen risauksen tai nähdä huonommin tms. Se on sitä todellista trauman uudelleen elämistä. Mutta tuossa kirjassa siis oli, että tuo tapahtuma yritetään saattaa loppuun. Siinä oli monta esimerkkiä, kuinka jokaisella on traumassa jäänyt jotain tekemättä, koska keho ja mieli on jäänyt jumiin. Eli ollaan niinkuin rikkinäisiä levysoittimia, soitetaan sitä trauman sävelmää kerta toisensa jälkeen, eikä päästä biisin loppuun. Terapian myötä sinne loppuun olisi tarkoitus päästä, ja saada elettyä tuo tapahtuma pois ja tehtyä se mikä jäi kesken. Oli se sitten puolustautuminen tai pakeneminen tai mikä lie. Aluksi voi tuntua, ettei siellä taustalla mitään tuollaista ole, että on vain se trauma. Mutta olen itseltänikin huomannut kaiken sen surun ja pelon ja ahdistuksen keskeltä vihan, joka on jäänyt toteutumatta. Koska tuon kirjan mukaan päästäkseen loppuun, pitää läpielää sitä traumaa hieman, niin se on hankalaa. Siksi siihen ei voi heti syöksyä, koska se on ihan liian kuluttavaa. Terapiassakaan ei käsitellä itse traumaa, vaan minulla kehollisuutta ja tunteita. Niiden kautta olisi tarkoitus saada tilanne hallintaan, koska ne on ne, jotka lopulta vaikuttaa tähän arkeen jatkuvasti.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No siis, ongelma on se, että pitkäkestoiset traumaattiset kokemukset jakavat persoonan osiin. Minullakin se on ainakin kaksiosainen, mahdollisesti vielä enemmän jakautunut. Toimiva puoli siis jaksaa, pystyy, on optimistinen, looginen... Ja toinen puoli äärimmäisen vihainen, pettynyt, surullinen, masentunut... Niin vihainen, että toivoo jopa joidenkin ihmisten kuolevan, jotta tuska helpottaisi. Näiden kahden olotilan välillä horjun. Minulla ei siis ole oikein realistista käsitystä itsestäni tai jaksamisestani, kun tämä on tätä valtavaa tynnemyrskyä.
Dissosiaatioon selitinkin tuohon yhteen kommenttiin pitkästi, mutta se sitten katosi (?!). Itsellänikin on dissosiaatiota, tunteiden jakautumisen kautta enimmäkseen. Nyt ollaan päädytty siihen, että näennäisen normaaleja persoonan osia on kaksi, ja sitten on näitä "tunne" osia neljä, jotka toimii/elää trauman mukaan. Dissosiaatio kuvataan usein enemmän sen äärimmäisen muodon kautta (eli erilliset persoonat jotka "kaappaa" vallan ruumiista tai joiden voi kuulla keskustelevan pään sisällä), joten en aluksi osannut samaistua tuohon. Mutta kun sitä lähdettiin katsomaan tuon tunne-kuvion kautta, niin sitten se vaikutti heti paljon loogisemmalta ja samaituttavammalta. Ja oli nuita muistinmenetysoireita ja muuta sellaista ettei aina ihan tunnu kuin olisi tässä hetkessä, sumuinen olo ym. jotka myös kieli dissosiaatiosta.
Olen myös käsittänyt, että nämä kaikki pitäisi saada koottua takaisin yhdeksi persoonaksi, jotta pystyisin normaaliin arkeen. Ja se on se haastava asia, kun ne on ihan lapsuudesta asti eriytetty.
ApÄlä älyllistä liikaa. Ota keho mukaan, sauno, kylve, käy hierojalla, ui, tanssi, naura, mikä ikinä tuntuu mukavalta ja aidolta keholliselta olemiselta. Keho on turva.
