Haluan olla vaan kotona. En halua lähteä mihinkään tai nähdä ketään. Mistä johtuu?

Vierailija kirjoitti:

Minäkin oon ymmärtänyt oman introverttiuteni vasta about 35 ikävuoden jälkeen, ja olen tajunnut, ettei tarvitse olla sosiaalinen eikä osallistua mihinkään, jos ei halua. Tätä ennen taisin sortua pikkuisen suorittamiseen, siis että pitäähän sitä harrastaa, pitäähän sitä nyt osallistua, pitäähän sitä nyt olla yhteiskuntakelpoinen siltä osin. Mutta, ei tarvitse. Ihanaa. Saa olla himahiiri ihan rauhassa.

Mulle hoettiin ala-asteella koulussa että pitää olla sosiaalinen ja harrastaa. Lapsilta vaaditaan näitä. Myöhemmin tajusin ettei tarvitse.

Sama täällä! Kotona on ihan parasta. Viikonloppuisin en sovi kenenkään kanssa mitään, koska ahdistaa ja en jaksa. Urheilemassa tosin käyn, mutta muuten haluan olla mieheni kanssa kotona. Ollaan molemmat kotihiiriä, parempaa ei voisi toivoa. Onneksi ei kaveritkaan kysele enää mihinkään, koska en koskaan halua mennä mihinkään. :D olen tosin vasta 29, mutta mitäs sitten!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä sitten kun sairastuu, mies jättää tai sairastuu ja oikeasti tarvisi jonkun apua ja tukea tai seuraa? Rahalla hoituu osa asioista, mutta onko mukavaa edelleen olla ihan yksin? Entäs kun ei ole ketä kutsua sun merkkipäiville? Entä kun ketään ei oikeastaan kiinnosta osallistua sinun hautajaisiin?

Kun sairastuu, menee lääkäriin. Jos mies jättää, voi edelleen viihtyä kotona (jopa paremmin kuin sen miehen kanssa). Jos tarvitsee apua, hankkii sitä. Merkkipäiviä harvempi aikuinen viettää muuten kuin tasakymmenin. Silloin voi halutessaan kutsua sukulaiset juhliin. Kaikki eivät edes halua juhlia. Hautajaisissa vainajaa tuskin haittaa, vaikka paikalla olisi vain pappi. 

Tarkoitin nyt, että kun oikeasti pitkäaikaissairastuu ja elämä menee hankalaksi. Avun hankkiminen ei aina ole hirveän helppoa rahallakaan, eikä varsinkaan ilman rahaa ja hyvää terveyttä. Mutta jos olet luottavainen, että sinä olet niin ylivertainen ihminen että tuskin sinua huono lykky elämässä vaivaa ja tulet aina selviämään vaikeuksista omin avuin, niin ok.

Näen työssäni paljonkin ihmisiä, jotka ovat pitkäaikaissairaita. Elämä ei heillä eroa kovinkaan paljoa oli ystäviä tai ei. Perushoidosta huolehtii asuinpaikan henkilökunta. Osassa paikoista paremmin, osassa huonommin. Ei ne ystävät siellä käy vessassa käyttämässä tai ruokaa syöttämässä. Hoitohenkilökunnan vastuulle se jää. Ystävät käyvät silloin tällöin juttelemassa, jos niitä on. Suurin osa ajasta menee yksin, oli ystäviä tai ei. Ei kenelläkään ole aikaa tai mahdollisuuksia jatkuvasti ystäviään auttaa. Nykyisin harvalla on siihen edes kiinnostusta.

Ohhoh...Kyllä minä olen syöttänyt kun kävin iäkästä ystävääni tapaamassa hoivapaikassa, olen auttanut vessaan, ja kaikin tavoin. Samoin omaisten kohdalla.

Vierailija kirjoitti:

Mitä sitten kun sairastuu, mies jättää tai sairastuu ja oikeasti tarvisi jonkun apua ja tukea tai seuraa? Rahalla hoituu osa asioista, mutta onko mukavaa edelleen olla ihan yksin? Entäs kun ei ole ketä kutsua sun merkkipäiville? Entä kun ketään ei oikeastaan kiinnosta osallistua sinun hautajaisiin?

Kotona olo on mukavaa, koska se on helppoa. Tyydyttävää se ei kuitenkaan välttämättä ole. Itse viihdyn kotona joskus päiväkausia niin, että näen melkein pelkästään perhettäni. Sitten saatan olla kuitenkin aivan innostunut, jos naapurin koira moikkaa minua tai juttelen jonkun kanssa kaupungilla. Toivon, että kohtaaminen kestäisi pidempään. Joskus yksinäisyys on pakenemista.

