Haluan olla vaan kotona. En halua lähteä mihinkään tai nähdä ketään. Mistä johtuu?

mun naapureina asuu nuoria, jopa alle kolmekymppisiä pariskuntia ja sinkkuja ja usein kyllä kuulee että viikonloppuisin ovat kotona, eikä käy vieraita. että kyllä se nuoriinkin voi iskeä.

Vierailija kirjoitti:

mun naapureina asuu nuoria, jopa alle kolmekymppisiä pariskuntia ja sinkkuja ja usein kyllä kuulee että viikonloppuisin ovat kotona, eikä käy vieraita. että kyllä se nuoriinkin voi iskeä.

HÄÄTÖ!

T: kerrostalokyttääjä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä sitten kun sairastuu, mies jättää tai sairastuu ja oikeasti tarvisi jonkun apua ja tukea tai seuraa? Rahalla hoituu osa asioista, mutta onko mukavaa edelleen olla ihan yksin? Entäs kun ei ole ketä kutsua sun merkkipäiville? Entä kun ketään ei oikeastaan kiinnosta osallistua sinun hautajaisiin?

Kun sairastuu, menee lääkäriin. Jos mies jättää, voi edelleen viihtyä kotona (jopa paremmin kuin sen miehen kanssa). Jos tarvitsee apua, hankkii sitä. Merkkipäiviä harvempi aikuinen viettää muuten kuin tasakymmenin. Silloin voi halutessaan kutsua sukulaiset juhliin. Kaikki eivät edes halua juhlia. Hautajaisissa vainajaa tuskin haittaa, vaikka paikalla olisi vain pappi. 

Tarkoitin nyt, että kun oikeasti pitkäaikaissairastuu ja elämä menee hankalaksi. Avun hankkiminen ei aina ole hirveän helppoa rahallakaan, eikä varsinkaan ilman rahaa ja hyvää terveyttä. Mutta jos olet luottavainen, että sinä olet niin ylivertainen ihminen että tuskin sinua huono lykky elämässä vaivaa ja tulet aina selviämään vaikeuksista omin avuin, niin ok.

Näen työssäni paljonkin ihmisiä, jotka ovat pitkäaikaissairaita. Elämä ei heillä eroa kovinkaan paljoa oli ystäviä tai ei. Perushoidosta huolehtii asuinpaikan henkilökunta. Osassa paikoista paremmin, osassa huonommin. Ei ne ystävät siellä käy vessassa käyttämässä tai ruokaa syöttämässä. Hoitohenkilökunnan vastuulle se jää. Ystävät käyvät silloin tällöin juttelemassa, jos niitä on. Suurin osa ajasta menee yksin, oli ystäviä tai ei. Ei kenelläkään ole aikaa tai mahdollisuuksia jatkuvasti ystäviään auttaa. Nykyisin harvalla on siihen edes kiinnostusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varo ettei miehesi pitemmän päälle kyllästy "uuteen" sinuun ja jäät tosi yksin kun et ole enää jaksanut pitää ystävyyssuhteitakaan yllä:(

Tässäpä elämänohje vertaansa vailla! Kun stressiä ja väsymystä on jo taakaksi asti, ala lisäksi murehtia sitä, kelpaatko miehellesi. Muista myös syyllistää itseäsi siitä, että viehätysvoimasi hupenee, jos et saa itseäsi liikkeelle.

Ei se ollut mikään elämänohje vaan realismia. Arvasin kyllä että joku vetäsee herneen nenään.

Arvasin, että joku ei ymmärrä ironiaa. 

Kysyjä haluaisi ehkä tilanteessaan rakentavia neuvoja ja pohdintaa. Sen sijaan sinä purat lähinnä omaa pelkoasi ja epäsuorasti kannustat aloittajaa syyllistämään itseään omasta jaksamattomuudestaan (=mitä jos mies jättää!). Millä tavalla uskot sen auttavan häntä hänen tilanteessaan tai edes parantavan hänen parisuhdettaan? 

t. viesti 19

No mikäs se sinun neuvo on? Erakoidu rauhassa ei huolta huomisesta? Sinut on ap av:lla diagnosoitu intoveriksi joten olet vaan onnellinen sinä päivänä kun huomaat ettei ole miestä, ystäviä ja harrastuksia taakkana? ja pyh sanon minä! Toivottavasti ap:lla on vaan syysväsymys joka menee ohi omalla painollaan mutta jos ei niin kannattaa hakea apua ennemmin kun myöhemmin.