Kehollisuutta olenkin yrittänyt enemmän, kun se on aina jäänyt huomiotta. Tiedän että liikunta luultavasti auttaisi, mutta se on aina hankala todella väsyneinä/ahdistavina päivinä. Hieman pitää älyllistää, jotta tajuaa mitä tekee. Esim. aiemmin en tajunnut ollenkaan, että olen pitkin päivää aina jännittynyt ja hieman peloissani. Nyt kun tajuan sen, voin pysähtyä jossain vaiheessa päivää, ja yrittää rentouttaa kroppaa. Ja siinä tulee se kehollisuus. Siinä mielessä kehollisuuteen panostaminen on äärimmäisen tärkeää, kun terapeuttikin kertoi, että moni tunne saattaa ensin lähtä jostain kehon asennosta. Ja onhan näitä tutkimuksia, että voi huijata itsensä iloiseksi pakottamalla itsensä hymyyn. Vähän samasta asiasta on kyse, jos koko päivän kulkee hartiat jännittyneinä, niin tottakai se provosoi stressin ja ahdistuksen tunteita.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Tässä on tietoa kompleksisesta posttraumaattisesta stressireaktiosta. Kannattaa perehtyä aiheeseen, jos traumoja on paljon pitkältä ajalta. http://traumajadissosiaatio.fi/kompleksinen-ptsd/
Kiitos linkistä! Olen joskus käynyt sivua tutkimassa, mutta pitää taas uudestaan käydä katsomassa, jos nyt hoksaisinkin jotain uutta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, olen se monta kommenttia kirjoittanut. Sun ajatukset on niin tuttuja.
Mäkin luulin, että on normaalia tuntea eksistentiaalista yksinäisyyttä, jäytävää alituista pelkoa, tunteiden kurissapitoa, pelkoa paljastumisesta ja jatkuvaa arviointia keille ihmisille uskaltaa paljastaa mitäkin. Tarttis kirjanpidon, että muistaa kelle on valehdellut mitäkin. Ja koko ajan saa skarpata, että pysyy itse järjissään eikä sekota valheita ja todellisuutta.
Olen kokenut monesti, että ammattilainenkaan ei kestä edes kuulla sitä, mikä mun pitää kestää elää. Ne kiemurtelee, ja ohjaa puheen kevyempiin aiheisiin. Yksi sentään sanoi suoraan, että sun tilanne on niin raskas, että hänen ammattitaitonsa ei riitä. Joten jälleen mut hylättiin. Menin kotiin ja yritin jälleen kerran antaa "menneisyyden olla", kuten neropatit neuvoo.
Että näin.
Siitä ei ole apua, jos jättää menneen sikseen. Omat nykyiset käytösmallit on sieltä peräisin, joten se on jo alku tutkia, kuinka ne syntyi. Sitten, ehkä vähitellen pystyy oppimaan niistä pois. Tunne lukkosi-kirja oli minulle hyvä alku. Netissä voi tehdä sen testin ilmaiseksi. Ja jonkinlainen päiväkirjan pitäminen omista havannoista. Goodle Driveen voi tehdä sellaisen ja tuhota helposti tarvittaessa. Itselleen sopivan terapeutinkin löytäminen on hankalaa. Itselleni sattui toistaiseksi aika hyvä tuuri, että on ollut ihan hyvä terapeutti. Tiedän että hän aidosti haluaa auttaa ja yrittää parhaansa, ja se on minulle tärkeintä. Älä sinäkän luovuta! Jokatapauksessa sen suurimman työn täytyy tehdä itse, ja terapeutti on siinä prosessissa vain apuna. Tämänkin terapeuttini minulle painotti. Että se aika, jonka käyn terapiassa, on erittäin pieni verrattuna siihen, minkä olen sitten keskenäni ja käytän omaan työskentelyyni. Terapeutti antaa jotain välineitä, ja itse on hoidettava se likainen työ. Siksi mietin myös näitä muita vaihtoehtoja, kirjaston kirjoja olen jo käynyt läpi, mutta onko muita tee-se-itse juttuja, joilla voisin omaa tilaani edistää? Mindfullnes myös ja kaikenmaailman rentoutusharjoitukset.
ApMindfullnesit aiheutti .että en pysty hillitsemään flashbackkejä ja muuta. Ne avasivat muistoja.Trauman hallitsematon purkautuminen on takuulla pahempi, kuin aivotärähdys. Siinä on todella muisti pois ja aina jää pysyvää vajetta. Tunneelämä latistuu myös. Mulle traumaterapeutti sano että olet jo sanasi sanonut. Eikä suostunut hoitamaan. Terapeutit on sanonut, että tiedät mistä puhut. Ei vaan meinaa jaksaa halu olla avuksi sinullekkin on suuri, mutta ratkisevat keinot puuttuu.
Kuulostaa, niinkuin traumaa olisi lähdetty hoitamaan liian nopeaa tai liian kovalla vauhdilla. Tiedän kyllä tuon tunteen, kun tulee takaumia. Itselläni terapian myötä on alkanut tykittämään kaikki mahdolliset häpeälliset tilanteet elämästäni. Toisaalta tuota on ollut aina, mutta nyt kun kiinnitän siihen enemmän huomiota, niin väsyn. Tämä siis terapian seurausta, kun aluksi opetellaan kiinnittämään huomiota omiin tunteisiin (nimeämään ne) ja kehon tunteisiin. Seuravassa vaiheessa vasta opetellaan niiden hallitsemista, joten tässä vaiheessa on aika jumissa kaiken kuonan kanssa. Ainoana keinona on nykyhetekeen ankkurointi, joka ei tosiaankaan toimi minulla juurikaan. Lievemmissä peloissa kyllä hieman, mutta kun suurin osa päivästä on tuota hankalampaa settiä.