Näin syksyllä, ehkä tuo voi mennä vielä syysväsymyksen piikkiin. Jossain vaiheessa kuitenkin ehkä kannattaa pakottaa itsensä jonnekin, koska hauskaa siellä on kumminkin.

Ainakaan mulla ei ole ikinä ollut silleen kavereita että olisi tullut kutsuja juurikaan merkkipäiville tms. No ala-asteikäisenä kävin yhden ainoan kerran erään puolitutun kaverin synttäreillä. Mä olin vaan että "no wautsi wau että on olevinaan jännää". Jos ei nuorenakaan kaipaa noita asioita, miksi iäkkäämpänäkään? Mulla ei ole miestä, lemmikkejä vain. Ennemmin olen yksin kuin seurassa, jossa minua ei ymmärretä tai minä en ymmärrä muita. Jos jossain voi todella pahoin niin laumassa, jossa kaikki kohtelevat kuin ilmaa vaikka miten haluaisi osallistua. Tietenkin hienoa, jos löytyisi niitä harvoja INTP-"horoskoopin" omaavia ihmisiä kavereiksi, ulospäinkääntyneet kokomaailmanvalloittajat ei niin innosta :P (En ole ap.)

Monesti on juttuja että lukuisat "ystävät" jättävät jos todetaan vaikka syöpä tai muu vakava sairaus. Sitten ihmetellään että eikö ne ollutkaan oikeita ystäviä. Vanhuksella voi myös olla vaikka kymmenen lasta sekä lapsenlapset, mutta yksikään niistä ei välttämättä koskaan käy vierailemassa laitoksessa.

Ainakin Suomessa kannattaa enemmänkin olettaa että yhteiskunta hoitaa ongelmasi ja haasteesi, ei niinkään ns. lähimmäiset. Jossain afrikan kulttuureissa varmaan ihmiset huolehtivat toisistaan, muuttakaa sinne jos ahdistaa.

Minulla sama juttu, olen 46 v ja alkoi viime keväänä; en ole masentunut ja työssäni olen hyvin sosiaalinen, mutta iltaisin ja viikonloppuisin olen kaikkein mieluiten kotona, ilman aikatauluja ja vieraita.

Uupumus

Sama täällä

Mikäpä ei naisia ahdistaisi. Ja sit ku on saatu ahdistukselle aihe, sitä vatvotaan ja hellitään maailman tappiin.

Olen päätynyt siihen ja lukenutkin asiasta, että tuo ilmiö johtuu ainakin osittain hormoneista.

Itselläni iski ainakin siinä vähän neljänkympin jälkeen. 

Mutta jos ap on noin nuori niin sitten vaikea sanoa. 

Jonkinlainen syysmasennus? Kokeile vaikka kirkasvalolamppua? 

Vierailija kirjoitti:

Mikäpä ei naisia ahdistaisi. Ja sit ku on saatu ahdistukselle aihe, sitä vatvotaan ja hellitään maailman tappiin.

Mänspleinaaja tuli ketjuun. 😂

Itse en ole introvertti mutta ymmärrän  jos sellainen luonne on, että eihän sille juurikaan varmaan mitään voi. . Mutta toisaalta sen kyytipoikana sitten seuraa kyllä ajan kanssa myös yksinäisyys. Nämä introvertit ,jotka ovat parisuhteessa, ja käpertyvät siihen , saattavat sitten jossain kohtaa havahtua , jos esim puoliso on lähtenyt tai menehtynyt, että mihinkäs ne nuoruuden ystävät ovat kaikonneet. 

Muistan joissain aiemmissa kaveripiireissä näitä olleen, mutta tosiasiassa ei  kukaan "normaali " oikein jaksa että ystävä on sellainen, joka aina jättää tulematta tai peruu sovitut menot, koska "ei nyt jaksakaan". Kyllä itse sitten luovuttaa ja tällaiset kaverit saada kyllä minun puolestani jäädä sinne omaan itseensä kieriskelemään. Ja jos siellä viihtyvät, niin mikäpä sitten siinä. Mutta ei sitten pidä valittakaan kun on "Ihan yksin " jäänyt. Kyllä sekä parisuhteet että ystävyyssuhteet vaativat  jonkinlaista vastaantulemista, antamista ja ottamista vuorollaan, kukin vuorollaan.

Minäkin nuorempana suoritin elämää. Olikin ihan kivaa kun oli menoa ja kaikenlaista vaikka välillä väsytti. Nykyään näin 56v olen kaikkein onnellisen kun saa puuhailla kotona omaan tahtiin mitä haluan. En ole lainkaan masentunut. ihanaa kun saa olla sellaisinen kuin haluaa. En enää välitä mitä muut ajattelee.