No, ainakin kun itse sairastuin masennukseen ja erakoiduin väliaikaisesti, ehkä viimeinen asia jonka halusin kuulla oli "entä sitten kun mies jättää". 

Toimivampi neuvo oli se, että anna itsellesi armoa. Lepää. Pysähdy ja mieti, mitä tahdot oikeasti. Tee asioita sen takia, että itse haluat, älä sen takia, että pelkäät menettäväsi jonkun tai koska on "pakko". 

-19

Parisuhteessa on hyvä ottaa se toinenkin huomioon jos sen haluaa säilyttää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä sitten kun sairastuu, mies jättää tai sairastuu ja oikeasti tarvisi jonkun apua ja tukea tai seuraa? Rahalla hoituu osa asioista, mutta onko mukavaa edelleen olla ihan yksin? Entäs kun ei ole ketä kutsua sun merkkipäiville? Entä kun ketään ei oikeastaan kiinnosta osallistua sinun hautajaisiin?

Kun sairastuu, menee lääkäriin. Jos mies jättää, voi edelleen viihtyä kotona (jopa paremmin kuin sen miehen kanssa). Jos tarvitsee apua, hankkii sitä. Merkkipäiviä harvempi aikuinen viettää muuten kuin tasakymmenin. Silloin voi halutessaan kutsua sukulaiset juhliin. Kaikki eivät edes halua juhlia. Hautajaisissa vainajaa tuskin haittaa, vaikka paikalla olisi vain pappi. 

Tarkoitin nyt, että kun oikeasti pitkäaikaissairastuu ja elämä menee hankalaksi. Avun hankkiminen ei aina ole hirveän helppoa rahallakaan, eikä varsinkaan ilman rahaa ja hyvää terveyttä. Mutta jos olet luottavainen, että sinä olet niin ylivertainen ihminen että tuskin sinua huono lykky elämässä vaivaa ja tulet aina selviämään vaikeuksista omin avuin, niin ok.

Enpä usko, että kovin monella ystävät olisivat valmiita pitkäaikaiseen apuun, kun toinen ystävä sairastuu. Se olisi tyyliin "Voin mä kerran pari kuussa tulla juttelemaan ja käydä vaikka kaupassa". Ihmisillä kun on se ihan omakin elämä elettävänä. Joka tapauksessa siis olisi palkattava apua, jos ei omin avuin pärjäisi. 

Olen myös ollut aina samanlainen. Nyt 27v. Harrastuksistani saan kaiken sen stimulaation jota tarvitsenkin ja koen, että ihmissuhteet vaan on niin tylsiä, turhaa draamaa ja jorinaa  :) Tietenkin miehen voisin hommata, muuta en kaipaa.

Pakottamista ja itsensä totuttamista... voi sissus, mitä kyökkipsykologiaa! Minäkin totuttaisin itseni miljonääriksi, ja niin teenkin! Itseään ei voi pakottaa. Kaikki, mitä tekee, lähtee jostakin motivaatiosta. Joko se on sisäinen, tai sitten se on orjapiiskurin tuottama kipu. Totuttautuminen, voi sissus. Että ensin nauttii sosiaalisuudesta ja riennoista, ja sitten keksii, että nytpä totuttaudun möllöttämään kotona ilman mitään motiivia. Eikö tänne kirjoittelulle voisi olla joitakin kriteereitä? Edes alempi korkeakoulututkinto vaatimuksena?

Alkuperäiseen asiaan: ennen minäkin olin aktiivinen ja sosiaalinen. Sitten alkoivat elämässä vaikeudet. Väsyn, vaikka nukun. Yritän liikkua, mutta usein se aiheuttaa vain pahoinvointia. Tapaan ihmisiä, mutta vain harvojen kanssa saan oikein toimivaa kontaktia enää aikaan. En jaksa kuunnella ja vielä vähemmän ymmärtää. Keskittymiskykyni ei enää riitä. Lääkärit tutkivat ja hoitajat hoitavat, yritystä ei puutu itseltäni eikä niiltä, joilta olen apua pyytänyt. Diagnoosini on masennus. Romukoppadiagnoosihan se on, mutta jos lääkäri ei parempaakaan keinoa keksi auttaakseen, niin annetaan edes se.