Tuo kun trauma purkautuu hallitsemattomasti, josta seuraa tunne-elämän latteutta, voisi viitata alivireystilaan. Se on seurausta liian kovista tunteista, kun keho latistaa tunteita, jotta olotila on siedettävämpi. Siinä seurauksena on myös väsymystä, saamattomuutta ja keskittymisvaikeuksia.
Ap
Vierailija kirjoitti:
En tiedä varmaksi, mutta tuli tunne, että ylläpito sabotoi tämän ketjun. Loppui muutenkin, kuin seinään. Ikävä juttu ap:n kannalta. Varsinkin asiallisten viestien katoaminen. Asiattomien kuuluukin hävitä. Jotain vauva sivustolla on todella vialla.
Pidin "viikonloppuvapaan", kun tuntui taas raskaalta yrittää ponnistella. Nyt olen taas sunnilleen valmis yrittämään toipumista. :)
Se on kyllä tympeää, kun viestejä katoaa, niinkuin tuo minun yksikin viesti. Tätä on sattunut joskus ennenkin minulle. Tai viesti on mennyt "tarkistukseen" (vaikka mitään pahaa viestissä ei ole ollut), eikä ole koskaan sieltä tarkistuksesta tullut.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei se mitään, jos ja kun pystyy olemaan itselleen armollinen: koin toistuvaa hylkäämistä ja lyttäämistä, näkymättömyyttä, turvattomuutta, kiusaamista. En koskaan saanut kokea että olisin tärkeä tai hyvä. Minulla kävi äärimmäisen huono tuuri, eikä elämääni koskaan eksynyt aikuista, joka olisi antanut sitä mitä eniten kaipasin: lohtua. Ja turvaa.
Ei sellaisessa ympäristössä kasva ehjäksi, jossa koko ajan saa pelätä jotakin. Yksinäisyyttä, kiusaamista, tai ihan väkivaltaa. Kun sitten aikuisena, päälle kolmekymppisenä vasta, vihdoin myöntää itselleen että olisin tarvinnut mutta en saanut, ja tällainen minusta sitten tuli. Vielä pitäisi mennä peilin eteen ja sanoa, että se ei todellakaan ole minun oma vikani. Pitäisi sanoa, että oikeastaan olit aika sinnikäs ja fiksu. Olet edelleen tässä, etkä mennyt niitä polkuja, joiden olisi voinut ennustaa edessä olevan. (En tosin mennyt mitään menestyksen polkujakaan, ja sehän tässä kipeintä onkin).
Niin, kun antaa itselleen armoa, on vähän helpompi hengittää.
Mutta tämä maa ja yhteiskunta ei anna mitään armoa ihmiselle, joka ei ole työkykyinen.
Elä tässä sitten. Yritä olla kuin et olisikaan, ettei kukaan kysyisi, että kuka sinä oikein olet ja mitä sinä elääksesi teet? Ei siihen voi vastata, että olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Että en tee mitään. Tai voi niin vastata, jos kestää kerta toisensa jälkeen sen kiusallisen hiljaisuuden ja sen, että seuraavan kerran kun kohtaatte, et ole enää olemassa.
Sillä on suuri merkitys, että on elämässä edes yksi ihminen, joka hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Opin Tommy Hellstenin kirjoista peilaamisesta. Että toisen henkilön kautta peilaantuu, millainen henkilö itse on. Se miten toinen kohtelee ja puhuu. Jos sieltä toisen peilauksesta tulee jatkuvasti negatiivista, niin silloin ajattelee itsestään negatiivisesti. Ja se ei siis tarkoita, että jos toinen peilaa näin, että todellisuudessa olisi huono ihminen (kirjoissa tämä oli hyvin ja ymmärrettävästi selitetty, valitettavasti en osaa yhtä hyvin kertoa tätä). Vaan sitä alkaa itse ajattelemaan niin, koska ne toisen käytös ja sanat kertovat niin. Joten tuo itselleen peilistä kertominen, että on fiksu ja hyvä sellaisena kuin on, on ihan hyvä idea. Aikuisena pitää olla se positiivinen peili itselleen. Olen tuota ajatellut, kun englantilaisissa lähteissä olen törmännyt tähän "affirmation" asiaan. Että olisi jotain sanontoja, joita päivittäin itselleen toistaa, ja yrittää oppia sen niiden sanoman todesta (ajatuksena kai aivojen plastisuus, että kehittyy niitä uusia hermoratoja ja positiivisia ajatusmalleja, kun niitä toistelee tarpeeksi usein ja pitkällä aikajänteellä). Siellä on juuri noita samoja asioita, olen hyvä ihminen tällaisena kuin olen, nyt on turvallista ja voin olla rauhassa yms. Minulla on jo käytössä onnellisuuspäiväkirja, johon listaan päivittäin muutamalla sanala päivän hyvät asiat. En tiedä onko se auttanut, mutta ei se pahaksikaan voi olla.