Minä en tiedä, mistä ap:n elämänmuutos johtuu. Tokko tietää kukaan muukaan. Taustalla on varmaan melkoinen syiden suma. Masennus voi olla yksi niistä, mutta ennen kuin siihen masennukseen tuudittautuu, kannattaa muodostaa edes jonkinlainen mielikuva, mitä sillä tarkoittaa. Jos vain selittää kritiikittä kaiken masennuksella, ei ehkä saa ratkaistua ongelmia, joille olisi ihan kelvot ratkaisut. En tiedä, onko väsymys sen parempi ratkaisu, mutta jos tuntee väsymystä, niin on edes jokin seikka, johon tarttua. Väsymyksen syitä voidaan tutkia ja edes joskus päästä lopputulokseen. Niinkin tavallinen riesa kuin uniapnea saattaa latistaa ihmistä pahasti, ja sitä voi hoitaa.

Jos vain toteaa, että elämä on muuttunut, niin se sitten vain on muuttunut. Jos muutoksesta kärsii, kannattaa hankkia apua. Nykyisen medikalisaation aikana se apu on lääkäri. Lääkäri sinällään ei ehkä voi paljonkaan: määrätä sairausloman ja lääkkeitä. Mutta lääkärin lausunto tarvitaan terapiatukeen ja moneen muuhunkin vissiin. Niin että vastaanotolle vain!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä sitten kun sairastuu, mies jättää tai sairastuu ja oikeasti tarvisi jonkun apua ja tukea tai seuraa? Rahalla hoituu osa asioista, mutta onko mukavaa edelleen olla ihan yksin? Entäs kun ei ole ketä kutsua sun merkkipäiville? Entä kun ketään ei oikeastaan kiinnosta osallistua sinun hautajaisiin?

Kun sairastuu, menee lääkäriin. Jos mies jättää, voi edelleen viihtyä kotona (jopa paremmin kuin sen miehen kanssa). Jos tarvitsee apua, hankkii sitä. Merkkipäiviä harvempi aikuinen viettää muuten kuin tasakymmenin. Silloin voi halutessaan kutsua sukulaiset juhliin. Kaikki eivät edes halua juhlia. Hautajaisissa vainajaa tuskin haittaa, vaikka paikalla olisi vain pappi. 

Tarkoitin nyt, että kun oikeasti pitkäaikaissairastuu ja elämä menee hankalaksi. Avun hankkiminen ei aina ole hirveän helppoa rahallakaan, eikä varsinkaan ilman rahaa ja hyvää terveyttä. Mutta jos olet luottavainen, että sinä olet niin ylivertainen ihminen että tuskin sinua huono lykky elämässä vaivaa ja tulet aina selviämään vaikeuksista omin avuin, niin ok.

En ole luottavainen. Olen realisti. Yksikään ystävä ei hoida minua päivittäin useita tunteja ja vähempi ei riittäisi jos oikeasti en yksin pärjäisi. En edes haluaisi ystävistäni mitään kotihoitajia. Heillä on oma elämä elettävänä ja olisi äärettömän itsekästä vaatia heitä sen lisäksi huolehtimaan minusta. Jokainen on loppujen lopuksi vastuussa vain omasta elämästään ja itse on huolehdittava itselleen apua. 

Juu, sama täällä, olen 22-vuotias. Tykkään istua kotona koneella, pelata tietokonepelejä tai katsella telkkaria, yksin tai poikaystäväni kanssa. Nytkin pitäisi lähteä tapaamaan erästä kaveriani, vaikka en millään jaksaisi. Kaverissa ei siis ole mitään vikaa, pidän kyllä hänestä. Ei vaan yhtään tekisi mieli nousta tästä koneelta. Ulkonakin on kökkö sää. Mutta kyllä se nyt on mentävä, kun olen luvannut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varo ettei miehesi pitemmän päälle kyllästy "uuteen" sinuun ja jäät tosi yksin kun et ole enää jaksanut pitää ystävyyssuhteitakaan yllä:(

Tässäpä elämänohje vertaansa vailla! Kun stressiä ja väsymystä on jo taakaksi asti, ala lisäksi murehtia sitä, kelpaatko miehellesi. Muista myös syyllistää itseäsi siitä, että viehätysvoimasi hupenee, jos et saa itseäsi liikkeelle.

Ei se ollut mikään elämänohje vaan realismia. Arvasin kyllä että joku vetäsee herneen nenään.

Arvasin, että joku ei ymmärrä ironiaa. 

Kysyjä haluaisi ehkä tilanteessaan rakentavia neuvoja ja pohdintaa. Sen sijaan sinä purat lähinnä omaa pelkoasi ja epäsuorasti kannustat aloittajaa syyllistämään itseään omasta jaksamattomuudestaan (=mitä jos mies jättää!). Millä tavalla uskot sen auttavan häntä hänen tilanteessaan tai edes parantavan hänen parisuhdettaan? 

t. viesti 19

No mikäs se sinun neuvo on? Erakoidu rauhassa ei huolta huomisesta? Sinut on ap av:lla diagnosoitu intoveriksi joten olet vaan onnellinen sinä päivänä kun huomaat ettei ole miestä, ystäviä ja harrastuksia taakkana? ja pyh sanon minä! Toivottavasti ap:lla on vaan syysväsymys joka menee ohi omalla painollaan mutta jos ei niin kannattaa hakea apua ennemmin kun myöhemmin.

No, ainakin kun itse sairastuin masennukseen ja erakoiduin väliaikaisesti, ehkä viimeinen asia jonka halusin kuulla oli "entä sitten kun mies jättää". 

Toimivampi neuvo oli se, että anna itsellesi armoa. Lepää. Pysähdy ja mieti, mitä tahdot oikeasti. Tee asioita sen takia, että itse haluat, älä sen takia, että pelkäät menettäväsi jonkun tai koska on "pakko". 

-19

Parisuhteessa on hyvä ottaa se toinenkin huomioon jos sen haluaa säilyttää.

Voi olla huomioiva ja rakastaa kumppaniaan mutta silti kuunnella itseään. Ei suhde ole terve, jos sitä ohjaa syyllisyys. Motivoiko se todella harrastamaan ja näkemään ystäviä, jos omia tekoja ohjaa pelko siitä, että ei kelpaa miehelleen? Tämä oli pointtini. 

Puhun sellaisen ihmisen perspektiivistä, joka on tuhlannut monta vuotta elämästään siihen, että on vain murehtinut ja pelännyt, että ystävät hylkäävät ja mies hylkää, jos teen sitä tai tätä tai olen liian tällainen tai tuollainen. Ja voin kertoa, että se ei todellakaan kannustanut minua vaalimaan ystävyyssuhteita tai parisuhdetta, vaan minusta tuli takertuva ja inhottava. Vasta kun uskalsin päästää irti ja rentouduin, huomasin, että asiat sujuvat parhaiten omalla painollaan. Olen myös parempaa seuraa, kun en turhaan murehdi. 

AP olisi tuskin edes aloittanut tätä ketjua, jos hän ei jo valmiiksi tuntisi syyllisyyttä. Ja yhdessä viestissä hän jo kertoikin, että hän kokee syyllisyyttä. Tarvitseeko sitä siis tässä tilanteessa lisätä? Tämä on toki oma näkemykseni. AP voi kokea eri tavalla.

Tosiaan mulla on takaraivossa koko ajan olo, että oon jotenkin huono. Siis ajattelen että ”en taaskaan, pitäisi mutta ei huvita”. Joku vihjaili miehen kyllästymisestä, no sille en sitten mitään voi. Ehkä pitäisi tehdä tälle asialle jotain, mutta mitä?