Itsekin olen työkyvyttömyyseläkkeellä nyt. Tiedän tuon, kuinka inhottavaa on väistellä kysymystä omasta työstä joillekin puolituttuille. Varsinkin kun saa kommentteja "kyllä töitä tekevälle löytyy, varsinkin jos ei ole liian nirso", siis vihjauksena, että on jotenkin laiska ja saamaton, tukien varassa eläjä. Mielenterveysongelmissa on ihan liian suuri stigma. Ajatellaan, että jokin masennuskin paranee vain sillä että "ottaa itseään niskasta kiinni" tai "ajattelee vain positiivisesti". Jos olisi nuin helppoa parantua, pelkällä tahdonvoimalla, niin veikkaan että mielenterveysongelmia ei olisi lainkaan.
Ap
Ap mitä kuuluu? Olisi kiva keskustella vaikka jotain kautta enemmän. Itselläkin traumalapsuus.
Nostan, hyvä ketju.
Miten suhtaudutte lähemmissä ihmissuhteissa siihen, jos alkaa olla toipunut traumoista, alkaa itse olla sinut tapahtuneiden kanssa, mutta muilla on niiden kanssa suurempi ongelma kuin itsellä? Itselleni ainakin tällä hetkellä yksi suuria toipumista hidastavia asioita on se, ettei traumoihin liittyvistä asioista voi oikein edes lyhyesti mainita luontevassa hetkessä, kun pahimmillaan reaktio on se, ettei toinen halua olla missään tekemissä on kaikki on ollut hänestä liian kauheaa.
Että tavallaan vaikka itsellään olisi asiat ihan jo paremmin, tulee hylätyksi tulemista ja ulossulkemista tällaisten takia. Pitäisikö vain olla kertomatta mitään? Mikä karenssi tapailussa teillä on trauma-asioiden esiintuomiselle?
Totta! Koen että tätä kaikkea olisi paljon helpompi käsitellä, jos minulla olisi kunnon yhteys tunteisiini. Nyt pystyn käymään asioita kyllä kylmästi ajatuksen tasolla, mutta se on vain osa totuutta. Silloin kun tunteet ottavat minusta vallan, ne suorastaan pyrskähtävät. Kaikki tai ei mitään -mentaliteetilla. Sellainen on todella hajoittavaa, kun ei ole mitään kontrollia niihin tunteisiin. Se on pelottavaa, riistävää, väsyttävää. Terapeutti puhuu tästä ilmiöstä, niinkuin pisara vettä laitettaisiin lasiin. Vähitellen lasi täyttyy, ja kun lopulta se viimeinen pisara tulee, kaikki mahdollinen aiempi ryöpsähtää lasista. Ja siltä se tosiaan tuntuukin. Joten olen yrittänyt opetella tunteita. Voin joskus kylmästi nimetä, että nyt olen surullinen, ja yrittää pinnistää sitä surun tunnetta esille, yleensä onnistumatta. Sekin on tietty jo jonkin sortin alku. Eikä tämmöinen tunteiden tunnistaminen onnistu muiden ihmisten seurassa, kun olen oppinut, että se on "vaarallista".
Kadehdin todella heitä, jotka osaavat näyttää tunteitaan! Minulla on ystäviä, jotka osaavat itkeä toisen läsnäollessa, halata onnesta ja kertoa vihansa toiselle rakentavasti (ja välillä vähemmän rakentavasti, mutta jälkikäteen osaa pyytää anteeksi ja katua, eli kaikki mahdolliset tunteet ilman mitään niihin liitettyä kiellettyä- tai vaaran tunnetta). Tuon haluan oppia, se on ihailtavaa ja tervettä.
Ap