Ehkä tässä on jotain ikäkriisiä. Vauvabuumi kaveripiirissä. Työkaverit suurin osa superenergisiä, kyllä hoituu koti, eläimet, muksut, mies ja harrastukset. Koko ajan jotain. Tunnen itseni ihan luuseriksi kun en jaksa tehdä mitään ja motivaatio nollissa. Työpaikalla ja muualla on jotenkin haavoittuvainen olo. Ihan kun olisin paljas ja altis arvostelulle, vaikka tuskin kukaan mua nyt arvostelee. Se on vaan se tunne. Kotona tätä ei ole kun olen yksin tai miehen kanssa.

Ap

Minä olen samanlainen kotihiiri. Matkustella kyllä tykkään ja kokeilla uusia asioita, mutta muuten pysyn mielelläni kotosalla. Koti on turvapaikkani. Saan päivittäisen sosiaalisen kanssakäymisen annoksen koulusta/töistä ja vapaapäivinä ihan vain kaupasta.

Mies on tätä kummastellut, vaikka hän itsekin on introverttiluonne. Minulle kun passaa ystävän näkeminen kerran kuussa, ehkä harvemminkin. Kotona omissa oloissani/miehen kanssa on ihanaa! :D

Vierailija kirjoitti:

Tosiaan mulla on takaraivossa koko ajan olo, että oon jotenkin huono. Siis ajattelen että ”en taaskaan, pitäisi mutta ei huvita”. Joku vihjaili miehen kyllästymisestä, no sille en sitten mitään voi. Ehkä pitäisi tehdä tälle asialle jotain, mutta mitä?

Ehkä tässä on jotain ikäkriisiä. Vauvabuumi kaveripiirissä. Työkaverit suurin osa superenergisiä, kyllä hoituu koti, eläimet, muksut, mies ja harrastukset. Koko ajan jotain. Tunnen itseni ihan luuseriksi kun en jaksa tehdä mitään ja motivaatio nollissa. Työpaikalla ja muualla on jotenkin haavoittuvainen olo. Ihan kun olisin paljas ja altis arvostelulle, vaikka tuskin kukaan mua nyt arvostelee. Se on vaan se tunne. Kotona tätä ei ole kun olen yksin tai miehen kanssa.

Ap

Itsetunto ongelma siis. Lakkaa vertaamasta itseäsi muihin ja tee niin kuin SINUSTA parhaalta tuntuu. Kotona olosi ei vahingoita muita, joten se on täysin hyväksyttävää. SINUN elämäsi ja SINUN valintasi. Ei kenenkään muun.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen samanlainen kotihiiri. Matkustella kyllä tykkään ja kokeilla uusia asioita, mutta muuten pysyn mielelläni kotosalla. Koti on turvapaikkani. Saan päivittäisen sosiaalisen kanssakäymisen annoksen koulusta/töistä ja vapaapäivinä ihan vain kaupasta.

Mies on tätä kummastellut, vaikka hän itsekin on introverttiluonne. Minulle kun passaa ystävän näkeminen kerran kuussa, ehkä harvemminkin. Kotona omissa oloissani/miehen kanssa on ihanaa! :D

Ai piti vielä lisätä, että olen päälle parikymppinen. En siis pode ikäkriisiä taikka vaihdevuosia. Ymmärsin tämän yksin olon tarpeeni täyttäessäni 20 vuotta. Välillä tunnen huonommuutta, kun en ole pinkomassa eri paikkoihin tapaamaan ihmisiä ja kehittelemässä jokaiselle tai vähintäänkin joka toiselle päivälle jotakin, mutta näin on paras. Sen hyväksyminen on kaikkein olennaisinta.

Totta kai tiedän, että tää on mun elämä ja ei pitäisi välittää mitä muut tekee. Mutta muutos entiseen on huomattava. Minäkin olin joskus se, joka meni töihin ja töistä kotiin, sitten treeneihin. Jaksoin tämän hyvin ja nautin siitä. Ihmettelen miksi en ole se ihminen enää. En tunnista itseäni. Kamala olo huomata, että rakkaiden ystävien seura ei kiinnosta enää. Välitän heistä, mutta oon mieluummin kotona. Miksi? Ennen olin otettu jos joku kysyi johonkin ja lähdin mielelläni. Aluksi ajattelin, että tää on jotain reaktiota kun palasi kesälomilta töihin. Töissä oltu jo monta kuukautta, että ei tää sillä selity enää.

Ap

Niin ja en ennenkään ollut mikään ”go go go go”, vaan kyllä mulla oli vapaailtoja. Eli iltoja ilman sovittuja menoja. Sen tajuaisin vielä jos ennen olisin juossut pää kolmantena jalkana joka paikkaan, että nyt ois joku burnout. Kuitenkaan en ennen ole ylisuorittanut, vai olenko sittenkin omassa päässäni kokenut kaiken pakoksi ja nyt sitten uuvahtanut...

Ap

introvertti hei! täällä toinen. väsyn ollessai ihmisten kanssa. töissä aamupäivä menee ihan hyvin, iltapäivällä haluaisin jo olla ihan rauhassa. kotia ei välttämättä, mutta hiljaa ja omissa oloissa. onneksi on oma työhuone... kotiin päästyä pakko olla vaan ja maata ilman MITÄÄN tekemistä omissa ajatuksissa ainakin puolituntia. Poikaystävällekkään en jaksaisi juuri jutella silloin. Mutta tämän jälkeen olen taas ihan ok. Lähteminen on vaikeaa, silloin kun olen kotimoodissa. Yleensä en uskalla sopia lukkoon iltamenoja kun aina ei sitten huvitakkan. Tekosyiden keksiminen on kaikita tylsintä... Mutta tiedostan että olen introvertti joten minulla on omat selviytymiskeinot. Et välttämättä ole masentuntu, ellei tämä sinun kuvaamasi juttu ole joku ihan uusi asia jonka olet yhtäkkiä omaksunut. Olisitko vain väsynyt muuten jos tämä on uutta?

Vierailija kirjoitti:

Tosiaan mulla on takaraivossa koko ajan olo, että oon jotenkin huono. Siis ajattelen että ”en taaskaan, pitäisi mutta ei huvita”. Joku vihjaili miehen kyllästymisestä, no sille en sitten mitään voi. Ehkä pitäisi tehdä tälle asialle jotain, mutta mitä?

Ehkä tässä on jotain ikäkriisiä. Vauvabuumi kaveripiirissä. Työkaverit suurin osa superenergisiä, kyllä hoituu koti, eläimet, muksut, mies ja harrastukset. Koko ajan jotain. Tunnen itseni ihan luuseriksi kun en jaksa tehdä mitään ja motivaatio nollissa. Työpaikalla ja muualla on jotenkin haavoittuvainen olo. Ihan kun olisin paljas ja altis arvostelulle, vaikka tuskin kukaan mua nyt arvostelee. Se on vaan se tunne. Kotona tätä ei ole kun olen yksin tai miehen kanssa.

Ap

Tunnistan kuvauksesta itseni. Olen jotenkin saamaton ihminen ja kouluaikaiset tuttavat ovat edenneet elämässään vaikka mihin ja minä en. Välillä on suoraan sanottuna sellainen olo, että en ole edes ihminen, en ole yhtään mitään. Ei huvita tavata muita ja kertoa omasta elämästä mitään, helpompaa olla kotona. Ja silti, verkostoituminen on omalla alalla ainakin hyvin tärkeää. En tiedä mikä tähän auttaisi, pitäisi varmaan saada jotain onnistumisen kokemuksia.

Jos muutos on yhtäkkinen ja radikaali, niin voi olla että siinä on taustalla esim masennusta tai vaikka jotain kilpirauhasongelmaa. Käy ainakin lääkärillä juttelemassa asiasta! Tuntuu että kovin paljon ihmisten ilmoille menemisen ei pitäisi ahdistaa, varsinkin jos siitä on ennen nauttinut. Elämässä on tosin kaikenlaisia vaiheita, aika kummallisiakin, eli ei se ehkä kovin vakavaa ole jos tuota muutaman kuukauden kestää. Kuulostele itseäsi! Voihan olla että sinulla on vain lievää työuupumusta tms.

Käytätkö hormoniehkäisyä? Itselleni eräs yhdistelmäehkäisypilleri aiheutti tuota, tajusin sen vasta kun vaihdoin minipillereihin ja sain sosiaalisen elämäni takaisin.